Lastu

alkukirjaimet PÖ–

2012-01-17T21:51:00.020+02:00

Viime vuonna myö juhlittiin hiäpäevee Pöljällä. Ketkä myö? Myö, myö. Mies ja minä. Tulj neljäkymmentä yhteistä vuotta täöteen. Oljhan siinä aihetta hyviinnii pistee ranttaliks ja olla höveleitä.

Pöljällä ryypättiin sekä kahvia että teetä ja kaeken mässäelyn kukkuraks ostettiin munkkirinkelit – molemmille omat (ylleesä pistetään puoliks).

– Saeskos olla kermoo kahviin? mies kysy.

– Kiitos! Lorrauta, elä lirraota, innostuin.
Ja mies lorraotti.

Helemikuussa tulloo tuas hiäpäevä, minnekähä mäntäs. Jos vaekka Öllölään. Tae Möhköön. No ei aenakaan Riitasuolle. Yks takkuuvarma hiäpäeväpaekka oes – Pöljä. Piäsis tuas lorraottammaan.

alkukirjaimet: PÖ-

haave

2012-01-15T22:34:00.002+02:00

tie tasapainoon: hyvä tahto ihmisten kesken

mustaa ja valkoista

lupausten ihmemaassa

2012-01-15T12:08:00.003+02:00

Hän lupaa lukea enemmän ja kirjoittaa vähemmän - ei kun kirjoittaa enemmän ja lukea vähemmän - ei kun kirjoittaa enemmän ja lukea enemmän - ei kun kirjoittaa vähemmän ja lukea vähemmän... No nyt tarvittaisiin matemaatikkoa jotta kaikki kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyvät variaatiot tulisivat esille. Kun matemaatikko ei juuri nyt ole paikalla, hän päättää lunastaa kohdan lupaan kirjoittaa enemmän. Ei nokka kauan tuhise, kun hän esittelee lupausrunon numero 1:

Murheitani laahaa en kun uusiin tuuliin lentelen.

Lisäisikö loppuun: jo vain. Tai huutomerkillä: JO VAIN! Runon lopetus olisi kuin uuden elämänasenteen aloitus.

Noh, noh. Ei taida rimmata. No ei se mitään. Hän lupaa: "Kirjoitan joka päivä runojen sijasta tajunnanvirtaa ja annan sen itselleni lahjaksi vuoden loputtua. Jos en jaksa ex-tajunnanvirtaani lukea, en lue; jos jaksan, niin luen."

Hän sukeltaa lupausten kaikkivoipaan syleilyyn. Kylläpäs tarinaa syntyy. Hän päättää olla masentumatta, vaikkei onnistu täyttämään lupauksiaan. Semmoinen hän on.

Lentelijä ei juutu eikä turhista suutu. Suattaa olla niin, vuan suattaa olla toesennii päein. Lupaustenkin kanssa.

valokuvatorstai : lupaus

tarina kulkee blogistaniassa

2012-01-12T19:40:00.000+02:00

Usvan aloittama jatkokertomus on kulkenut Ainan kautta Kiirepakolaiselle ja jatkuu.... Lastu sai haasteen jonka ottaakin innoissaan vastaan - yllätys, yllätys - Lastun mies, joka ideoi ja kirjoitteli yhdessä Lastun kanssa tarinaa eteenpäin. Tarinassa ovat nyt Usvan, Ainan, Kiirepakolaisen ja Lastun ja Lastun miehen osuudet. Jatkuu...;)

Tarina kulkee blogistaniassa...

Oven päällä oleva kello kilahti vaimeasti astuessani sisään; aivan kuin sekin olisi kangistunut käyttämättömänä. Miten se voi kuulua takahuoneeseen asti? - hämmentyneet aivoni muodostivat kysymyksen odottamatta vastausta. Se kuuluu hyvin, kun oppii kuuntelemaan, tulisin tulevaisuudessa huomaamaan, mutta nyt menneisyys antoi minulle riittävästi ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Menneisyys tuoksui ja näkyi ympärilläni astuessani keskelle huonetta. Täällä aikakin oli pysähtynyt menneisyyteen; kaikki kellot torkkuivat hiljaa. Pöly oli laskeutunut varovasti hyllyille ja pöydille. Sekin oli tullut kuin luvatta. Minulla tosin oli virallisesti lupa, mutta silti tunsin itseni tunkeilijaksi, enkä ymmärtänyt, miksi Neiti oli testamentannut kaiken juuri minulle. Meillä ei ollut minkäänlaista sukulaisuussuhdetta. Kävin Neidin luona lapsena, mutta siitä oli kohta jo neljäkymmentä vuotta.
Pyyhin hansikkaallani varovasti tuolille kertyneen pölyn, istuin arastellen sen toiselle reunalle ja annoin silmieni kiertää huonetta, hakien sieltä muistoja lapsuuden käynneistäni Neidin luona.

Muistamani käkikello vastakkaisella seinällä oli pysähtynyt viiden huiteisiin, juuri ennen käen kukuntaa.

Kahvipannu - sama, minkä muistin, oli edelleen hellanreunalla odottamassa käyttäjäänsä. Sen emaloitu- oranssin ja punaisen hehkuva pinta oli saanut mustuneen helman, vietettyään niin monet kerrat upotettuna vähän liianisoon hellan reikään. Tuli ja savu olivat nuolleet pohjan mustaksi pinttymäksi, mutta se ei alentanut pannun arvoa.

Ikkunaruudun nurkassa näin hämähäkinverkon asukkaaneen, se oli kuivunut verkon keskelle pyöreäksi möykyksi, muistuttaen ajasta, jolloin huoneessa oli elämää ja sen myötä sillekin ruokaa saatavilla.

Siirsin katseeni kamarin oveen: Sen peilit olivat kauniisti uurretut ja messinkisen ovenrivan kiiltäväksi kulunut pinta saanut himmeän hohteen käyttämättömyytensä johdosta.
Muistin, kuinka olin sivellyt haltioituneena kahvan koristeellisia kuvioita, silloin haaveilin joskus omistavani samanlaiset ovet ja kahvat, niiden arvokkaantuntuiset kaiverrukset ja tyylikkäät helat, mitkä koristivat avaimenpaikkaa.

Huoneessa oli asumattomuuden- vähän tunkkainen tuoksu ja koleankostea ilma sai vilunväreet kulkemaan ylitseni. Havahduin ajatuksistani tähän hetkeen ja kysymyksiä tunkeutui päähäni. Miksi minulle, omistinko todella nyt tämän kaiken, miten menettelen tästä eteenpäin, mitä tulevaisuus tämän kaiken kanssa minulle tulee merkitsemään…?

Tik, tak, tik, tak.... höpöttelivät kellot tuttavallisesti. Niinkuin olivat tehneet jo monta vuotta. Vuosikausia ennen minua. Neidille. Ja nyt minulle. Neidin jäämistöstä, johon komeat kaappikellotkin kuuluivat, perustamassani Antiikkiliikkeessä.

Isossa kaupungissa, lyhyellä sivukadulla, suutariliikkeen vieressä oli rauhaisaa hoidella putiikkia. Liikkeeni ikkunapenkiltä paikkansa löytänyt Tupsu loikoili sijallaan tyytyväisenä hyristen. Se oli eräänä kesäpäivänä vain kävellyt avoimesta ovesta sisään, nälissään ja häntänsä menettäneenä. Hoivasin kissan kuntoon ja ajattelin, että siitä saa hyvän liikekumppanin, seuralaisen, joka ei vastaan pullikoinut. Olemattomasta hännän nysästä johtuen se sai nimekseen Tupsu. Melkein kuin hupsu. Vähän niinkuin uusi omistajansakin. Ajatus liikkeen uudellen nimeämisestä huvitti. Antiikkiliike Hupsu & Tupsu. No ei sentään, karistaisi pois ne viimeisetkin asiakkaat.

Oven päällä oleva vanha reen tiukukello kilisti. Paulihan sieltä tuli. Niinkuin joka päivä tähän aikaan. Hän oli niin täsmällinen, että kellojen ajan olisi saapumisensa perusteella voinut tarkistaa. Suutariliikkeen Paulin kanssa oli ystävystytty, naapureita kun oltiin ja liikkeenpitäjiä molemmat. Minä keitin kahvit ja Pauli toi baakkelsit. Pauli oli laittanut liikkeensä oveen ilmoituksen: ”Odota ole hyvä, palaan kohta”. Niin se aina teki. Tupsu havahtui tiukukellon kilahdukseen, venytteli makoisien unien jälkeen ja pyörähti takahuoneeseen. Se tiesi, että Paulilla oli sillekin tuliaisia.

- Kylläpäs onkin herkullisia leivoksia, sanoin.
- Ja niin hyvää kahvia olet keittänyt, kehaisi Pauli.
- Tupsu mouraisi tyytyväisyyden merkiksi ja sipaisi tassulla viiksiään.

Tämä ajatustenvaihto käytiin joka päivä. Samaan aikaan. Pauli katsasteli ympärilleen ja tiedusteli kaupankäyntiä. ”Rauhallista on ollut”, sanoin, ”oikein rauhallista”. ”Yhdet pohjat ja yhden punaisen korkokengän koron korjasin eilen”, sanoi Pauli, ja pyyhkäisi servetillä leivoksesta jääneen kermavaahdon suupielestään. Kiitti kahvista ja heikkasi ”Huomenna nähdään taas!”

Maailma oli pysähtynyt tällä Isonkaupungin sivukadulla. Pidin siitä. Antiikkiliikkeessäni Neidin jäämistö oli ja pysyi melkein koskemattomana. Tupsu otti jälleen paikkansa ikkunapenkillä ja tarkkaili satunnaisia kulkijoita, pörhistellen ja hyrräten. Minä otin kaapista puhtaan rievun ja aloitin pölyjen pyyhkimisen esineistöstä. Niinkuin tein joka päivä. Tuntui, ettei mikään voisi rauhaisaa elämäämme häiritä. Hyräilin olemaani tyytyväisenä.

***

Muistan runonpätkän, jota julistan niin itselleni kuin asiakkailleni: tärkeää ei ole tavara, vaan mieli altis, avara. Katselen jännittyneenä, kun vanhojen tavaroiden rakastaja viipyilee liikkeessä, hyväilee esineitä, melkein ostaa, muttei sittenkään ja poistuu hiippaillen kuin anteeksipyydellen kadulle eikä arvaakaan että olen oikeastaan huojentunut että jään rahan suhteen tyhjän pantiksi. Mutta tavaroista täydeksi, onnelliseksi.

Alan kiintyä esineisiin, enkä tahtoisi luopua niistä: mitä arvottomampi jokin tavara on, sitä arvokkaammaksi se minulle tulee. No, kyllä arvokas myös kiehtoo. Joihinkin Neidin esineisiin voisin ripustaa hintalapun joka hipoo kattoa.

Muistan että ahneus on kuolemansynti. Olenko kuolemanvaarassa koska en osaa tavaroista luopua? Ja juuri siksi etten ajattele rahaa, ajattelen sitä paljon, oikein mittailen miten onnellinen olen, kun olen rahaa vailla mutta omistan paljon. Ei, en saa nyt ajatuksiani loogiseen järjestykseen, mutta ei se haittaa, sillä ajattelu ei ole vahvimpia puoliani, tunnelmointi on.

Neidin kellot ovat vanhan ajan kelloja, joita kellosepät rassaavat kuntoon. Nykypäivän kelloihin vain vaihdellaan pattereita tai ehkä ei niitäkään: uusi kello ostetaan parin vuoden välein. Onko siinä järkeä?

Onpa sekin ihme nähty, että kelloliikkeessä patterin vaihtamista pyytävä saa perjantaina käteensä noutolapun: valmis keskiviikkona kello 13. Olisi patteri jonain pikahuoltona voitu vaihtaa odottaessakin, mutta noutolapun avulla vissiin piilotetaan se seikka, että homma on perin helppo. Rahastus onnistuu paremmin, kun asiakas ei näe, miten työ valmistuu puolessa minuutissa.

Pauli ei sentään pistä kengän korkolappua uusiksi kahdessa minuutissa. Ja näkeehän sen noista pikasuutareista, että taitoa siihen tarvitaan. Ja vehkeitä. Niin kuin Helsingin Mannerheimintien suutarin ikkunassa lukee vähätellen: ”Kenkään ei täältä saa paikkaa pysyvää."

Antiikkiliikkeessä ei kelloja patterien voimalla käyntiin viritetä. Ei! Vanhat hyvät konstit ovat arvossaan. Neidin seinäkello on avattavissa takaapäin helposti. Nostan vain kaksi hakasta. Kas niin! Onpas paksu pöly! Täytyy ottaa avuksi takan palkeet, jotta voi puhaltaa pölyt pois saamatta niitä suoraan nenilleen. Tsuh ja tsuh! "Savun hälvettyä vaihdamme kytkentää", lukee erään sähköverstaan kahvihuoneen seinällä. Kellon sisuspöly laskeutuu sukkelammin. Jo näkyy vieteri ja ratas poikineen. Tuohon voisi varmaan ripustaa heilurin, ja vetokettingin paikka on kellonselvä.

Mitä kellon uumenista nyt paljastuu? Opasvihko! Minkä vuoksi Neiti on piilottanut antiikkikellonsa sisuksiin korjausoppaan? Varovaisesti avaan näkösälle ensimmäisen sivun. Kirjaimet vilistävät.

Tuntuu kuin tirkistelisin. Suljen, lukematta sanaakaan, vihkon.

Seison antiikkiliikkeen hämäryydessä vihko kädessäni ja tunnen miten aika pysähtyy siitä huolimatta että kello raksuttaa ja mittaa aikaa tulevaa. Kunpa minullakin raksuttaisi ja paljastuisi miksi Neiti on minulle omaisuutensa testamentannut. Entä jos kellon sisällä, vihkon kansien välissä, on viesti minulle?

Itsehillintäni sammuu. Ylitsevuotava uteliaisuus syttyy. Avaan vihkon. Luen:

Riutunut lempi
odottavainen
armaan tullessa
elpyy heti.

Mikään kellon korjausopas tämä ei ole. Tai sitten on ja ei.

***
jatkuu...

Tarinan aloitti Usva, sitä jatkoivat Aina, Kiirepakolainen, Lastu ja Lastun mies ja nyt haaste siirtyy aimariille. Ole hyvä :)

mummin limppari

2012-01-10T22:56:00.008+02:00

Mummi on hillitön lastenlastensa lellijä. Hän on menettänyt miehensä junan alle ja kasvattanut tyttönsä yksin maailmassa, jossa kuolema voi väijyä yllättäen missä tahansa kulman takana tai viivasuoran junaraiteen lähellä.

Sen vastapainoksi hän julistaa elämänsä oppinsa: niin kauan kuin eletään, ei surra mitään. Hän ei päästä tyttöjään silmistään, ja kun he menevät naimisiin ja saavat lapsia - ja hän lastenlapsia - mummin lellihellivaisto sen kun yltyy.

Kesäillassa lämpiää savusauna. Koivusta ovat lastenlapset katkoneet norjat vitsat ja mummi solminut ne vastaksi. Lapsilauma yhdessä mummin kanssa hikoilee lauteilla, ui aalloilla, jynssää selkäänsä ja vatsaansa harjalla. Autuuden hanat aukeavat. Silmissä välkkyy Kallavesi ja mielessä se mikä kylmäkomerossa odottaa: limunaatiputeli. Löylyn tulikuuma henki kiertää pitkin sysimustia seiniä ja kärvistää saunojien suita. Selät köyristyvät ja päät sukeltavat polvien suojaan. Janottaa.

Pian kuuluisi plop kun korkki päästäisi vapaaksi limunaatin hengen, ja pulp, pulp, kun limppari purona lasiin virtailisi ja klunk, klunk, kun kultaisenkeltainen juoma suuhun sukeltaisi. Lopuksi sinkoutuisi ilmoille yhteinen röyhtäys, mikä heitä kaikkia aina niin naurattaa.

Mummi ja jälkipolvi juoksevat peräkanaa saunapolulla kohti mökkiä.

Kun mummi avaa komeron oven ja suuntaa katseensa hyllylle, missä pullon paikka on, hän huomaa, että saunajuomaa ei näy. Hän on unohtanut ostaa limunaatipullon kyläkaupan Villeltä! Sen suurempaa murhetta sitten sodan syttymisen ja miehen menetyksen ei olekaan. Huuto kantautuu hänen suustaan yli korpien ja kuusten ja valitukseen yhtyvät lastenlapset, siksi kunnes mummi muistaa ja nyyhkytys hiipuu: illan viimeinen linja-auto ajaa kohta mökin ohi. Kyllä Ville kauppansa oven avaa mihin aikaan tahansa limunaatin ostajille.

Äkkiä hynttyyt päälle ja maantien laitaan. Paras ottaa mukaan kyllin suuri kantokassi. Yhdellä limpparipullollisella ei tätä iltaa paikata, janoa sammuteta. Vain paljon on kyllin.

Mummi nakkaa kainaloonsa saunavastan. Sitä kun heilauttaa, niin kuljettaja menopelinsä pysäyttää ja noukkii janoavaiset kyytiinsä.

Kesäillan limunaati on järjestelykysymys.

pakinaperjantaissa nautitaan kesäillan limonaatia

tontut hiipivät Kuopiossa

2012-01-05T23:13:00.011+02:00

Museotonttu tutkii Kuopion museon pienoismallia. Hän kutsuu peremmälle esitelläkseen virkaveljiään ja -siskojaan:

Metsätontut ovat eläinten hyviä ystäviä ja suojelijoita.

Karhuilla ja metsänhaltijoilla on aina ollut hyvin läheinen suhde. Joskus uskottiin, että karhun henki voi ottaa metsänhaltijan muodon.

Valppaan metsänhaltijan varoituksia kannattaa kuunnella - muuten huolimaton kulkija saattaa vaikkapa astua kyykäärmeen päälle!

Kaskenpoltto oli ennen vanhaan niin tärkeä työ, että sille oli oma tonttunsa. Savunmusta tonttu on piiloutunut kaskenpolttajan pimeään tupaan.

Leikkikalujen suojelija on leikkimielinen pikkupoika.

Luontohaltija on luonnonsuojelun asialla. Tämä haltija suojelee Puijoa, joka on paitsi urheilupaikka myös luonnonsuojelualue.

Juhlajuoman valmistukseen liittyvä tonttu auttaa apteekkareita ja kauppiaita juomien teossa. Pullokorin kupeessa lepäilee juhlinnasta väsynyt viinatonttu.

Pitkähiuksiselta vedenhaltijalta voi pyytää hyvää kalaonnea.

Myllytonttu kuuluu talonhaltijatonttuihin. Raninin mylly sijaitsee oikeasti Kuopion satamassa. (Myllytonttu meni kuvastani piiloon. Semmoisia ne tontut ovat.)

Höyrykoneen haltijatonttu. Kuopion satamassa risteilevät edelleen kesäisin vanhat höyrylaivat, jotka olivat vielä sata vuotta sitten tärkein liikkumisväline tällä seudulla.

Talvenhaltija tuo tullessaan paukkuvia pakkasia ja kovia lumipyryjä.

Tonttujen ja metsän eläinten mäkihyppykisoissa...

tonttu kaatui ja toinen suksi katkesi. Mutta kaveria ei jätetä. Ystävä hädässä tunnetaan.

Kohta on kahvi valmista. Tervetuloa!

Tontut raportoivat näkemänsä ja kuulemansa joulupukille.
Kilttiä vuotta 2012 kaikille toivottavat.

Valokuvatorstai: tontut hiipivät

tätä hain, mitä sain

2012-01-04T13:04:00.027+02:00

Viisi vuotta sitten kirjoitin edesmenneessä Pseudonyymin blogissani (joka sittemmin muuttui Pajukoksi) julkisen anomuksen väitöskirjaideastani:

***

12.01.2007 - 11:00
hiusanalyysi (pakinaperjantai)

Arvoisa väitöskirjojen nollatutkimuksen lautakunnan puheenjohtaja!

Toivon, että suhtaudutte myönteisesti sosiaalipolitiikan väitöskirjahankkeeseeni, jonka merkitys on luoda Suomelle parempaa tulevaisuutta, mikä pohjautuu historian analyysiin ja kykyyn ottaa menneistä virheistä oppia. Katsokaamme totuutta niin sanotusti suoraan silmiin. Se ryömii esiin, kun vain rohkenemme tunnustaa tosiasiat sennäköisinä kuin ne ovat.

Tutkimuksellinen intohimoni (ilman intohimoa tutkimus ei etene) kohdistuu maamme presidenttien päälakeen. Ja viiksiin. (Kuvakavalkadi presidenteistämme löytyy tutkimusesittelyn liitteenä. Mikäli kuvan laatu on huono ja presidentit erikokoisia, se johtuu skannauskiireistäni, ei suinkaan taitojeni puutteesta tai poliittisesta manipulaatiosta. Oletan. On hinku tuoda hankkeeni teille päätettäväksi mitä pikimmin, jotta voitte rahoittaa pyyteettömän tutkimukseni. Maamme etu ajaa toimiani.)

Vuosi vuodelta presidenttien tukka on tuuheutunut. Pientä vaihtelua 'presidentti presidentiltä -hiusväitteessäni' on, ja poikkeus (Kekkonen) vahvistaa säännön. Mutta Koiviston aikana uskallettiin puhua jo tärkeimmästä, hurmauskiehkurasta. Ahtisaaren tukkaankin on tarvittu kampaa, ja nyt meillä on presidenttinä punatukkainen nainen, ja mikä ihaninta, maan äitinä tuuheatukkainen mies.

Mutta jotta seuraavat vaalit menisivät hyvin ja kansa uskoisi siihen mihin se on aina uskonut, sananlaskuihin ja puheenparsiin, meillä on aikaa miettiä – jahka väitöskirjani on valmis – kenet valitsemme, jotta "tukka hyvin, kaikki hyvin" koituu maamme onneksi ja siunaukseksi.

Ennen vanhaan kansalaiset olivat turvassa presidenttiensä ulkonäöltä, mutta nyt maan isät ja emot ryömivät kotiemme nurkissa harva se ilta. Kansalaiset ovat haavoittuvaisia ja alttiita ulkonäköpaineille, ja heidän herkkyytensä tulee ottaa valtakunnan johdossa vakavasti. Hiuskaan ei putoa tulevan presidentin päästä valveutuneen kansalaisen sitä noteeraamatta. Älkää antako heidän ahdistua.

Toivon tuuheaa tulevaisuutta maamme johtoon, ja samalla anon nöyrästi myötämielisyyttä väitöskirjahankkeelleni.

PS Tarkennus. Vakavamielisenä ihmisenä en tutki presidenttien hymyjä. Tiedän, että parhaimmat tutkijat löytävät yhä vähemmästä ja vähemmästä yhä enemmän ja enemmän. Keskittyminen johtaa tuloksiin. Pysyttelen päälaella.

1919-1925
Ståhlberg, Kaarlo Juho (1865-1952)
PS Paidan pilkut ovat skannauksen tms. syytä.

*

1925-1931
Relander, Lauri Kristian (1883-1942)

*

1931-1937
Svinhufvud, Pehr Evind (1861-1944)

*

1937-1940
Kallio, Kyösti (1873-1940)
(Rehellisenä tutkijana tunnustan puutteeni ja avuntarpeeni. Minulla ei ole kasvomuistia ja nyt mielestäni Kallio ja Svinhufvud muistuttavat epäilyttävästi toisiaan. Olenko sotkenut vai johtuneeko yhdennäköisyys viiksistä, joita he ilmeisesti ovat kovin paljon ajatelleet, mitä en pidä maamme kannalta pahana asiana. Tukkaa, joka on tutkimukseni pääaihe, etsin yhä. Pyydän anteeksi myös pientä kokoa. Kuva ei suurene hetkessä ja olen kärsimätön luonne ajoittain ja tahdon päästä tutkimushankkeessani eteenpäin.)

*

1940-1944
Ryti, Risto Heikki (1889-1956)

*

1944-1946
Mannerheim, Carl Gustaf Emil (1867-1951)

*

1946-1956
Paasikivi, Juho Kusti (1870-1956)

*

1956-1982
Kekkonen, Urho Kaleva (1900-1986)

*

1982-1994
Koivisto, Mauno Henrik (1923-)

*

1994-2000
Ahtisaari, Martti Oiva Kalevi (1937-)

*

1.3.2000–2012
Halonen, Tarja Kaarina (1943–)

***

päivitys 4.1.2012

Viisi vuotta on anomuksestani vierähtänyt. Nollatutkimuksista vastaava on ollut väitöskirjaideastani hiirenhiljaa. Ihme ja kumma. Nyt on presidentinvaalin tulos, kansakuntamme onni, omissa käsissämme. Silmissämme, piti sanomani (joskus sanat eivät pysy ajatuksen perässä).

En istuta vuoden 2012 presidenttiehdokkaiden hymykuvia (mikä heitä niin naurattaa) tänne, koska useiden kuvien yhteydessä on ilmoitus: tekijänoikeus saattaa rajoittaa kuvan käyttöä. Hiusanalyysiin perustuvan tutkimukseni puolueettomuuden kannalta olisi nurinperinkurista, jos jotkut ehdokkaat saisivat raporttiini kuvan, toiset eivät. Paras pysyä mielikuvissa.

Pyydän nyt ummistamaan silmät ja miettimään 'pääasiaa', kun valitsemme Suomen Tasavallan presidenttiä. Muistikuvista aukeaa tuhannen taalan paikka: kenen tukka Sinulle tulee mieleen.... JUST NYT JA ENSIMMÄISEKSI! Hän se on, valinta on selvä. Runeberginpäivän numero on löytynyt. Helppoa kuin heinänteko. H-hetkellä.

Pakinaperjantai: Tätä hain, mitä sain

onko kello 12 - vai varttia vaille lörtti

2012-01-01T21:38:00.011+02:00

On tapaninpäivä 1953. Olemme tulleet mökille, ja tarkoitus on kolata järven jäälle luistinrata.

Olen seitsenvuotias ja saanut joululahjaksi ihka oikean kellon. Vähän väliä, monta kertaa tunnissa katson, paljonko kello on. En sillä tiedolla yhtikäs mitään tee, minä, joka vietän elämäni ensimmäistä joululomaa. Ranteessa kelloni. Kellossa silmäni.

Ihmettelen, miten sekuntiviisarit vilistävät, minuutit matelevat ja tuntiviisari on kuin ikuisuus: ei tuntia voi tajuta. Ikioma rannekello on eräs lapsuuteni ihmeistä - jos ei suurin niin lähestulkoon. Sen rinnalla kaikki muu kuten luistelu unohtuu.

Sekunti sekunnilta aika rientää eteenpäin. Ja nyt olen tässä. On vuosi 2012. Monta sekuntia on tuosta kellontuijotteluhetkestä kulunut.

mustaa ja valkoista: kaksitoista

lahja

2011-12-29T20:51:00.003+02:00

Niin kuin

lintu tarvitsee oksaa

tarvitsee

käsi kättä

Tommy Tabermann

mustaa ja valkoista: lahja

Niin sydän sydäntä tarvitsee
sielu sielua halajaa
kuin aava meri rantaa.

Kiirepakolainen

soutelijan unelma on toteutunut

2011-12-24T09:50:00.010+02:00

Vuosikymmenten haave on toteutunut. Kuuselan veneveistämön mestari veisti pyynnöstäni savolaisen soutuveneen pienoismallin, jossa kaaripuut, tuhdot, airot, kokka, mela, hankaimet, kaarevuus ovat juuri niin kuin savolaisessa puuveneessä olla pitää, kohdallaan. Mittasuhde on 1:10.

Kannoin veneen veistämöltä hellästi kotiimme. Kokoa sillä on saman verran kuin pienellä vastasyntyneellä vauvalla. Nyt en saa tästä maailmaan syntyneestä, kauan kaivatusta kapalolapsesta, silmiäni irti.

Joulu voi tulla. Ja uusi vuosi. Savolainen soutuvene kuljettaa soutelijaa eteenpäin myrskyssä ja tyvenessä. Ehkä jonain päivänä pienoismallin isoveli, 4.6-metrinen savolainen puusoutuvene, rantautuu jälleen saarelleni - niin kuin kauan sitten, lapsuudessani.

Yön hetkinä sitä kun kahtelen,
näen pinnalla monet varjot veen.
Tämän järven Luoja loe itelleen,
mutt’ anto sen asukkaelle Kallaveen.

Anja Karttunen

*

Hyviä souteluja bloggaajille tänään, huomenna, ensi vuonna :)

Alkukirjaimet: PUUvene

pitkospuita pitkin... laulamaan

2011-12-12T19:18:00.004+02:00

Anna oli lapsena iloinen laulaja. Kun laulun aloitti, niin surun unohti. Koulussa hän veteli kaikki maakuntalaulut yhtä hyvin silmät ummessa kuin silmät auki. Sielussa soi kun hän musisoi.

Hänestä tuli melko nuorena äiti; opinnot olivat kesken, ja hän liekutti pientä poikaansa perintönä saamassaan valkoisessa keinutuolissa. Toisessa kädessä oli Kanteletar, joka oli tentittävänä, ja toisessa lapsen sormet jotka puristuivat tiukasti äitinsä peukon ympärille, jottei hän, vasta maailmaan kuoriutunut, turvattomuuteen putoaisi. Peukalo heilui, elämä kantoi kun Anna lauloi Kanteletartaan läpi. Tentti sujui, samoin pienen pojan jokailtainen nukahtamisen hetki.

Laulut vaikenivat kun Anna aikuistui lisää. Maailma avautui, kuohui kuin koski. Laululle ei jäänyt sijaa.

Kun hän vihdoin jälleen laululle rupesi, hän huomasi, ettei huulien raosta vapauteen pyrkivä sävelkorkeus totellut hänen tahtoaan. Se putosi hallitsemattomasti, se nousi epävarmasti. Syy selvisi. Harjoituksen puute oli syy numero yksi, toinen oli kuulosairaus.

Kun Anna sai molempiin korviinsa kuulolaitteet, hän päätti pyrkiä kuoroon, koska yhteislaulu jo koulun kuoroajoilta oli ollut hänen ilonsa - ja ilo saa voimansa siitä mikä ihmis- ja eläinkunnalle lahjaksi annettu on: intohimosta.

Mutta terve itsekritiikki nosti päätään eikä hän jättänyt mitään arvailujen varaan. Ennen kuoron harjoituksia hän kysyi, voiko hänenlaisensa tapaus tulla mukaan. -Totta kai, tervetuloa.

Anna astui ovesta saliin ja hämmentyi kun kuoronjohtaja tuli hänen luokseen ja kysyi, onko Anna sopraano vai altto vai tenori vai basso. -Altto, Anna vastasi hämillään. Hän muisti, ettei hänen äänensä kovin korkealla lentele. - Kääntykää kaikki katsoaan, täällä on uusi altto, kuulutti kuoronjohtaja ja Annaa ujostutti kuin lapsi olisi, mutta eihän ujous ikää katso.

Annalle oli aiemmin sanottu, että tämä kuoro leppoisasti yhteisesti laulelee, ei tähtää esiintymisiin, mukaan vaan laulamaan… vaan kuinkas sitten kävikään.

Harjoituksissa harjoiteltiin esiintymisiä, Finlandia-talostakin puhuttiin. Anna tunsi kuinka paniikki nosti päätään. Ei hän muistanut sitäkään, että altto tarkoittaa kouluajoilta tuttua toista ääntä ja saa tosiaan tehdä töitä, jotta ääni soi kauniisti yhteen päämelodian kanssa, ei rikkoen vaan osana kokonaisuutta. Hän päätti avata suutaan ääntäkään päästämättä. Oli kiinnostavaa oppia, kuinka kuoronjohtaja tanssitti sulavasti käsiään, ja Anna huomasi että hänen päänsä heilahteli eteentaakse, vasemmalleoikealle kuoronjohtajan käsien liikkeiden myötä. Transsi oli lähellä, ilo ja into, mutta sanaton, äänetön.

Viisi sekuntia ennen harjoitusten loppua Anna karkasi ulos salista. Hän ymmärsi, ettei tämä kuoro kaikessa lämmössään ollut häntä, taitonsa vuosikymmenten aikana kylmennyttä, varten.

Hän kiiruhti bussiin, pääsi kotiin, avasi tietokoneen ja löysi mahdollisuuden, minkä aikoo toteuttaa.

Tervetuloa uusi vuosi. Tervetuloa laulu. Koskaan ei ole liian myöhäistä laulaa taas. Yhdessä.

"Puijon seurakunnassa järjestetään puolivuosittain ns. laulunelvytyspäivä musiikin ammattilaisen johdolla. Tähän päivään voit osallistua seurakuntarajosta riippumatta.

Sinä uusi laulaja tai kuorolaulusta kiinnostunut!

Tule laulunelvytyspäivään lauantaina 21.1.2012 klo 10-14 Puijon kirkolle, Taivaanpankontie 3.

Laulupäivä järjestetään avoimen laulukoulun periaatteiden mukaisesti, periaatteena on tarjota ikään, taitoihin tai kokemukseen katsomatta laulamisen mahdollisuus sekä opetusta ruohonjuuritasolla.

Laulupäivän tarkoituksena on tavoittaa uusia laulajia ja tarjota matalan kynnyksen toimintaa ja antaa lupa käyttää omaa ääntänsä.

Laulupäivän opetus antaa aivan uusia valmiuksia laulajan kohtaamiin haasteisiin niin yhteislaulutilanteessa kuin kuoroharrastusta aloittaessa.

Puijon seurakunnan kanttori Joona Saraste on pitänyt laajempia laulukursseja avoimen laulukoulun nimellä ja nyt puolivuosittain tätä laulupäivää. Sarasteella on kokemusta ja näkemystä sekä kärsivällisyyttä uuden laulajan opastamiseen, kunhan itse uskot oppimiskykyysi.

Tule oppimaan laulamista innostuneessa seurassa!"

lamppu

2011-12-05T07:44:00.001+02:00

...ja päre...

mustaa ja valkoista

peremmälle vaan

2011-12-01T10:50:00.003+02:00

”Hän jota odotat tulee pian” siinä luki.
 - Se on sitten ajan takana, minä sanoin.
- Siinä lukee ”pian”, hän vastasi.
 

Valokuvatorstai inspiroituu Mirkka Rekolan maskuista, pienistä elämänpituisista jutuista

taaksepäin eteenpäin

2011-11-29T22:33:00.010+02:00

Pikkuhiljaa hän riisui kotinsa tekniikan vempaimista. Kun kodinkoneet markkinavoimia myötäillen herkästi sammuivat, hän ei ostanut tilalle uutta, vaan katseli käsiään, jotka toimivat tekniikan ihmeitä luotettavammin. Keittiöstä kuului vips, vips… tauko… vips, vops…tauko, kun hän omin käsin vispilää rytmisesti liikutti ja taikinaa herätteli. Jos käsi väsyi, tauko palautti voimat. Ja kylpyhuoneesta kantautui avaimenreiän kautta lits, lots kun hän pyykkilautaa vasten jynssäsi likapyykkiään uuteen uskoon ja puhtauteen.

Ajattelin, että tämä on taas kerran eräs hänen lukemattomista 'trendeistään' ja hän palaa pian takaisin sinne minkä taakseen jätti. Erehdyin hyvän kerran. Hän ei paluumuuttanut yksinkertaisesta elämästään tekniseen maailmaan, päinvastoin, yhä syvemmälle sukelsi, kahta kauemmas kulki.

Hän muutti kuusen juurelle hirsimökkiin, jonka ikkunalla palaa nyt kynttilä, leivinuunissa paistuu ruisleipä ja tupaan levittäytyy sekä lämpö että tuoksu. Puuronsa hän syö kaivertamallaan puulusikalla. Saatuaan vatsansa täyteen hän kumartuu luonnonvalkoisen paperin puoleen: kynä rapisee kun hän kypsyttää kirjain kirjaimelta tarinaansa.

Hän elää netin tuolla puolen. Olen hänet kadottanut. Mutta toivon että jonain päivänä löydän hänet ja hänen kuusen juurella hiljaisuudessa ja rauhassa syntyvät tarinansa.

Pakinaperjantai: Tekniikan ihmeitä

talviteloille

2011-11-29T11:01:00.003+02:00

Valokuvatorstai: Talven merkit

Ha- niin kuin haave

2011-11-24T09:00:00.009+02:00

Joitakin haaveita kantaa läpi elämänsä, toiset liitävät horisontin taakse jälkeä jättämättä, koskaan palaamatta. Hetken lepattavat mieltä myllertämässä mutta sitten haipuvat kauas pois.

Vaan vene ei minua jätä. Tämänkin kuvan olen ties kuinka monta kertaa tänne lykkinyt, ei siksi että itseäni esittelisin vaan siksi että savolaismallisen veneen haavettani kannan eikä se minua rauhaan jätä.

Onhan meillä, saareen paluumuuttajilla, vene; on kaksikin muttei lapsuudenaikaista savolaismallista. Ja yksi venekarkulainen makoilee järven pohjassa ja rassaa etenkin mieheni mieltä.

Mutta minkäs teen, kun mieleeni nousee päivittäin pieni puinen soutuvene, jota saaren rantavesissä vetelin perässäni leikki-ikäisenä lukutaidottomana, elämykselle vastaanottavaisena. Naru oli tiukasti etusormen ympäri, jottei veneelle käynyt niin kuin vappuilmapallolle. Puinen pikkuvene keinui järven aalloilla kun sitä hitaasti ja hartaasti etusormea liikuttamalla ohjailin kuin kapteeni ikään. Pienoisveneessä olivat airotkin sekä mela ja kokka korkea.

Mutta vuosikymmenten myötä sen kokka kääntyy minusta pois, ja pienoinen purteni lipuu lapsuuteni hämärään. En näe enää kirkkaasti. Entä jos näyn kadotan? Jonain päivänä unohdan?

Nyt ei riitä enää pelkkä muistelu. Vene kohisee, haaveena polttelee. Milloin alkaa pakkomielle? Joko, nyt, joko?

Saisinpa savolaismallisen leikkiveneeni takaisin. Makuuhuoneeseemme, seinähyllylle, sen astettaisin; airot somasti soutuvalmisuasentoon, kokka suunnistamaan kohti ikkunaa mistä Kallavesinäkymä aukeaa. Ja kun talvi-iltaisin silmäni ummistaisin, niin unta siitä näkisin ja kun päivänvalo herättäisi uuteen aamuun, ensimmäiseksi laulelisin sille Sua lähde kaunis katselen, likellä vettäsi. Mitä ihminen tarvitsee muuta kuin unelman ja tiedon siitä että unelman voi joskus toteuttaa.

Pienoisvenehaave ei ole minulla uusi. Kun asuin vuosikymmeniä Helsingissä, kaukana Kallaveden rannoilta ja kun yhä kauemmaksi lapsuuteni siirtyi, muistin joka ilta ennen nukahtamista pientä venettäni ja saaren rantaa. Haaveellani on ikää enemmän kuin puoli vuosisataa.

Joko nyt, joko? On aika… Jo! vastaan itse itselleni. Silmäni kaipaavat nähdä.

Soitan veneveistämölle, sille samalle, josta viisikymmenluvun soutuveneemme isä saaren rannalle tilasi ja sai. Uuden sukupolven edustaja vastaa puhelimeen ja kun haaveeni hälle avaan, hän oivaltaa heti mistä on kyse ja sanoo ryhtyvänsä tuumaamaan. "Olennaista on, että lullii hyvin aallokossa", sanoo. Suhdeluku voisi olla 1:10 eli jos vene on ollut nelimetrinen, pienoismalli voisi olla nelikymmensenttinen. Ja hankaimistakin hän jo haasteli, pienistä airoista myös. Kuin tuutulaulua häntä kuuntelin ja huokailin.

Lupasi soitella vielä ennen joulua.

Minulle on tulossa venejoulu.

Ja kun kesä koittaa, nostan talvipesässäni pienoismallin syliini, matkustan saareen ja vedän leikkivenettä aitoa perässäni saaren rantavedessä kuin kauan sitten. Se on tarkka jäljennös oikeasta veneestä, jossa on kokka komea mihin tarttua, ja airot millä voi soudella. Leikisti. Sen minä teen. Leikin aina.

Lastu keskituhdolla isosiskon kainalossa edestä katsoen oikealla.

Mikä on sinun haaveesi?

alkukirjaimet: HA-

sinä olet ihminen

2011-11-21T14:32:00.000+02:00

muistatko?

* * *

mustaa ja valkoista

kumahtelee, mouruaa, sihisee

2011-11-20T12:14:00.000+02:00

20.11.2011

Kallavesi virittelee marraskuista jäätymislauluaan.

Valokuvatorstain haaste: ääni, jonka viimeksi kuulit kodin ulkopuolella

Taikaluku

2011-11-16T22:04:00.026+02:00

On paljon helpompaa puhua numeroin kuin sanoin. Numerot ovat mitä ovat, selkeät, mutta sanat niin sekavat.

Sepe luki tosin viisauden: sanat oes selevät mutta nenä nuotin sotkoo. No ei siitä sen viisaammaksi tullut jotenka parempi oli palata tuttujen ja turvallisten numeroiden pariin.

Ei Sepeä saanut puhumaan kukaan ei millään. Mutta annas olla kun hän pääsi numeroiden pariin: silmät syttyivät ja hengitys kiihtyi, kun hän numeroiden ja kaavojen keskellä säihkyi. Sepen numerorakkaus vaikutti työkavereihin. Myös he imivät numeroista voimaa ja lisäsivät elinvuosiaan. Numeropajassa nostettiin eläkeikää työntekijöiden aloitteesta, sillä kukaan ei tahtonut numeroitansa menettää ja pudota tyhjyyteen.

- Mutta Sepe, Sepe, ei elämä pelkkää numeroilla pelehtimistä ole, sinun pitää oppia juttelemaan, sillä tavalla saat itselleni puolison niin herttaisen, sanoi Sepen äiti, joka katseli huolissaan iltaisin peräkammarissa numeroiden kanssa hihkuvaa aikamiespoikaansa. Eivät näköjään Sepen intohimoa numeropeijaiset päivisin töissä olleet kylliksi tyydyttäneet.

Sepe nosti katseensa äitiinsä ja katseli tämän huulia jotka liikkuivat, mutta ei Sepe kuulemaansa ymmärtänyt.

Äiti avasi kommunikaatiolukon, selitti, täsmensi:
- Sepe-kulta, naiselle pitää puhua runollisesti, hempeästi. Silkat numerot kolisevat.

No olihan Sepellä naisenkaipuu iskenyt ja hän, fiksu kun perimmältään oli, alkoi ymmärtää, mitä äiti tarkoitti ja mihin pyrki. Saamaan hänen kauttaan lapsenlapsia. Niitä syntyy kerralla yleensä yksi, joskus kaksi. Kolmosia voi tulla jos ottaa hormonihoidot avuksi ja neljä kertarytinällä on jo liikaa mutta jos nelikko on tullakseen, niin siitä vaan. Kahdet kaksostenrattaat pitäisi hankkia, ei sen kummempaa. Ja muuttaa paikkakunnalle, missä ovat leveät jalkakäytävät…

Sepe otti esille mittanauhan ja alkoi laskeskella lattialla kontaten, paljonko kahdet kaksostenrattaat vievät jalkakäytävällä tilaa jos hän ja hänen vaimonsa työntävät yhteiselämänsä lastia rinnakkain. Hetkinen, ei hänellä ollut vielä vaimoa eikä edes kandidaattia. Mitäs se äiti siinä vielä puhua pajattaa; pitänee palata jalkakäytävän leveyslaskelmista elon laskuoppiin ja antaa äidin sanojen saapua korvakäytäviin:

- …ja voisit kirjoittaa hänelle, jonka lastesi äidiksi tahdot, runon. Nii-in, omatekemän. Sitä nainen arvostaa ja sen tulet huomaamaan rypistyvistä lakanoista ja lemmenleikeistä.

Tuli ilta ja tuli yö. Sepen huoneessa paloivat kirkkaat valot ja kuului rapinaa kuin hiiri olisi etsimässä juustoa, mutta ei hiirestä ollut kysymys. Ei sinne päinkään. Sepe saalisti runonpäätä. Ja sen jälkeen alkua, keskikohtaa, lopetusta. Sopivaan kohtaan hän istuttaisi huipennuksen.

Sepe ryhtyi kesken runon rustaamisen - hän ei ollut päässyt alku-aata edemmäksi - selailemaan keittokirjaa, kurkisti nimen: Savolainen syömälysti. Hän päätti rakentaa runon sattuman liekutuksella. Tulkoon mitä tulee. Sanojahan maailmassa on valmiina vaikka kuinka, ei muuta kuin ota ja ongi.

Runoissa ei kovin paljon sanoja ole, sen Sepe on havainnut. Ei hän ollut koskaan runoja lukenut, mutta niiden pituuksia tai paremmin määriteltynä lyhyyksiä hän kyllä on huvikseen laskeskellut. Kymmensanainen runo voisi olla passeli. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Niinpä hän avasi kirjan ja rupesi laskemaan, napsimaan sanoja.

Ensimmäinen sana sivulta 10, sana numero 1.
Toinen sana sivulta 20, sana numero 2.
Kolmas sana sivulta 30, sana numero 3.
Neljäs sana sivulta 40, sana numero 4.
Viides sana sivulta 50, sana numero 5.
Kuudes sana sivulta 60, sana numero 6.
Seitsemäs sana sivulta 70, sana numero 7.
Kahdeksas sana sivulta 80, sana numero 8.
Yhdeksäs sana sivulta 90, sana numero 9.
Kymmenes sana sivulta 100, sana numero 10.

Valmis!
Sepe luki paneutuen runon läpi ja oli siihen oikein tyytyväinen:

paistetaan
ja
naarisrokka
siikaa
paistettua
mannasuurimoita
sen
voi
uunissa
jauhoja

Aamusella Sepe näytti runon äidilleen, tämä sitä vaiti luki, yhä hiljaisemmaksi kävi, sitten toi julki suustansa sanat niin kuin ajatteli:
- Voi, voi, eihän tuossa ole oikein mitään. Pelkkiä yksittäisiä sanaripotuksia, et sillä mitään saa aikaiseksi. Jospas kuitenkin annat hälle koko kirjan? Tai koko elämäsi. Numeroineen päivineen.

Senhän Sepe teki. Kun hän hiukan hillitsi numerohimoansa, hän havaitsi töissä sermin takana Sannin, joka oikeastaan oli jo vuosia odottanut, milloin Sepe hänet huomaa.

Lapsia putkahtaa kerralla kolme, mutta parahiksi kaupungin kävelykeskusta on valmistunut ja niin heillä on tilaa työnnellä leveissä vaunuissa leperteleviä vauvojaan sinne ja tänne kaupungintalon kellon lyödessä milloin mitäkin.

Torin alle on rakennettu parkkitilaa autoille, mutta käy niin että öljy maapallolta hiipuu ja saman tien yksityisautoilu sammuu. Julkinen liikenne muuttuu ilmaiseksi, pitäähän ihmisten päästä kulkemaan asioilleen.

Mutta ei hätää, ei parkkialuetta turhaan ollut väsätty, vaikka autot ovat kuolleet. Jokaisella ruudulla on oma kaunis numeronsa, ja on oikein valinnan vaikeus, mihin numeroon parkkeeraisi niin kolmosten vaunut kuin maitokärrytkin, joihin Sepe ja Sanni lastaavat maidot ja makkarat, kalat ja korput, persiljat ja purjot. Sepe rupeaa tekemään tilastoa, mikä parkkiruudun numero on suosituin. Häntä oikein jännittää, voittaako numero 323 vai 147.

Tulevaisuus näyttää valoisalta.

Sepe odottaa aikaa, että pääsee kertomaan kolmosille numeroista ja kuljettaa sen vuoksi taskussaan laskinta. Mutta runoilemisen hän päättää jättää. Kymmenellä sanalla hän sai jo sen mitä halusi.

Pakinaperjantai: Taikaluku

su-

2011-11-14T12:57:00.009+02:00

Hautausmaan portilla seisoo tyttö, jonka katse on maassa, sillä hän on saanut kuulla sanat maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Hän ei tiedä, minne mennä, sillä he jotka ovat hänet maailmaan saattaneet, ovat poistuneet. Isä ja äiti.

Isä...

Menen tytön luokse. Hän, patsaaksi jähmettynyt, "elää" ja puhuttelee.

Suru on kuin elävä arkisto. Sen saa uudestaan eteensä kun muistaa, että hän jota rakasti ja joka rakasti, ei enää maan päällä elä.

Sytytän isänpäivänä 2011 isäni haudalle kynttilän.

syntynyt 9.1.1915

kuollut 7.6.1974

su-ru

Kultarantaa joka kotiin

2011-11-13T10:34:00.001+02:00

Kestävä onnellisuus perustuu jaetuille kokemuksille.

Tänä päivänä jaan onneani rahtusen, kun suosittelen keittokirjaa, jonka syntytarina on muistissa. Jos kirja on loppuunmyyty, kannattaa tehdä retki kirjastoon.

Kustantamossa, missä työskentelin, toimi ideatori, joka otti vastaan henkilöstöltä tulevat kirjaideat ja esitteli ne päättäjälle.

Monet aloittamista vaille valmiit kirjaideat piileskelivät verhon takana, odottivat löytäjäänsä. Jälleen kypsyi eräs h-hetki. Hän, joka mitä erilaisimpia kirjoja rakastaa ja niille aikaansa, aatoksiaan ja - vanhanaikaisesti sanoen - sydämensä antaa, huomasi: kas, tätähän lukijat tarvitsevat, tästä koituu iloa monelle.

Katrin kirja-ajatus lennähti torvet soiden ja lippua liehuttaen keittokirjoista vastaavalle päättäjälle. Ei mennyt kuin minuutti tai korkeintaan kaksi, kun päättäjän pää nyökkäykseen taipui. Näin syntyi Kultarannan keittokirja eli Makujen ja elämysten Kultaranta (toim. Anna-Maija Tanttu). Sen myötä on jokaisella suomalaisella mahdollisuus järjestää kotonaan Kultaranta-pidot.

"Suomen presidentin kesälinnaan on aina kiinteästi liittynyt sen puutarha, jonka satoa on hyödynnetty monissa aikojen kuluessa syntyneissä resepteissä. Kirja seuraa vuoden kiertoa kuukausi kuukaudelta kauden herkkuja esitellen. Saamme tietää myös, mitä Ruotsin kuninkaallisille tarjottiin Kultarannan illallisilla ja millainen oli Urho Kekkosen oma lohengraavausresepti."

"Kirja avaa tasavallan presidentin kesälinnan puutarhoineen ja sen houkuttelevat ruokatapahtumat, keittiön ja keittöpuutarhan kaikille. Suomalainen ruokakulttuuri kukoistaa Naantalin Kultarannassa jossa eletään sesonkien mukaan paikallisia herkkuja hyödyntäen. Kirjassa on yli 100 reseptiä arjesta juhlaan."

* * *

Erään kerran pääsin ruokavieraaksi Kultarantaan. Kieleni kiittää makumuistosta, joka on elävää historiaa: tulevaisuuttakin. Valmistan ruokia kotokeittiössäni uudestaan ja uudestaan.

Useimmat ohjeet ovat kotoisia, yksinkertaisia ja lopputulos on maukas. Viimeksi valmistin kala-vihanneskeiton. Sehän maistui. Niin, ja jälkiruuaksi pumpulikakkua. Olkaa hyvät.

KALA-KASVISKEITTO

4 ahventa tai 1 kuha (runsas 1 kg)
n. 1/2 kg:n pala lohta tai kirjolohta
1-2 porkkanaa
1 pieni kesäkurpitsa
1 iso sipuli
1 pieni parsakaalin kukinto
voita
n. 1 l kalalientä
suolaa
kokonaisia viherpippureita
(kermaa)

* Perkaa ja fileoi kalat. Keitä ruodoista ja päistä liemi.
* Kuori ja suikaloi porkkanat ja huuhdottu kesäkurpitsa. Silppua sipuli. Leikkaa parsakaalin nuppuosa pieniksi paloiksi, kuori varret ja leikkaa viipaleiksi. Leikkaa kalafileet n. 3 x 3 paloiksi.
* Sulata voi kattilassa ja lisää sipulisilppu ja porkkanasuikaleet. Kypsennä sekoitellen muutama minuutti.
* Lisää kalaliemi, suola ja viherpippurit. Anna kiehua muutama minuutti. Lisää parsakaalin varret, kesäkurpitsasuikaleet ja kalapalat. Jatka kypsentämistä miedolla lämmöllä vielä noin kolme minuuttia ja lisää parsakaalin nuppuosat.
* Lisää lopuksi kiehautettu kerma ja tarkista maku.

PUMPULIKAKKU

3 munaa
2 3/4 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 1/2 tl vaniljasokeria
vajaa 4 dl perunajauhoja
250 g voita

* Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja kääntele munavaahtoon.
* Sulata ja kiehauta voi ja lisää se tulikuumana taikinaan hyvin vatkaten.
* Paista pumpulikakkua 180 asteen uuninlämmössä noin 50 minuuttia.

torstai 10.11.11

2011-11-10T10:00:00.001+02:00

Tää on vain maailmaa,

eikä sen kummempaa,

paratiisiksi ei tätä saa.

Eikä kannata tääll'

tämän maankuoren pääll'

käydä turhista hermoilemaan.

TATU PEKKARINEN

Valokuvatorstai

pelottavaa

2011-11-06T21:11:00.001+02:00

Paljonko ihminen tarvitsee maata?

Leo Tolstoin novelli tarjoaa vastauksen:

Kasakstanin aroilta kerrottiin, että jokainen sai maata niin paljon kuin jaksoi kävellen yhden päivän aikana maata kiertää - ja palata lopuksi alkuun, sijoilleen.

Venäläinen käveli ahneuksissaan itsensä kuoliaaksi: hän tarvitsi maata hautansa verran.

(Kerron ja kuuntelen, Duodecim 2006, toim. Eeva Makkonen, Marja Nick, Anja Siimes)

pelastakkee savon murre

2011-11-04T11:10:00.002+02:00

Kuopijjon torj viijjenkymmenen vuojjen piästä eli vuonna 2061

~~helicopter mualiman pole square~~

mualiman hub immeiset fish pietä kassiisa sulloo
ou do not piata not häntee ku finengelskoo korvakäötäviin coming
kaappojen ikkunaessae lukkoo ostakee 'swinnee '
oo possussa sinäsä measure vikkoo

but it kielj, it kielj
it is a bad format typically mielj
missee is aeto savo dialect
it is weeping and sorrow ikkuinen

tuollaha onnii a long string of
there pittää manna vaekka as oes feel embarrassed
heljkopterj kököttää in the middle of the monitor
there monj ukkokii köpöttää, playing with a stallion

heljkopterin ropelli hurisoo, finengelskan savoks kiäntää:
breadit, vendacet, fish piet oekeelle language viäntää

there minnäe änkeen now
such finengelskan've selevittäny:
riding is savvoo and English is English, the genes already sannoo
now the final mualiman hub finengelskan workouts

'say it seleväks savoks' heljkopterin kylessä lukkoo
not determined henceforth be thought of in any case blocked

**************************************************

heljkopterj mualiman navalla

mualiman navalla immeiset kalakukkoja kassiisa sulloo
ei ou piätä ei häntee ku finengelskoo korvakäötäviin tulloo
kaappojen ikkunaessae lukkoo ostakee 'sikkoo'
ei oo possussa sinäsä mittää vikkoo

mutta se kielj, se kielj
sen eissä on paha mielj
missee on aeto savon murre
siitä on itku ja ikkuinen murhe

tuollaha onnii pitkä jono
sinne pittää männä vaekka kuin oes olo nolo
heljkopterj kököttää keskellä toria
sinne päen monj ukkokii köpöttää, leikkii oria

heljkopterin ropelli hurisoo, finengelskan savoks kiäntää:
flatbreadit, vendacet, fish piet oekeelle kielelle viäntää

sinnehän minnäe änkeen nyt
ku tämän finengelskan oun selevittäny:

savo on savvoo ja englanti on englantii
sen sannoo jo geenit
tähän loppu mualiman navalla finengelskan reenit

'sano se seleväks savoks' heljkopterin kylessä lukkoo
eipä mää aatos tästä lähin missään vaeheessa tukkoon

******************************************************************

Pakinaperjantai: Hätävarjelun liioittelu - aiheesta tai aiheen vierestä

kohtaaminen

2011-10-31T21:22:00.011+02:00

1930-luvulla Rahikaisen tytöt (tieto on peräisin kuvan takaa) "juorusilla" ("juorutieto" on peräisin mielikuvituksestani: ovat "tyttöset" sen verran juoruilevannäköisiä ja -asentoisia; kengätkin toisella ilmaa halkomassa, eikö lie mehevän juorun tahtiin jalkaa heiluttamassa ees taas, taas ees).

Eikä, heillähän on kirja pöydällä. Kaksi kirjaa. He keskustelevat Maria Jotunista! Jopas meinasin mennä harhaan. Ei ole ensimmäinen kerta.

Kenen kotona? En tiedä. Kuva on eksynyt minulle isotätini jäämistöstä. Pitäisi säätää "laki", joka velvoittaa kuvan omistajaa vastaamaan kysymyksiin: kuka, mitä, missä, milloin :).

satiinilavastaja sisustaa

2011-10-29T08:25:00.007+03:00

Kun etsimme paluumuuttajan ilolla ja intohimolla uutta kotiamme Sydän-Savosta, muistimme, mitä eräs kiinteistövälittäjä monikymmenvuotisen kokemuksensa perusteella sanoi: "Mies on perheenpää, mutta nainen sen pään kääntää." Sama koskee sisustusta. Olemme tyytyväisiä valintoihimme: tai, no, siis minä olen ja sitä kautta myös mies. Ensin on ensin ja sitten on sitten, yhteinen ilo ja onni. Ehdotuksia kaapinpaikasta otan mielelläni vastaan, mutta päätöksistä huolehtii evoluutio.

Mieleeni tulee tyttäremme - joka myös lintuja tutkii - kertomus satiinilavastajasta, joka elää Australian sademetsissä ja eukalyptuspuiden muodostamissa metsissä.

Wikipedia: "Satiinilavastajakoiras rakentaa risuista majoja, joita se koristelee sinisillä esineillä ja asettaa ne hyvään järjestykseen. Naaras valitsee majoista kauneimman, ja parittelee sen rakentaneen koiraan kanssa."

Joku satiinilavastajakoiras saa pakit, toista lykästää. Hm, jos olisin satiinilavastajanaaras, kelpaisiko minulle kuvan viritelmä. Enpäs ole aivan varma. Ehkä, ehkä ei:

satiinilavastajan tyhjä huvimaja - ja siniset koristeet.

Pakinaperjantai sisustaa

Jo-

2011-10-27T11:30:00.001+03:00

Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö,

niin Nukku-Matti nousee, ja ovehen hiljaa lyö.

On sillä uniset tossut ja niillä se sipsuttaa,

se hiipii ovesta sisään ja hyppää kaapin taa.

Ja sillä on uninen lakki ja sininen uninen vyö

ja unista jäätelönpalaa se pienillä hampailla syö.

Ja sillä on sininen auto ja se auto hyrrää näin:

surrur surrur ja lähtee unen sinistä maata päin.

Ja pieni sateenvarjo on aivan kallellaan,

ja sinistä unien kirjaa se kantaa kainalossaan,

ja unien sinimaahan se lapset autolla vie.

Surrur surrur ja sinne on sinien, uninen tie.

Ja siellä on kultainen metsä, ja metsässä kultainen puu,

ja unien sinilintu ja linnulla kultainen suu.

Ja se unien sinilintu se lapsia tuudittaa,

Se laulaa unisen laulun, lala lallala lallallaa.

Sanat: P. Mustapää (Martti Haavio)
Sävel: Tapio Rautavaara

jo-alkuinen sana

jopas nyt jotakin

2011-10-25T07:04:00.003+03:00

1957
Laivat osaavat huutaa. Niin ihmisetkin, etenkin sisarukset. Lapsuuden perheessämme oli kolme tyttöä ja sitten saapui maailmaan hännänhuippu, pikkuveli, joka puhumaan opittuaan havannoi tällä samaisella saarella, minne nyt olen palannut, kuulemaansa ja näkemäänsä runoilemalla: "Laivat huutaa huu, tytöt huutaa huhuu." Horisontistakin laivan ääni kantautui pikkumiehen korvaan ja voimakkuudessa ylitti lähellä mekastavien siskojen huudot.

23.10.2011
Saarimökkimme sijaitsee syrjässä moottoriveneiden - saati laivojen - kulkureitiltä. Horisontissa näemme laivojen kulkevan Kuopiosta kohti Siilinjärveä, mutta koskaan ei iso laiva ole lipunut likeltä kotisaarta, kunnes pari päivää sitten tapahtui se mikä ihmistä ihmetyttää ja kertomisen tarpeen ylittää: eka kerta!

Mies tulla touhottaa tupaan (missä ihastelen elämäni ensimmäistä maa-artisokkasaalistamme, mietin mitä mukuloista tekisin); huutaa, tule, tule, rantavedessä on sellainen mitä et ole koskaan ennen täällä nähnyt. Ota äkkiä kamera mukaan.

Minähän juoksen, sen minkä lapsuuden muistista kintuistani kykenen, ja näen - Telepaatin! Se lipuu lähelle venepaikkaamme, laskee sivulla roikkuvat veneensä vesille ja viipyy lahdenpohjukassa pitkään.

Naapurimme vastarannalta soutelee vakoilemaan Telepaatin puuhia ja kertoo meille tekstiviestillä, että jotain kaapelia veteen lasketaan. Mies tästä innostuu: jospa löytäisivät samalla Suvi-veneen, joka yhä jossain veden pohjassa makoilee. Ei tuonut viimekään kesä ratkaisua kadonneen veneen arvoitukseen. Mutta nyt ymmärrän, miksi mies oli niin innokas uistelija… Luulin, että kuhien perään on, mutta oikea vastaus on sekä kuha että vene. Kahden kärpäsen sananlasku on voimissaan. - Lähdemme tänään taas saareen. Jospa sinne ovat sytyttäneet adventin valot :).

kahdeksan kurkistusta

2011-10-21T18:58:00.012+03:00

Paulalla on blogi nimeltä Luen ja kirjoitan. Hän pyytää, että kerron kahdeksan asiaa itsestäni. Mielelläni sen teen, koska mieluisimmat tekemiset ovat samat kuin mitä hänen bloginsa nimeen sisältyy. Keskityn vastauksissani lukemisiin ja kirjoittamisiin. Sattumanvaraisesti annan tulla mitä mieleen juolahtaa.

Lukeminen:

1. Sänkyni vieressä on iltaa odottamassa Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus sekä Eero Alénin Linkolan soutajan päiväkirja.

Virpi Hämeen-Anttilaa luen kernaasti. Silti mietin, miksi juuri hänen käsikirjoituksensa on ylittänyt kustannuskynnyksen. Eikö yhtä notkeasti kirjoita tarinaansa niin moni muukin mutta jää vaille kustantajan taloudellista ja henkistä tukea.

No, joka tapauksessa luen ja nautin. Elämäni tärkeimpiä asioita (vaisu sana tuo 'asia', mutten keksi muutakaan) on kirja, jonka tarjoamilla mielleyhtymillä saan kulkea eteenpäin enkä aavista mitä päin minua tarina vie. Kohtaanko itseni?

"Tunteiden herättäminen ja käsittely on mielestäni olennaista kaikessa kirjoittamisessa", Miko Kivinen sanoo. "Kyllä", vastaan.

*
Virpi Hämeen-Anttilan jälkeen odottaa lukuvuoroaan Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja (Sammakko 2008).

Takakannen teksti:
"Kalastajaksi aikova Eero Alén tarjoutuu Pentti Linkolalle työharjoitteluun soutajaksi. Mestari suostuu, mutta ei varmaan arvaa että työharjoittelusta on seurauksena tämä kiinnostava päiväkirja. Alénin taitavasti tallentaman järvikalastusaherruksen lomassa Linkola sanailee maailman ja elämän kohtalonkysymyksistä kuin nykyajan Väinämöinen. Eikä soutajakaan jää sanattomaksi."

Linkolasta ollaan monta mieltä ja kun tätä kirjaa luen, pääsen päivittämään mielipiteeni. Ja kalasaaliini. Olen löytänyt itsestäni himokalastajan.

2. Työvuosinani toimitin tietokirjoja. Tänä päivänä toivon, että 'kaikki' tietokirjat muuntautuisivat romaaneiksi. Niitä olisi hauska lukea. Sainko tietokirjoista kyllikseni kun tarinallisuus näin kiehtoo. Nooh, en kai, sillä kyllä kategorioillakin merkitystä kirjallisuudessa on.

3. Lapsenlapseni suosituksesta luin kokonaisuudessaan Harry Potter -sarjan. Tämä oli minun ja pojantyttären yhteinen juttu. Keskustelemme myös hänestä, jonka nimeä ei saa sanoa. Hyvä ja pahat ovat väkevät voimat.

Huomaan, ettei muistikeskukseeni mahdu kovin monta nimeä, varsinkaan jos ne eivät ole kotoista Matti ja Liisa -tasoa. Pottereissa meinasin välillä hukkua nimitulvaan. Tunnustan: jouduin monta kertaa selaamaan taaksepäin jotta pääsin eteenpäin.

Kirjasarjan päätyttyä aloin katsoa Potter-elokuvia. "Muista, järjestyksessä", sanoi lapsenlapsi. Tänä iltana on vuorossa Kuoleman varjelukset. Olen niin pitkällä.

4. Lukiossa Dostojevskin Karamazovin veljekset tekivät niin suuren vaikutuksen, että toivoin kaikkien saavan siitä osansa. Pidin esitelmän. Yritin ja yritin (julistajan vikaa), että luokkatoverit hurmaantuisivat teoksesta joka vaikutti minuun kuin 'isku sydämeen'. Jotta luokan matemaatikotkin pääsisivät jyvälle, tungin esitelmääni matikan kaavoja. Muistan yhä opettajan hölmistyneen katseen kun paasasin ja piirtelin taululle ympyröitä ja kolmioita ja muuta mukavaa sitä mukaa kun esitelmäni eteni.

5. Opiskelin sivuaineena kotimaista kirjallisuutta. Mutta ei siitä tällä erää enempää. Olen nimittäin unohtanut kaiken. Paitsi rakkauden lukemista kohtaan. Se pysyy.

Kirjoittaminen:

6. Olen tänä syksynä elämäni ensimmäisellä luovan kirjoittamisen kurssilla. Tuntuu hauskalta.

Luovan kirjoittamisen kurssi. Interaktiivista kirjoittamista valokuvan kanssa. Tarkoituksena on että kirjoittaja työskentelee yhdessä valokuvaajan kanssa, mutta lähtökohtana voivat olla myös omat valokuvat. Vuorovaikutteisessa työprosessissa valokuva inspiroi kirjoittajaa ja päinvastoin. Aiheet ovat vapaavalintaiset. Lopputuloksena on runoja tai lyhytproosaa yhdistettynä valokuvamateriaalin kanssa kirjaksi tai installaatioksi. Mahdollisuus yhteistyöhön valokuvauskurssilaisten kanssa (torstaisin samaan aikaan Puistokartanossa kokoontuu Valokuvaklubi -kurssi). Sopii kaikille kiinnostuneille, aikaisempaa kirjoittajakokemusta ei tarvita. Lähiopiskelun (15 t) lisäksi ohjattua itsenäistä ja parityöskentelyä, henkilökohtainen palaute opettajalta ja etäopiskelua verkossa.

Parikseni tuli kaksi valokuvaklubilaista: nuori Veera ja nuori Noora. He ovat antaneet minulle, vähemmän nuorelle, valokuviaan, joiden perusteella tarina etenee.

7. Kun netti tuli elämääni, kuvittelin, että nyt on mahdollista avata ovi tajunnanvirtakammioihin. Ihmiskunta, me kaikki, opimme ymmärtämään paremmin toisiamme. Vihdoinkin on keksitty keino, millä runon ydin Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, sulaa pois. Mutta ei se niin mennyt. Silti jotain hurjan ihanaa on keskenään tuntemattomien ihmisten kohtaamisissa. Blogeissa.

Kirjoitan mielelläni blogia. Kuitenkin myös katkoja tulee, ei voi mitään. Olen saaressa - tai muualla, kuten tällä viikolla sairaalassa. Sain eteisvärinän sydämeeni, jouduin tiputukseen, ja syön lopun ikääni Marevania aivoinfarktiriskin vuoksi.

8. Olen käynyt elämäntarinakurssin. Kohtasin haamuja, mutta sen jälkeen kun kuuntelin, mitä he kertoivat omasta elämästään, ymmärsin heitä ja siinä sivussa itseäni paremmin. Olen nyt haamujen kaveri :). Ja kun oman elämäni kipupisteet tulivat ymmärrettäviksi, annoin puheenvuoron mielikuvitukselle ja sen vuoksi ilmoittauduin kurssille mistä kerroin kohdassa 6.

Kaikki paitsi kirjoittaminen on turhaa (jos lukemista ei lasketa).

Kutiksen, joka Kadonnutta sanaa hakee, haastan kertomaan kirjoittamisesta ja lukemisesta - ihan mitä vaan :)

MA- niin kuin...

2011-10-14T15:09:00.002+03:00

Martti Ahtisaaren koulu Kuopion Saaristokaupungissa on toiminut elokuusta 2011 lähtien. Tänään koulussa vietetään vihkiäisjuhlaa. Kuopion, Suomen ja Euroopan Unionin liput liehuvat. Martti Ahtisaarella on nyt kolme nimikkokoulua: Namibiassa, Sudanissa ja Kuopiossa.

"Koulun nimi ohjaa ja suuntaa painotusalueita. Koulu tarjoaa laadukasta perusopetusta sekä tulee painottamaan kansainvälisyyttä, sovittelua, suvaitsevaisuutta ja rauhankasvatusta. Sen opetuksessa pyritään myös monipuoliseen kielitarjontaan. Toiminnassa pyritään luomaan kontakteja ja verkostoitumaan kansainvälisesti. Toiveena on myös löytää yhteys kahteen muuhun Martti Ahtisaaren nimeä kantavaan kouluun. Lisäksi koululla on oma tehtävänsä painotustensa edistämisessä omassa kaupungissaan. " (Lainaus Kuopio.fi -sivulta.)

puhuminen on vaikeaa

2011-10-13T09:46:00.001+03:00

”Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan. Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä.”
Risto Oikarinen: Puupuhaltaja, Otava 2005 s. 31

Valokuvatorstai

***

PS Juu, välillä puhuminen on vaikeaa. Mutta ei se mitään. Tänään 13.10. on kansallinen epäonnistumisen päivä.

ilo

2011-10-10T14:20:00.001+03:00

mustaa ja valkoista

Tällä kertaa Mustavalkomaanantaissa tutkaillaan iloa.

Voeskoon ilo olla pyöreä? Sillon se ei piäty millonkaan, pyörii vuan.

Himalajan syksy

2011-10-08T21:50:00.007+03:00

mustaa ja valkoista

luin aamutuimaan runon

2011-10-08T08:05:00.000+03:00

ARVOSTELMA

Kesällä minusta on mukavaa.
Talvella minusta on mukavaa.
Syksyllä minusta on mukavaa.
Toukokuussa minusta on mukavaa.

Helsingissä minusta on mukavaa.
Lähderannassa minusta on mukavaa.
Jollaksessa minusta on mukavaa.
Ruijassa minusta on mukavaa.

Tukholmassa minusta on mukavaa.
Pariisissa minusta on mukavaa.
Yöllä minusta on mukavaa.
Kylpyammeessa minusta on mukavaa.

Väinö Kirstinä

2011-10-07T13:02:00.005+03:00

Mitä ette vielä minusta tiedä?

klik

Luokkatoverini kirjoittivat abifreskon puhekuplaani (kevättalvena 1965): "Minua hävettää." Mikähän minua niin hävetti?

1. Ulkomuoto. Podin ruma ankanpoika -syndroomaa. Oli vaikea olla huomaamaton (ja juuri sitä tahdoin), kun jo kaksitoistavuotiaana oli pituutta 174 senttiä ja lisää tuli. Kuljin kumarassa. Halusin taikaviitan, jonka sisällä saisin olla näkymätön.

2. Hävetti laulunkokeissa. En halunnut laulaa yksin, ääneni häpeästä värisi, mutta koulun kuorossa toisten joukossa oli turvallista ja antoisaa avata ääntään. Lauloimme äidinkielen opettajamme, kirjailija Jorma Korpelan hautajaisissa (keväällä 1964) Liidellyt oon leivon lailla, leivon lailla lennellyt. -Laulu on iltojeni ilo, edelleen ja ennustan: aina.

3. Kerran (vuonna 1953 kun olin seitsemän vanha) ajoin Savonkadulla polkupyörällä ilman valoja, vaikka syksyilta jo pimeni. Kaikkien kuopiolaisten rakastama ja tuntema konstaapeli Karhunen pysäytti minut ja piti pitkän saarnan pimeyden vaaroista. Hän tarkoitti parastani, mutta luulin että joudun vankilaan joka sijaitsee Kallaveden rannalla Maljalahdella - tai ainakin putkaan. Itkin hysteerisesti ja häpesin ja pelotti. Kotona en hiiskahtanut tapahtuneesta sanaakaan vaan luikin huoneeseeni. Sen koommin olen sytyttänyt pyörään valot het' ekapolkaisulla kun lähden liikkeelle.

4. Isä osti joka perjantai Savolan kirjakaupasta kirjan. Esiluin sen, jotta tietäisin onko kirja isälle sopiva. Kylläpä Kravun kääntöpiiri minua, seitsentoistavuotiasta hävetti. Toiset kirjat menivät kuitenkin sensuurini läpi ja sanoin isälle: "Saat lukea." Mutta luulen että isä luki kieltämäni kirjat minulta salaa. Olin tuolloin nopea lukija, sillä olin niin monessa kokematon eläjä. Oli syytä ennakoida, mitä elämään mahtuu. Mitä tulossa on.

5. Rippikoulussa minulla oli lestadiolainen rippi-isä. Hävetti tunnustaa kaikki synnit. Nyt en muista mitä tunnustin, mutta häpeän muistan. Ja helpotuksen tunteen, kun sain anteeksi.

6. Luin läksyt tunnollisesti mutta joskus jätin väliin. Miten ihmeessä juuri silloin oli minun, viittaamattoman, vuoro vastata. En osannut. Hävetä osasin.

7. Kodin vauraus hävetti. Siitä huolimatta - vai juuri siksi - en halunnut uusia vaatteita, en luistimia, en suksia. Onneksi en niitä saanutkaan vaan perin siskojen vanhat.

Isä osti joka kevät uuden auton. Häpesin. Kun sain ajokortin, lähdin kuitenkin ensimmäistä kertaa isän Mustangilla yksin ajelemaan, jotta taito harjaantuisi. Poliisi (ei, konstaapeli Karhunen hän ei tällä kertaa ollut vaan äkeä ja ankara ja tosivihainen niin sanottu nuorempi konstaapeli) pysäytti minut Puijonlaaksossa. Pelkäsin: mitä olen taas tehnyt väärin. Ei hänellä ollut muuta asiaa kuin sanoa: "Mikä luulet olevasi." En osannut vastata ja sitten hän päästi minut menemään. Ajoin häpeissäni kotiin.

Koulurakennus oli L-muotoinen. Olin voimistelutunnin järjestäjä. Huomasin, että opettajankirja oli jäänyt omaan luokkaamme eikä ollut tirakan opettajan saatavilla jahka jumppatunti alkaisi. Hätäännyin. Oikaisin pihan poikki, voimistelupuvussa, talvipakkasessa (-30°), umpihangessa. Ehdin kuin ehdinkin palata kirja kädessäni samaa reittiä takaisin jumppasaliin, mutta pahaksi onneksi opettaja oli nähnyt kirmaamiseni koulun pitkältä käytävältä pihalle vilkaistessaan. Hän huusi kuin leijona minulle: "Luuletko että isäs kaikki tautis parantaa." Mykistyin.

Kävin kahdeksanvuotiaana siivoamassa vanhusten koteja. Kopistelin mattoja, lakaisin lattioita vanhoissa puutaloissa missä mummot ja papat asuivat. Mutta mummot eivät olleet tyytyväisiä työni tulokseen ja diakonissa ystävällisesti vihjaisi, jospa keksisin jotain muuta autettavaa.

8. Miksi lapsuudesta jotain muistaa, toisen, ehkä tärkeänkin tapahtuman unohtaa. Tänä päivänä ajattelen: elämä menee niin kuin on mennäkseen. Elämä kirjoittaa tarinaani, en niinkään minä sitä. Välillä hävettää, välillä ei. Toisinaan naurattaa, joskus surettaa. Ilo ylimpänä.

Kiitos, Simpukka, haasteesta. Tämä oli kiva tehdä, vaikka ensin hävetti kamalasti. Onneksi vuosikymmenten myötä oppii myös ex-häpeäjäksi. Mitäs turhia. Muisti on kyllä välillä hakusessa. En tiedä mitä kertomistani olen jo jutustellut.

Haaste jatkuu. Haastan sinutsinutsinutsinut jne.jne.jne. Jos haluat paljastaa itsestäsi kahdeksan asiaa (ei tarvitse hävetä), niin kiitän ja kumarran ja lentosuukkoja lähetän :).

pu- niin kuin...

2011-10-05T21:05:00.003+03:00

alkukirjaimet: PU

katse

2011-10-03T13:10:00.000+03:00

Vilu
meren valo
helmikuun valo
kesäyön lämmin valo
syksyn häikäisy
talven viima:
katse.

Pertti Nieminen, kokoelmasta Vaikka aamuun on vielä aikaa (Otava 1989)

Valokuvatorstai

muisto

2011-09-25T18:00:00.022+03:00

Mustaa ja valkoista: Muisto

Kuva (ollut blogissani aiemminkin): Lastu 1954 lapsuutensa kesäsaaressa minne hän on palannut - lukemaan ja elämään.

Olen lukenut elämäni aikana paljon. Olen lukenut niin paljon, että sanoista syntyneet tarinat ovat muuttuneet näkymättömiksi. Miten niin? Kuinka?

Vastaan: lukemistani kirjoista en enää osaa sanoa kuin sanan, kaksi. Olen vaikuttunut, onneksi, yhä, kuin silloin kauan sitten lapsena ja nuorena saaressa kirjaan syventyneenä, mutta eritellä en enää osaa. On kuin sumu olisi orastavassa vanhuudessa laskeutunut kirjojen kansiin ja sivuille, ytimiin, eikä vaikutus sanoiksi taivu kuin silloin ennen mutta silti tiedän, että kirjat ovat olleet - ja toivon mukaan tulevat aina olemaan - osa elämääni. Tahtoisin kertoa lukuelämyksestäni KAIKEN mutta sanoilla voi sanoa vain jotain.

Ja kiitollinen olen heille, jotka lukemistaan kirjoista kirjoittavat ja kertovat mikä satutti, mikä silitti. Ynnä kaiken siltä ja väliltä.

Kiitollinen olen myös heille jotka kirjoja kirjoittavat.

Luin Harry Potterit, kaikki. Juttelemme niistä lapsenlapsen kanssa. Pottereiden jälkeen luin Juha Itkosen Anna meidän rakastaa enemmän. Humahdin. Kuinkas niin kävikään. En tiedä. Mutta vaikutuksen tiedän. -Irrotamme, elämänkumppanini ja minä, ties milloin mutta kai aika pian veneemme saaren rannasta ja lähdemme Australiaan. Senhän kerroin aiemmin. Mikään ei ole elämässä niin tärkeää kuin utelias mieli ja rohkeus. Ja rakkaus. Nyhjöttämään tänne ei ole tultu vaan elämään!

Kuitenkin. Kaikki ei aina mene niin kuin toivoo. Jos sanon: 'ihanaa', elämä, lähimmäinen voi sanoa: 'kamalaa', elämä.

Viimeksi luin saaren taigassani Veikko Huovisen Pojan kuoleman. Jos kertoisin, mitä lukemastani "pidin", yksikin sana olisi liikaa tai liian vähän. Olen kiitollinen Veikko Huoviselle, jonka Havukka-ahon ajattelija on yksi elämäni... - niin, mikä? Sanat karkaavat.

Olen kiitollinen myös Veikko Huovisen pojalle Pekka Huoviselle, joka kirjoitti:

Puiden kevätlehdet ovat kuin
lukematon joukko kirjeitä
kaikilla kielillä.
Ja niiden sisällys on
rakastakaa toisianne.

tapahtui lauantaina 24.9.2011

2011-09-24T21:18:00.003+03:00

Sade rummuttaa lasia. Saarimökkimme on pieni mutta kaikessa pienuudessaan maailmankaikkeus. Heti kun jätän unen tai se minut, muistan: verkoille.

Tapahtui kello 8.45

Koska kuha ei ole tämän kalastuskauden ensimmäinen, kaivan esiin pakastimesta aiemmat kuhasaaliimme ja jo useamman kerran testatun ja hyväksi koetun kalakeittopadan ohjeen kirjasta Anna Bergenström: Joka kokin keittokirja.

KALAKEITTOPATA

Kalakeiton ja padan välimuoto, joka syödään syviltä lautasilta. Kasviksia voi vaihdella, käytä esimerkiksi munakoisoa tai kesäkurpitsaa.

neljälle tarvitaan:

3 kuhafileetä (noin 450 g)
4 salottisipulia (+ 1 valkosipulinkynsi)
vähän voita tai öljyä
1 kesäkurpitsa, 1/2 munakoisoa
1/3 tl rakuunaa
1 kalaliemikuutio (käytin itsekeittämääni kalalientä)
1/2 pkt sahramia (1/4 g)
2-3 rkl vehnäjauhoja
2 dl vettä
2 dl ranskankermaa tai ruokakermaa
1 tomaatti
1/2 pientä porkkanaa
3 lehtisellerin vartta tai vähän fenkolia (jäi pois, kun ei ollut saatavilla)
sokeriherneitä tai vihreitä papuja

Kuori ja hienonna hyvin salottisipulit ja halutessasi valkosipuli (koska kalakaverini ei pidä valkosipulista, jätän sen pois). Kuori porkkana ja leikkaa ohuiksi suikaleiksi. Leikkaa kesäkurpitsa ja munakoiso ohuiksi viipaleiksi tai puolikuiksi. Kuori ja nylje tomaatit ja poista niistä siemenet.

Kuullota sipulit ja valkosipuli padassa. Mausta hienonnetulla sahramilla ja rakuunalla. Sekoita joukkoon jauhot ja 2 dl vettä, kuumenna. Lisää kerma ja kuumenna taas. Lisää kalaleimikuutio ja kaikki kasvikset (paitsi tomaatit), myös sokeriherneet (ota muutama pakastepussista) ja lehtiselleri tai fenkolisuokaleet (ne minulta puuttuivat). Keitä kastiketta muutama minuutti. Lisää isoiksi paloiksi leikatut kuhafileet sekä tomaattisuikaleet. Kypsennä hitaasti kannen alla muutaman minuutin ajan, kunnes liha on kypsää.

***

Valokuvatorstaissa on jälleen pitkästä aika vuorossa kuvapeittohaaste.
Haasteen tarkoituksena on kerätä mahdollisimman kattava kuvapeitto teidän kaikkien lauantaiaamustanne. Haasteeseen on tarkoitus osallistua siis vain tuoreilla kuvilla. Kellonajalla ei ole väliä, ottakaa kuva ensi lauantaina silloin, kun teillä itsellänne on aamu. Kuvan kohde ja toteutustapa jää teille itsellenne pohdittavaksi.

väylä

2011-09-13T09:24:00.000+03:00

mustaa ja valkoista

Jos oesit toenen immeinen, niin haluvaesitko olla ihtes kaverj?

2011-09-08T14:55:00.006+03:00

Jokkaesella, niin huonopäesellä ku hyvätapasellakii (semmosella joka ei myöhästy mistää millonkaa), pittää kalenterj olla. Palluumuuttajalla on mukava kalenterj. Sinne palluumuuttaja kirjottaa hammasliäkärjkäännit ja muut tähelliset menot, mukavat ja vähemmän. Kalenterin sivuja ilahuttaa Olavi Rytkösen elämänviisauvvet. Rytkönen on aekamoenen vilosohvi. Olokeepa hyvät, ottakee ja maestakee evästä:

Moni oes mielellään rohkee, vuan ku ee uskalla.

Mitenkä vanaha oesit, jos et tietäs mitenkä vanaha oot?

Voeko olla, että liikkeelle lähtöös estelöö vuan piämiärän puute.

Jos tiijjät missee mieluummin oesit, niin mäne hyvä immeinen sinne!

Et ikinä löövä aekoo mihinkään. Jos aekoo haluvaa, niin sitä pittää ite tehä.

Hyvän häviäjän pittää aena sillon tällön hävitä, että tulis seleväks, että on semmonen.

Lissee vähhään aena enemmän. Tie se monasti ja eekö vuan pien muutu isoks.

Mikä sinusta tekköö justiisa sinut? Sen ku suat seleville, elä anna minkään taekka kenenkään kiäntee sinuva ihtees vastaan.

Jos haluvat jottaen mittee sinulla ee oo, niin sinun pittää tehhä jottaen mittee et oo kuunaan tehnä.

***
P.S.

Tyttö, joka Australiassa asustaa, sano jotta tulukeehha äet ja isä käämään. Myöhän männään: en tiijjä millonka mutta jollonnii kuitennii. Pittää ruveta miettimään matka-asusteita. Yöpaetakii on ihan risa. Suattaa olla että piästään siellä kalastammaa. Se on ykköstoeve. Ja nähhään koala. Tae krokotiili. Mutta ei taejja minusta kuitenkaan suurkaupunkiin mänijäks olla, ku polovi on kippee mutta ei se haettoo vaekka vähän haettaa. Helemet kaalaan ja onki kätteen ja mänöks.

ei se mitään...

2011-09-02T19:13:00.003+03:00

Kuulon aistinsolut tietävät mitä on tulossa ja alkavat valmiiksi huojua nautinnon harmoniassa. Musiikkikaipuu nousee ja etusormi hakeutuu saaren mökkiradion nappulalle. Tilanne ei ole uusi: näin käy aina lauantaina vähän päälle kello kuusi kun lauantain toivotut alkavat.

Tiedän mitä tulen saamaan. Musiikkipolku hengellisestä ja klassisesta kohti kevyttä on tuttu vuosikymmenten ajan. Kaikkiruokainen saa säveltyynyn mihin päänsä painaa ja alkaa uneksia. Ilman sanoja. Ilman huolia.

Tuona heinäkuisena lauantaina erään musiikkikappaleen kohdalla levy jää junnaamaan paikalleen. Kuuluttaja pyytää ensin anteeksi, sitten lohduttaa sekä itseään että kuulijoita: ”Ei se mitään. Mennään eteenpäin.” Paikoillaan polkeva levy jää taakse, on seuraavan kappaleen vuoro.

Kiitos, lauantain toivotut: niin sävelet kuin kuuluttajan sanat. Mieli kevenee kuin linnun lento kohti korkeuksia: ”Ei se mitään. Mennään eteenpäin.” Tätä sytykettä tarvitaan hetkinä jolloin pilvien kultaiset reunat ovat vaarassa sulautua pimeyteen. Kun sävelet hiipuvat, sanat syttyvät. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Lohtusanoman nostan reppuselkääni. Kuin siivet saisin. Kivireki jota joskus raahaan perässäni, on nyt tyhjän panttina.

lempiväri, -ruoka, -paikka

2011-08-11T18:48:00.001+03:00

Sain Tanskulta haasteen - ja tunnustuksen. Kiitos. Mikä on lempivärini, -ruokani ja -paikkani minne haluaisin matkustaa, hän kysyy.

Vastaukseni ovat varmaan joillekin teistä jo tutuista tutuimpia, mutta en osaa näyttää muuta kuin sen polun mitä kohti ajatus lähtee kulkemaan, joten:

Lempivärini?

Väitetään, että lapsi oppii nimeämään perusvärit neljävuotiaana. Ihmettelen: eikö aikaisemmin. No, eihän sillä, minkäikäisenä värit nimeää, ole merkitystä - vai onko?

Mikä lainalaisuus on siinä, että yksi- kaksi-kolmivuotiaan muistot putoavat kaivon pohjalle eikä niitä saa ylös vaikka kuinka yritän ravistella 1946-1949 muistojeni sankoa: tule elämyksen vesi, tule niin kuin se on. Varhaisin värini.

Esiin nousee vain vuosi 1950. Mikä on värimaailmani? Ei väri, joka siltä ajalta eteeni saapuu, välttämättä lempivärini ole, mutta arvonsa sillä on: muistan. Ja hymy tulee hyvin kaukaa.

Muistan harmaan talvisen lumipyryn, kun hiihdän jäätä myöten umpihangessa isän kanssa saareen, jonne nyt vanhana olen palannut. Tuon lapsuuden ensivärielämyksen vuoksiko kaipaan mustavalkoisia vanhoja valokuvia? Vähässä värimaailmassa on kaikki. Harmaa joko kumartaa valkeudelle tai toisin päin: pimeydelle. Se pureva tuisku ja viima vasten poskiani on jäänyt mieleeni turvaturkkina: edessäni hiihtää isä, jonka selän takana jaksaa nelivuotias mitä vain. Jäiset nuolet osuvat poskiin mutteivät satuta.

Minun harmaani on täynnä valoa. Minun harmaani on minun isäni. Minun elämäni väri on ollut isän harmaa palttoo, hänen vahva selkänsä ja puusuksensa jotka lumituiskussa umpihangessa latua edelläni järven jäällä auraavat – kevyesti kulkea myös sitten kun isä ei enää maan päällä vaella.

Isän huolenpito, hänen isänrakkautensa liekki on harmaa. Se lämmittää ja sytyttää yhä. Harmaa ei riitele minkään värin kanssa. Harmaa saa vereni kuohumaan: elän.

Lempiruokani?

Juuri nyt pekonihauki. Palkittu ohje löytyy Savon Sanomien ruokasivuilta linkin takaa. Jätin mausteista chilirouheen pois ja kypsensin uunissa, en grillissä. Haukiko mautonta? Niin on maukasta että uusiksi menee. Ja uusinnan uusinnaksi niin kuin radio-ohjelmat kesäisin.

Minne haluaisin matkustaa?

Elämä on elettävä eteenpäin, vaikka sen ymmärtää taaksepäin (tai jotain sinne päin) sanoo Kierkegaard.

Tällä samaisella saarella jonne vanhuuden alkaessa palasin, olin lapsena yrittänyt pyydystää ahvenia päivät pääksytyksen. Heti kun heräsin, koppasin käteeni haavin niin suuren että olisin voinut upottaa sinne koko pienen ruumiini. Juoksin polkua pitkin saunalle, käännähdin laiturille, jonka päälle kierähdin makaamaan. Työnsin silmäni lankkujen rakoihin ja tuijotin laiturin alla pyrstöään laiskasti heiluttavia ahvenia joita yritin haavilla pyydystää mutten koskaan läpi lapsuuteni kesien saanut niitä kiinni.

Ei se mitään, sanoo ihminen (kun hyvittelee turhaumaa koska ei halua jäädä pettymyksensä vangiksi). Ei se mitään? Nyt kun olen vanha ja palannut lapsuuteni saarelle, uistelen joka ilta ja joka aamu ja välillä keskellä päivää ja vastaan ’kyllä’ ihmiskunnan aamulle joka sisälläni jyllää (metsästys- ja kalastusgeenit ovat genokarttaani viritetyt kuin vaaput jotka asettelen veneeseen kun iltauistelulle käyn). Halu on hyvä. Luulin, etten enää syty kalastuksesta samalla vimmalla kuin lapsena, mutta väärin luulin.

Kalastus on isän peruja. Hän kuoli vuonna 1974, liian varhain, alle kuusikymmentävuotiaana. Hän uisteli. Hän kalasti verkoilla, hän savusti takassa ahvenet ja lahnat, ja minä söin. Sanomalehti rapisi kun kala kypsyi. Ja isän takana minun sisälläni ovat isänisänisät Laatokan Mantsi-saaressa, missä menneet sukupolvet elivät ja kalastivat. Heidät olen johdattanut Kallaveden saareen.

Joka ilta kun käyn uistelemaan, katson taivaalle ja muistan isää. Ei, eivät pilvet ole hän, mutta kun kala käy kiinni ja vapa taipuu, vedän itseni hänen luokseen eikä mitään erottavaa välillämme enää ole, ei varsinkaan sitä mikä meidät erottaa: aika. Me olemme yhtä. Isä, minä olen nyt vanhempi kuin sinä kuollessasi, mutta tule ja katso minkä minä sain: ison hauen.

Niin, vasta nyt vastaan kysymykseen: minne haluaisin matkustaa. Kalastamaan Lappiin. Uusiin maisemiin – palatakseni kotovesille. Ehkä Tenolle, lohiapajille? Luin Antti Tuurin Tenolla kalastamassa. Ja minua vietiin. Tenotauti josta hän varoitti - tai yllytti, miten sen ottaa -, iski samalla voimalla kuin lohi käy kiinni pyydykseen. Antaudun. En pyristele vastaan. Jo lapsena kala vei minua mukanaan, ja nyt kaiken maailman vedet kierrettyäni tiedän että kala vie minua yhä... ties minne.

2011-08-05T14:32:00.005+03:00

Kun jäin pois työstäni kirjojen maailmasta, ripottelin omistiamani kirjoja - ei kaikkia mutta satoja, satoja - sinne ja tänne, ympäri toreja ja pientareita jokaiselle joka tarinoita huoli: ojensi kätensä, kiitti, otti vastaan ja sanat kainalossaan jatkoi matkaansa.

Niin sykähdyttäviä kuin kirjat elämäni aikana ovatkin olleet, tunsin että olen ollut niissä liiaksi kiinni - likiliimautunut kirjan kansien sisälle -, joten vihdoin on aika vain olla ja elää ja ottaa vastaan se ruma ja kaunis; suurenmoinen tai mitäänsanomaton mitä päivä tuo tullessaan. Itsessään. Vailla kansia. Ilman viimeistä pistettä.

En loppuun asti tuntenut itseäni kun kirjoistani luovuin. Kirjavietti on voimakas. Näemmä. Kuinka kuunaan päivänään voi rakkautensa hylätä.

Ihan pienen hetken verran, raolleen, avaan kirpputorin oven ja suunnistan kirjahyllylle. Vastaan tulee Arkipäivän postilla, jonka on toimittanut WSOY:n entinen pääjohtaja Hannu Tarmio. Vastaavan kangaskantisen kirjan antoi minulle aikoinaan anoppini, joka olisi tänään 105-vuotias, jos eläisi. Hän kuoli 98-vuotiaana ja oli minulle silloinkin hyvä kun tunsin itseni huonoksi. Häneltä saamani Arkipäivän postilla on teillä tietymättömillä.

Ostan postillan eurolla. Toimita talosi on Helena Anhavan muistelmien nimi. Astun nyt omaan talooni. Arkipäivän postillan äärellä minulla on tunne kotiinpaluusta. Tuhlaajatyttö on löytänyt kotiavaimen kirjarakkauteensa. Silittelen kantta: minulla on aina ollut tapana silitellä kirjaa ennen kuin sen avaan. Nuuhkaisen. Kirja tuoksuu eletyltä elämältä. Vintiltä. Paperi on kellertävä, pehmeä: se pitää hyvänä kämmeneni elämänviivaa. Ei viillä, ei satuta: avaan, avaudun.

Eteeni tulee Nino Salveneschin teksti, jonka on suomentanut Tauno Nurmela:

Monissa ihmisissä ei ole muuta nähtävää kuin heidän vaatteensa. Toiset taas ovat samaa kuin heidän rahakukkaronsa. Muutamissa vihdoin ei ole muuta kuin aisteja. Sielu on useimmilla niin kätkössä, että sitä eivät näe muut kuin sokeat, joilta fyysiset maisemat ovat peitetyt. Heidän silmiensä edessä sielut ovat usein niin vapaat verhoistaan, että he näyttävät alastomilta. Ja ihmismaisema on varmasti "sokeille" yhtä mielenkiintoinen kuin luonnonmaisema niille, jotka "näkevät".

Olen sulkenut silmäni ainiaaksi materiaaliselta todellisuudelta, jota muutamat ihmiset nimittävät elämäksi. En näe enää auringonlaskua Pyhän Sofian minareettien yllä, en aamuruskoa Napolin lahdella. En näe enää sinunkaan kasvojasi, rakas, muutoin kuin koskettamalla niitä sormillani.

Mutta yössäni, jota kirkastaa sinun rakkautesi, jokaisessa sanassa, jonka lausut, jokaisessa henkäyksessäsi, jonka kasvoillani tunnen, on enemmän lämpöä kuin auringonlaskuissa, joita olemme nähneet ihmeellisessä idässä, ja enemmän valoa kuin Välimeren keskipäivässä. Näen sinut paremmin kuin ennen, sillä maalliset silmäni taitavat vain katsoa, eivät nähdä.

elämän riepumattoilua

2011-07-19T13:14:00.007+03:00

Miksi Lastu tuli saaresta pikapikaa kaupunkiin? Mikä syy voi olla niin tärkeä, että hän jättää kuhauistelut, täyden kuun leikit järven sileällä pöytäliinalla, Anni Swanin elämäkerran lukemisen hetkenä, jolloin Otto Manninen (yli kymmenen vuotta Annia piiritettyään) vihdoin saa nähdäkseen ihmeen, Annin niskan kumarruksen: kyllä, suostun jakamaan elämäni - ruumiini ja sieluni - kanssasi.

Niin, miksi ihmeessä Lastu on kaupungissa? Onko syynä leivän puute? Sen vuoksiko on Lastun pakko soutaa mantereelle jauhokauppaan?

Syy ei ole jauhoissa sen enempää kuin sysissä ja sepissä, sillä luomujauhoja ovat saarikaapit pullollaan. Ja Lastun mies on vuollut hierimet niin hyvät ja antoisat, että niillä kun jauhoja ja vettä lepyttelee ja hiukan suolaa taikinaan ripottelee, tietää mitä tuleman pitää: luomuruisleipää missä luonto juhlii kielen päällä niin ettei sanoja tarvita. Silmien tuikkeesta ja hymyn kaaresta tietää: hyvvee on, niin hyvvee, jotta sanat olisivat tuhlausta ellei peräti rienausta. 'Muikea' ilme on luonnollinen vastaus. Kun aurinko painuu horisontin taakse ja kielen päällä on uunituore ruisleipä sulalla voilla kruunattu, tietää, ettei muuta tarvita. (No jos vähän kalaa jota ei pyydetä salaa. Niin, ja kyytitytöksi lasillinen viiniä. Sitäkin on.)

No, jos ei leivän eikä viinin loppumisesta ole kyse, niin onkos syynä särvin: onko kala loppunut Kallaveistä? Siksikö Lastu soutaa ihmisten ilmoille?

Ei, ei. Ja monta kertaa kasvantaviäränen hymy suupielissä: ei, ei, ei. Tulkoon toisto, tulkoon: ei, ei, ei, ei, syy ei ole kalapuutos. Sillä kalloo tulloo uistellessa ku meren muttoo paitsi että Kallavesj ei oo meri vaan Suloisen Savonmaan sula laava ja hedelmällinen kohtu, kaiken olevaisen lohtu. Lastun mies ja poika ja Lastu ite tiesivät mitä hakivat - ja saivat.

Kuhaa Lastu oppi paistamaan vihdoin niin ettei kalasta tullut muhjua, vaan sitä mitä makukeskus hellii ja hyvänä pitää. Valkoinen kalanliha otetaan pois uunista juuri kun se on kypsä, plus 50-asteisen sulan hyvän tahdon, valkoisen lipun hoohetken heilautus. Lähtee, syntyy, alkaa - elämän parhaus. Valkolihaista kuhaa luomuruisleivän päällä! Olenko maan päällä vai taivaassa, Lastu taivastelee kun kuhhoo mutustellee.

Eli siis kalan- eikä leivänpuute Lastua tuonut kaupunkiin.

Mikä ihme?

Kipu. Särky. Rutjake. Tuskatila. Hammas.

Hän soutaa mantereelle.

Hänellä oli etelän vuosien aikana luottohammaslääkäri, pikkuserkku, joka tiesi, että Lastu on ei-niin-kovin-urhea silloin kun fyysinen kipu on odotettavissa yhtä lähellä kuin hammaslääkärin pora ja nyt edessä on Savoon paluumuuttajalla ihan uutta ihanuutta… tahi kamaluutta: tehdä sinunkauppoja tuntemattoman hammaslääkärin kanssa. Lastu soittaa siskoilleen, ikikuopiolaisille ja saa nimiä ynnä suosituksia. Mutta ovatko yksityishammaslääkärit heinäkuun helteillä töissä? Eivät tietenkään!

Hän ottaa yhteyttä kaupungin hammaslääkäripäivystykseen ja kolmen tunnin jonotuksen jälkeen saa päivystysajan vastaanotolle. Korva punottaa, sydän hakkaa, kipu johdattaa.

Hän kävelee vastaanotolle ja kun käytävällä näkee vitriinissä kappaleen menneisyyttään, laukaisee kameran, vaikka sormi tutisee:

tuo (narupora)aika ei koskaan palaa - onneksi

Kun hän on selviytynyt hengissä hammaslääkärin asiantuntevasta käsittelystä, hän suuntaa askeleensa satamaan, missä unohtaa tämän päivän pelot kun kuuntelee miten pyykkilauta soi Riähkä-Jussin polkan tahdissa.

Elämä on laulu. On se. Pyykkilautakin taipuu moneksi. Sen myötä kaikki on mahdollista. Eteenpäin mennään.

Terve!

2011-06-21T19:01:00.010+03:00

Anna työskenteli aikansa kustantamon tietokirjaosastolla, missä julkaistiin niin keittokirjoja kuin lastenkasvatusoppaita, kaiken kansan lääkärikirjoja kuin Suomen historian pikkujättiläistäkin, monista muista aihealueista puhumattakaan. Toimittamiensa kirjojen kautta hänen tiedollinen ja taidollinen pääomansa laajeni - teoriassa.

Niinpä juupa. Anna tiesi - teoriassa -, miten lapset kasvatetaan, vihannekset viljellään, kalat narrataan, parisuhde pidetään pystyssä ja mikä on niin sanottu kansanomaistettu tieteellinen totuus kirjan julkaisuhetkellä, onpa kyseessä maailmansodan syyt tai syövän synty. Sieltä tullaan kuitenkin usein seuraavan uutuuskirjan myötä kuperkaikkaa alas toiseen totuuteen sillä mikään muu ei ole elämässä varmaa kuin kuolema, kaikki muu on muuttuvaista. Häilyväistä. Mutta sitä totuutta kuunteleminen mikä h-hetkellä vallitsee.

Niin, se käytäntö. Kasvimaan reunalla ilman kirjaa Anna tuntee olevansa hukassa. Ja kun ihmissuhdekonflikti iskee, hän hiippailee nurkan taakse plaraamaan rakentavan riitelyn opasta, tulee takaisin huulet väpättäen, ettei unohtaisi mitä vastapuolelle tulee sanoa jotta kumpikin kokee voittaneensa. Ja kauas jää kumpaisellakin kiistakumppanilla kavala maailma.

Mutta ei teoria sormia napsauttamalla käytännöksi taivu. Luettu on sisäistettävä. On työnnettävä sormet syvälle multaan. On hyvä silitellä itseään. Saa sanoa: hyvä tyttö, hyvä nainen, hyvä ihminen, ihan hyvä. Ja sama mieheks.

Kokenut kaiken tietää ja vaivainen kaiken kokee. Anna on sananlasku-uskovainen. Hän, valmiiksi vaivainen, ryhtyy kulkemaan teoriasta kohti käytäntöä ja istuttaa itseensä terveen elämän salaisuuksia. Paluureitti vanhaan on olemassa, jos uusi ruokavalio (se on hänen teoriasta käytäntöön -sarjansa ensimmäinen osa) ei hyvältä tunnu.

Mitä mahtaa tapahtua, miltä tuntua, jos noudattaa parin viikon ajan vähähiilihydraattista ruokavaliota? Ei pottua, ei riisiä, ei pastaa, ei sokeria, ei valkoista vehnäjauhoa. Onhan tuosta kohkattu enemmän kuin paljon.

Ennen ja jälkeen -muuttumisleikki on täyttä totta jo parin viikon jälkeen. Ennen, nopeiden hiilihydraattien aikaan, nälkä tuli syömisen jälkeen kuin hyökkäysvaunu. Pakko oli langeta syömään vähän väliä jottei nälkään menehdy. Mutta jo muutamien uuden ruokavalion jälkeisten päivien jälkeen Anna ihmettelee: olo on kylläinen ja hyvä aina seuraavaan ateriointikertaan asti. Ei turvota.

Onko tämä totta vai kuvitelmaa, hän tuumaa ja astuu vaa'alle. Ei voi olla totta, vaan totta on. Kaksi kiloa on lähtenyt painosta, vaikkei hän millään painonpudotusdieetillä ole ollut. Tästä innostuneena hän ostaa vaa'an, mikä näyttää sisäelinrasvaprosentit ja kokonaisrasvan. Normaaliarvoja numerot vilkuttavat eikä lukemia 'varttuneella iällä' (kiva termi) tarvitse yrittääkään laskea tämän alemmiksi.

Hän syö kalaa, kanaa, hedelmiä, kasviksia, marjoja, possua, kananmunia ja viisi viipaletta (per päivä) itse leipomaansa luomuruisleipää. Muu leipä ei enää maistu. Illalla hän nostaa huulilleen maljan, missä läikkyy tummanhehkuva punaviini.

Elämä maistuu. On ihmeen hyvä tulla kotiin, ikiomaan geenihoitoon. Jospa hän on syntynyt ruisleipä suussaan ja sukset jalassaan ja päässyt vihdoin asettumaan itseensä. Vehnässä hänen ruumiinsa oli väärillä laitumilla.

Yhtenä aamuna Anna heräsi omaan luomulauluunsa. Annan mies, Savoon muuttanut hämäläinen, sanoi laulun kuultuaan: "Voe tokkiisa!"

Annaa innosti kokeilemaan Anja-Reginan ruokavaliokokemus. Kiitos :)

täältä tullaan

2011-06-09T20:38:00.002+03:00

Tässä Lastun mies, terve!

Lastu pisti minut kirjoittamaan perjantaipakinan, kun ei itse ehdi. Hän seuraa saaressa päivät pääksytysten haarapääskyjen pesänrakennusta - ellei kalasta kalastamistaan tai ui uimistaan.

*****************************************************************************

Lastun mies:

Kuopion Ikeassa käy viisi miljoonaa asiakasta per...

Näinhän Ikean rakennushanketta perustellaan. Kaiketi tuo luku on vuodessa eikä rakennuksen pystyssä pysymisen aikana. Ainakin paikallinen sanomalehti antoi ymmärtää asian olevan näin. Tällä olettamuksella voimme hieman käydä arvioimaan tuota trafiikkia.

Ikeahan on avoinna sunnuntaisinkin, joten avoinna olon päiviä tulee vuodessa paljon. Vähennetään joulu, uudenvuodenpäivä, loppiainen, pääsiäinen, vappu, helluntai, juhannus, pyhäinpäivä, sekä itsenäisyyspäivä, niin tullaan arvioon 352 aukiolopäivää vuodessa. Tästä sitten lasketaan tapahtuvaksi 14204 asiakaskäyntiä päivässä. Joku puolikas ihminen jää jakojäännökseksi. Ehkä hän pääsi sisään, muttei enää selvinnyt hengissä ulos eksyttyään käytävän nuolissa. Vai nukahtiko hän kaappiin kokeiltuaan sen sopivuutta makuuhuoneen piilopaikaksi? Tai sitten uusi kansalainen kerkisi tulla maailmaan Ikeassa sillä aikaa, kun kehtoa vielä etsittiin. Saattoihan joku saada käynnillään pestinkin kassalle töihin, ja laskut menivät tästä sekaisin. Näitä puolikkaita ihmisiä on niin vaikeaa hahmottaa, joten antaa niiden olla.

Katsotaanpa nyt sitten tätä kävijätulvaa vähän liikenteen kannalta. Lasketaanpa vaikka niin, että tavanomaisessa linja-autossa olisi 40 matkustajaa. Tuo kävijämäärä sopii siis 355 dösään tai nysseen, mistä nyt sitten tulevatkaan. Ehkä ne tulevat onnikalla, kun Hesan ja Mansen asukkailla on omat liikkeet lähempänä. Kun tuo ihmeliike on arkisin auki 11 tuntia, viikonloppuisin hieman vähemmän, niin laskettaneen arkipäivän tuntien mukaan, vaikka se hieman johtaakin todellista helpottuneempaan ruuhkaan. Viimeisen tunnin aikana ei enää kannata liikkeeseen saapua. Jäisi nimittäin jokin keittiökapustamalli vilkaisematta. Sen vuoksi lasketaan kymmenen tunnin mukaan. Eli 600 minuuttia. Tämän mukaan bussilasti saapuu 101 sekunnin välein. Asiakas astuu bussista ulos joka kaksi ja puoli sekuntia. Tämähän onnistuu tunnetusti hienosti Hesan dösän ruuhkaliikenteessä, kun nyssäkkää ja nassikkaa ei ole mukana. Kepin kanssa kulkeva anoppi jätetään siis kotiin. Ja mitä varten niitä anopin neuvoja kodin sisustuksessa tarvittaisiinkaan?

Nuo 355 onnikkaa kyllä pyörähtävät hyvin Matkuksen uuden liittymän kautta. Vähän mietityttää tuo pysäköintijuttu, kun parin tunnin vierailuajan mukaan pihalla seisoisi parkissa 71 onnikkaa. Pitäisiköhän nuo vierailijat sittenkin työntää farmariautoihin kolmen hengen erissä? Autosta ulos astumiseen käytettävissä olevia ovia olisi silloin enemmän. Siis 4734 farmariautoa päivässä eli 473 tunnissa. Senhän moottoritie vielä vetää ihan nikottelematta sitä pyrypäivää lukuun ottamatta, jolloin puolen tunnin ajan autot rysähtelevät toistensa perään eli 237 Ikean vierailijan autoa on rutussa muiden viitostien kulkijoiden seassa. Tulihan autokorjaamoille töitä, mutta se onkin toinen juttu. Perille silti enimmältään tullaan. Pihalla seisoo silloin 946 autoa. Mutta autas, jos joku jäi Ikean kahvioon syömään lihapullia? Muutama sata autoa lisää seisoo. Ovatkohan ne talvella Matkuslammen jäällä parkissa?

Mitä tästä opimme? Tietysti sen, että Pieksämäen Ideapark on rakennettava kiireimmiten, jotta Matkuksen Ikea ei tukkeudu. Johan se tuuletuskin kaiken sen kalakukon jälkeen siellä Ikeassa menee ylirasitukselle. Entäs jos osa väestä on vielä nauttinut hernekeittoakin?

Siis tässä on nootti Vapaavuorelle, kun hän vielä hetken siellä ympäristöministeriössä häärää. Ei liene vielä luvattua, että Katainen pystyisi hänelle sitä pestiä jatkamaan. Että nyt kiireellä leima kaavaan!

Pakinaperjantai: Raharenki

kummitusjuttu

2011-05-31T13:12:00.003+03:00

Erkki ei syntynyt kultalusikka suussaan mutta hänellä on aurinko silmissään. Ei, ei elämä ole Erkkiä hellinyt; hän on saanut kokea pettymyksiä siinä missä Virtasen Ville tai Heinosen Hilma. Kuolemakin hänen läheltään vei hänen rakkaimpansa. Mutta mistä lie Erkki saanut kyvyn nousta elon kolhut saatuaan jokaisen iskun jälkeen jaloilleen ja nostattaa samalla pystyyn muutkin kohtalon pieksämät lähi- ja etäihmiset. Syntymälahja vai kasvatuksen tulos, sitä ei kukaan tiedä.

Kunnanisät ja -emot huomaavat Erkin valoisan luonteen ja kun asiapohjatkin ovat lujaa tekoa, kuin peruskalliota, tuota maanmainiota miestä pyydetään vierailevana sovittelijana ratkomaan kiistoja, joita nousee syystä ja syyttä. Kevyesti kyräily muuttuu raskaaksi vihanpidoksi, joka valtaa osapuolet voimalla mikä lakoonnuttaa kylvetyn viljan.

Mutta ei hätää. Onhan heillä Erkki. Aluksi hän keventää kokoustunnelmaa, sitten katselee kiperää kysymystä kantilta yhdeltä, kantilta toiselta ja käännättää eri puolilla seisovien päitä puhepolkujensa tienristeyksistä uusiin näkemyksiin. Ja kas, taas ovat asiat kirkonkylässä mallillaan ja yhteinen hiili hehkuu ja lämmittää, kiitos Erkin joka osaa avata oikealla hetkellä huumorintajunsa kirjokannen. Ei Erkki kuoliaaksi naurattaja ole, ei vitsinikkari, eiei. Hän yksinkertaisesti alkaa nähdä asiat kuin asiat, kiperätkin, humoristisessa valossa ja se mikä on sisällä, tulee ulos ja tarttuu toisiin ja hyvää tekee. Erkkiä aletaan kutsua asiansa osaavaksi humoristiksi.

Kylä alkaa kukoistaa Erkin huumorintajun vuoksi. Hänen valonsa sytyttää juroimmankin miehen kasvoille – no, jos ei nyt varsinaista hymyä, niin jotain värähtelyä suupieliin kuitenkin. Se on paljon se. Ennenkuulumatonta. Käänteentekevää. Ja äkäisinkin emäntä lauhtuu kun Erkki lohkaisee totuuksia joissa ei ole ansoja eikä piikkejä, silkkaa hyvää tahtoa ja ikkunoiden avaamisia raikkaiden tuulien tulla tupaan. Ja niin havaitsevat kyläläiset menneet umpikujat ja -solmut hyödyttömiksi: kuoppaan viskaavat, mustalla mullalla peittelevät.

Vaan kun kevät koittaa ja linnut livertävät ja ihmiset toinen toisiaan kylähyväsen kujilla leppeästi tervehtivät, he havaitsevat Erkin muuttuneen. Erkki jurottaa. Erkin silmät harottavat. Erkin hyväntuulen voima on tipotiessään. Erkki alkaa näyttää päivä päivältä yhä enemmän kummitukselta jota yhtä lailla lapset kuin vanhat alkavat vieroksua.

Lopulta Erkin tila käy niin huolestuttavaksi, että lääkäri, kyläläisten pyynnöstä, koputtaa Erkin mökin ovea ja kun kuulee sisältä urahduksen, tohtii astua tupaan. Erkki istuu pöydän ääressä edessään lehtileike jota lukee lukemasta päästyään eikä nosta päätään saati suo hymyään oviaukossa seisovalle kylälääkärille.

- Kuules, Erkki, missäs on sinun entinen iloisuutesi, missä valosi? Ilottomuus on pahaksi sydämelle. Siitä et kärsi vain sinä, vaan koko kyläyhteisö joka on sinulle kiitollinen huumorintajusta, jonka meille lahjoitit. Olisi kamalaa jos kuolet huumorintajuihisi tulematta.

Sanaakaan virkkamatta Erkki ojentaa kunnanlääkärille MediUutiset, jonka on lainannut kirjastosta.

Lääkäri ei ole tätä numeroa ehtinyt lukea. Hän syventyy lehden sanomaan:

Rytmihäiriö

Tosikko elää pidempään

Nauru pidentää ikää – tai sitten ei.

Perspectives on Psychological Science –lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan totiset ihmiset elävät iloisia pidempään.

Tutkimuksessa seurattiin 1920-luvulla syntynyttä ihmisryhmää vanhuuteen asti. Opettajien koululaisina erittäin iloisiksi määrittelemät henkilöt kuolivat muita aikaisemmin.

Selitykseksi tarjotaan esimerkiksi sitä, että erittäin iloiset henkilöt saattoivat kärsiä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, olla pelottomia ja ottaa enemmän riskejä kuin muut.

Samoin liiallinen iloisuus, varsinkin sopimattomissa tilanteissa, voi aiheuttaa vaikeuksia suhteessa kanssaihmisiin.

Liiallisen iloisuuden yrittäminen voi myös lisätä masennusta, tutkijat huomauttivat. Iloisuutta sinällään ei pitäisikään tavoitella vaan pyrkiä pitämään hyvää huolta läheisistä ihmissuhteista. Tutkimuksen mukaan ne nimittäin lisäävät onnellisuutta esimerkiksi rahaa tai mainetta enemmän.

Kylälääkäri taittaa lehden:
- Olen jo vanha mies ja nähnyt miten lääketieteelliset totuudet ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana. Yksipiippuisen tosikkomainen kummitusjuttu tämäkin. Voi olla totta, tai osatotta, tai höpölöpöä tai sarjan Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää sadas jakso tai ei mitään niistä.

Ei mene Erkiltä kuin sekunti tai kaksi, kun hän pomppaa tuoliltaan pystyyn, pyllähtää lattialle ja huutaa vapaan ihmisen hurmoksessaan:

- Tähän loppuu tosikkokokeilu ja pitkäpiimäisen elämän tavoittelu. Sen pituinen se.

Pakinaperjantai: Kummitusjuttu

mitä minun silmäni näkevätkään

2011-05-27T10:03:00.008+03:00

Hyvä Tahto ja Paha Tahto silmieni ja sieluni edessä. Kumpi ja Kampi tappelevat, kumpi voittaa.

Valokuvatorstai: Joka toiselle kuoppaa kaivaa...

kell onni on, se onnen näyttäköön

2011-05-23T19:45:00.007+03:00

Anna on muuttanut saareen. Hän tietää mitä tarkoittaa onni. Se on saari.

Eräänä kauniina keväisenä päivänä hän aikoo kävellä saaren poikki ja halki. Pitkin ja poikin. Hänellä on tuohinen reppu, jonne hän pakkaa ruisleipää jonka siivut hän on sivellyt voikullalla; kyytipojaksi maitoa ja jälkiruuaksi kaksi omenaa: toisen itselle, toisen Tapanille.

- Tekee mieleni kertoa onneni muillekin, Anna virkkaa saaren korkeilla kallioilla, joilta avautuu vesinäkymä joka suuntaan. Lapsena hän makoili samoilla kallioilla, luki kirjoja ja valmistautui ottamaan vastaan elämää. Nyt hän on vanha. Kirjan kannet ovat kiinni. Sivut ovat täyttyneet elämästä.

Hän katsoo ulapalle. Vesi ottaa vastaan auringon, säteet muuttuvat aalloilla timanteiksi ja lähettävät jalokivet lyhdyksi kulkijoilleen. Silmäterät täyttyvät onnesta.
- Niin, mutta muistatko, ettei kaikilla ole saarta, ei onnea, hän kysyy itseltään.
- Muistan, muistan ja siksi olen hiljaa.

- Mutta jos jonkun toisen onni onkin kaupungin ydinkeskusta? Saathan sinä toki oman onnesi kertoa; ei se ole keneltäkään pois, sanoo Tapani jolla on taito lukea Annan ajatuksia.

Mies tekee niin kuin pitkän yhteiselon aikana tehnyt on: suukon suikkaisee Annan huulille jotka vastaanottavaiset ovat. Annalle tulee ilon ja onnen sekaan tunne: voiko suukostakaan kertoa ääneen, sillä kaikilla ei suukottelijaa ole ja jos suukon paljastaa, saattaa käydä niin että suukottomolle tulee paha mieli.

Niin paljon vaiettua onnea on vakan alla.

Annan vapauttaa Tapani joka sanoo:
- Vertailu on lyhin tie helvettiin. Ei koskaan kannata vertailla omaa oloa muihin. Viisainta on vertailla itseään itseensä. -Jonkun onni on yksinolo, toisen onni on kaksinolo, kolmannen onni on kaupungin vilinä, neljännen onni saaren hiljaisuus. Niin. Vertailu on lyhin tie helvettiin, vertailemattomuus pisin tie paratiisiin.

He seisovat korkeilla kallioilla ja näkevät, miten vihurituuli nostattaa ristiaallokon. He kääntävät katseensa ylös, sinne missä tuuli vaihtaa suuntaa.

Kun he käyskentelevät kohti rantaa, he huomaavat polun varrella voikukan ja perhosen.

Pian he seisovat laiturillla ja katsovat kauas järven selälle. Järven pinnan rypyt ovat oienneet. On tyyntä taas.

He istahtavat laiturin penkille ja antavat vauhtia silmilleen jotka tavoittelevat horisonttia. Maa, taivas ja vesi yhtyvät.

Silloinkin kun he sulkevat silmänsä, he näkevät missä onni pesii.

terveisiä saaresta

2011-05-19T20:55:00.010+03:00

Hiljaisuus kaipaa selityksen.

Kun jäät lähtivät Kallavedestä, mies ja vaimo kumosivat veneensä, silittivät sen suosiolliseksi: pesivät, harjasivat ja kuivasivat tuhdon, kokan ja pohjan ottamaan vastaan heidän kaipuunsa joka tauon aikana oli kasvanut pakahduttavaksi.

He upottivat airot vapaaseen veteen ja soutivat, soutivat parisoutuna niin, että vesi kuohui ja niin he karauttivat hitaan veneensä pikavauhdilla saaren rantaan ja kun sinne olivat päässeet, eivät hennoneet lähteä pois - paitsi tänään kun Savon Voima ilmoitti että huomisaamuna on sähkökatko alkaen kello viisi. Niin heidän oli tultava kaupunkiin, sillä vaimo käyttää hengityslaitetta ja se tarvitsee - ylipaineen aikaansaadakseen - sähköä.

Saaressa he ovat vaalineet koivuntaimia jotka alkavat olla heitä pitempiä, he kalastavat joka ikinen päivä ja ovat saaneet katiskoilla ja verkoilla kuhaa, ahventa, haukea ja lahnaa ja valmistaneet patakukkoja ja haukipyöryköitä ja kehuneet toinen toisensa suunmyötäiseen liitoon ja hiljentyneet katsomaan sateenkaarta sillä se tahtoi kertoa mikä elämässä on tärkeintä: löytää aarre.

Yöllä kello neljä he heräävät saunamökissään pulputukseen joka ei ota laantuakseen vaan päinvastoin: mitä pidemmälle aamu etenee sitä kiihkeämmin eläin ääntelee. Vaimo avaa mökin oven ja näkee teerikukon tanssivan lipputangon (jonka sydämenmuotoiseen betonijalkaan on kaiverrettu miehen ja vaimon nimi) ympärillä ja aikansa siinä tarkoituksiaan esitettyään lintu lähtee keekoilemaan kohti rantaa.

Ensi yön mies ja vaimo nukkuvat kaupungissa ja saavat uinua yli maagisen kello neljän. -Naapuri vastarannalla kertoi, että teeret olivat pitäneet soidinmenojaan järven jäällä, ja kun jäät sulivat ykskaks, linnut tulivat saareen ja se mikä jäi kesken, jatkuu siellä.

Teerikukko toimessaan aamulla kello neljä. Kuva ei ole hääppöinen (ja maisemakin siltä kohdin risureppana); kuvaaja oli kovin uninen.

Kun teerikukko huomasi tulevansa kuvatuksi, se lennähti männyn latvaan poseeraamaan. Hyvää aamuyötä, sanoi sille mökin vaimo joka läksi etsimään kadonnutta untaan. Luonto herätti. Nyt nukutti.

Luonnollista kevätkesää :)

Ve- niin kuin...

2011-05-04T17:52:00.008+03:00

vesi 4.5. kello 17:00

Kallavesi vapautuu jääpeitteestä. Talvi on ohi. Kevät vihertää. Huomenna soudamme saareen. Puun taimet odottavat vaalijoitaan. Sauna kylpijöitään. Vesi uimareitaan. Illanrusko liikuttuneitaan. Muistot muistelijaansa.

Jos on elänyt lapsuuden kesät samaisella saarella ja yli viidenkymmenen vuoden jälkeen pääsee sinne uudestaan, tietää mitä on sanaton laulu. Se soi paluumuuttajan silmissä. Vetenä läikehtii. Ilona kimmeltää.

4.5.2011 kello 20:58

Alkukirjaimet: VE

onnea toivotamme mustalle ja valkoiselle

2011-05-01T21:59:00.005+03:00

Kuva-arvoitus: mikä luku (numero) syntyy kahden kuvan yhdistelmästä.

Vastauksen kertoo mustaa ja valkoista -valokuvablogi.

viimeinen numero

2011-04-30T10:24:00.021+03:00

Lauri Koli: Suomen kalat, WSOY

Nahkakantisen Suomen kalat -teoksen viimeisin numero olisi tuhat, mutta kipitän numeron 941 kautta aasinsillalle, jotta pääsen eiliseen kustannuspoliittiseen uutiseen.

Kun Sanoma vuonna 1999 - Suomen markan vedellessä viimeisiä hengenvetojaan - osti WSOY:n, jotkut kustannusvirkailijat pukeutuivat suruasuun. "WSOY:n itsenäinen päätösvalta julkaisuohjelmaan on mennyt fuusion ja pörssiin listautumisen myötä", he sanoivat. Vain raha ratkaisee.

Liki kaksitoista vuotta Sanoma WSOY-ostostaan katseli, kunnes päätti myydä kustantamon yleisen kirjallisuuden ruotsalaiselle Bonnierille. Niin muuttuu maailma, Eskoseni, sanoi aikoinaan Aleksis Kivi.

Toivottavasti lukijat saavat uudessa tilanteessa kaipaamaansa. Kustannusmaailmassa on tuullut ja tuivertanut kautta aikojen mutta erityisesti kaksituhatluvulla. WSOY:n joutumisesta ruotsalaisomistukseen voi seurata ties mitä hyvää. Tai päinvastoin: siitä voi seurata ties mitä huonoa. Milloin mitäkin. Tai siltä ja väliltä. (Ote kirjasta savolaisen kansanviisauden pikkujättiläinen, jota ei ole olemassakaan. Vielä. Ehkä ei milloinkaan. Tai jospa kuitenkin. Joskus.)

WSOY:n mottona kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monimuotoisuudessaan on ollut julkaista kirjoja opiksi, iloksi, hyödyksi.

Luen, luen, luen. Kirjan viimeisellä sivulla on sivunumero. Mutta viimeinen numero ei olekaan jäähyväinen. Avaan uuden kirjan; numerointi alkaa alusta. Matka elämyksiin jatkuu.

Iloista työn juhlaa niin kirjailijoille kuin lukijoille!

Numerokuvahaasteena on viimeinen numero.

värit

2011-04-28T23:48:00.000+03:00

Valokuvatorstai

asuin nuorena hautausmaan reunalla

2011-04-26T20:15:00.003+03:00

Mitä vaikutusta kasvavan nuoren mieleeni on ollut sillä että kun ulos katsoin, näin kotini ikkunoista hautausmaan ja vanhat ristit. Kauempana, mutta kuitenkin katseen kantomatkan päässä, on sotamuistomerkki Haavoittunut enkeli. Haavoittuneen enkelin äärelle levittäytyy sankarivainajien muistolaattojen pelto, jonka sato on sekä surullinen että kiitoksen aihe: meillä on vapaa maa, joka usein tahtoo unohtua.

***

Tänään aloitin Pilateksen. Yritän opetella hengittämään vapaasti. Kuljen liikuntatapahtumaan lapsuuteni maisemissa, sankaripuiston halki.

Muistomerkki, joka vielä nuoruudessani oli pystyssä, on murtunut.

Me muistamme heitä:

ja heitä:

Essi Renvallin sotamuistomerkki Haavoittunut enkeli paljastettiin 1952. Siitä lähtien Kuopion uudet ylioppilaat ovat laskeneet ruusun patsaan juurelle. Sankarivainajat lepäävät lähellä. Taustalla olevassa rakennuksessa toimi nuoruudessani paloasema, nykyisin siellä on verovirasto, vaaleanpunaiseksi maalattu:

Suomen sota-arkiston mukaan talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa menehtyi yhteensä 93 500 suomalaista.

Sankarihautausmaalle johtavat Ajurinkadulta jyrkät portaat. Lapsena niitä pitkin kapusin ylös puistoon, nykyisin kulkua ei ole. Portaat ovat vaarallisen jyrkät - mutta eivät taannoin, lapsen silmin, taidoin ja mielin. Lasta voi verrata ketterään oravaan.

Hautausmaan jyrkkää reunaa pitkin laskettelimme pyllymäkeä pahvinpalalla. Lapsena emme liiemmin ajatelleet sotaa, emme sankaripuiston vainajia; lumi pöllysi ja meno oli melkoinen. Mitäpä lapsi muuta kaipasi. Silloin.

Mutta kun alkoivat nuoruusvuodet, erotin ristit.

Ja kun on kyllin vanhaksi tullut, alkaa kotikonnuilleen palanneella uusi lapsuus. Monet kysymykset sammuvat itsestään.

Jätän hautausmaan ja astun Tulliportinkadulle. Kadun toisella puolella on patsas, jota ei nuoruudessani ollut. Kah, Aapelin muistoksi Kari Jylhän Hyvän tuulen voima on 1989 pystytetty.

Minä hymyilen.

Kuopion kauppahalli tarjoaa:

2011-04-25T20:43:00.000+03:00

Valokuvatorstai: suklaa

puistomuisto

2011-04-25T08:38:00.008+03:00

toukokuu 1965

Anna ja Maija istuvat Snellmanin puistonpenkillä. On kevät niin luonnossa kuin elämässä. Ohi ovat ylioppilaskirjoitukset, edessä lakkiaiset ja opiskelupaikan haku.

Ennen lakkiaispäivää on koulujen välinen pesäpallon mestaruusottelu. Anna on ykköslyöjä, Maija armoitettu sieppari. He istuvat penkillä ja aikovat juonia, millä mestaruus olisi varma. Kouluvuosien viimeinen ottelu tulee olemaan täynnä tunnelmaa. Jo huomenna pilli viheltää.

Eivät Anna ja Maija puiston penkillä oikopäätä pesismatsin voiton maksimoinnin suunnitteluun kirmaa. Aurinko paistaa, tuomiokirkko kohoaa kummullaan, Snellmanin patsas tököttää vankasti juurellaan, Kallavesi välkehtii, juttu luistaa sinne ja tänne. Nuoria kun ovat, aiheet suuntautuvat kohti tulevaa: ammatinvalintakin kautta rantain juolahtaa mieleen.

– Isäs sitten osti maatilan, Maija hämmästelee; tietää, että Annan isä on valtion virkamies: hiljainen hissukka. Hiljaiset perivät maan, Maija muistaa ja vilkaisee tuomiokirkkoa.

Hiljainen mies ei kuvia kumartele, ei taivaita tuulentuvilla halkaise vaan tekee mitä syvimmillään tahtoo. Annan isä haluaa niin maan perusteellisesti viljellä maata. Ei hänestä puistopuutarhuriksi olisi jos leipänsä lähteen virkamiehen tieltä toiseksi vaihtaisi.

– Niin isä teki; talon osti maalta, ja kaupan päälle tulivat kanat ja munat.
– Niin, ja hevonen ja lehmä, Maija kertaa kuulemaansa.
– Oon opetellu lypsämään, Anna paljastaa. – Vielä se ei onnistu mutta jahka harjottelen, alakaa sujua. Kun uskoo niin lähtee. Maetoa Emmasta.

Maijan hymy leviää. Kieli kostuu ja pyörii suussa, tarvitsee tilaa ettei tipahda ulos. Jospa saisi joskus Annan kautta Emman juustomaitoa.

– Ethän kerro kellekään, mikä on toiveammattini? Anna kysyy.
Maija nyökkää ja Anna luottaa.

– Agronomi. Kiinnostaa hevonen ja lehmä ja mehtä ja pellot ja multa.
– No en kerro. Metän keskelle ja pellon pientareelle sovit hirmu hyvin. Luontoon, maalle. Ei sinusta jalkakäytävien tallajaksi oikein ole. Eikä sisätöihin.
– Joo. Luen jo huvikseni kananhoito-opasta. Isä jätti kirjan pöyvvän kulumalle. Se osti lissee kanoja.
– Ja kohta sinä tuas alat huastoo niistä lehmistäs, Ebasta ja Emmasta, Maija ennakoi. – Eiköön ruveta jo kehittelemään huomista pesispeliä. Kyllähän meijjän luokan pittää koulujen välinen mestaruus voettee… kato joku tulloo kameran kanssa, kuvan taes meistä näpsäyttee.

- Päevee, sanoo kameramies, joka on tullut sanankuuleman päähän - oon lehtimies.
- Päevee, päevee, vastaavat tytöt.
- Kaanis ilima, sanoo lehtimies kameran takaa.
- No niin on.

Kameramies kirjoittaa lehtiöönsä tyttöjen nimet ja sanomiset.
– Huomenna avataan Kuopiossa maatalousnäyttely, sanoo lehtimies. – Aikookos tytöt mennä?
– Ei koska huomenna meillä on…
mutta ei lehtikameramies pesismatsia enää kuule, menojansa menee, työ kutsuu ja kirjoituskone pian jossain paukkuu.

Seuraavan aamun maakuntalehdessä on etusivulla kuva Annasta ja Maijasta ja kuvatekstinä:
– Kuopiossa avataan huomenna maatalousnäyttely, mutta se ei Annaa ja Maijaa kiinnosta. "Sinne emme mene", he vakuuttavat Snellmanin puiston penkillä yhdestä suusta.

1965-… 2011

Puiston penkillä tapahtuu käännekohta Annan elämässä. Hän hautaa maataloushaaveensa ja päättää ryhtyä opiskelemaan lehdistöoppia. Jos lehdistö noin hutiloi ja heittelee, summanmutkittelee, kääntää haastateltavan sanomiset päälaelleen, ei kuuntele, ei tutki munaskuita myöten, millä tolalla asiat oikeasti ovat, niin petrattavaa olisi sillä saralla ja paljon. Maanparantajasta tulee maailmanparantaja, mutta lopulta käy niin että kun hän pitkän ikänsä maailmaa on parannellut eikä tunnu tulevan yhtä selevee ei kahta selevee, vaan meno käy yhä hämärämmäksi niin mediassa kuin omassa päässä, hän istahtaa kyllikseen saaneena jälleen Snellmanin puiston penkille ja päättää: sanat riittäköön, ryhdyn kääntämään maata. Totuus perii maan.

Snellmanin puiston koivuihin puhkeavat jälleen hiirenkorvat. Multa tuoksuu. Istutetut kukat nousevat mullasta ja vastaavat kauneudenpalvojien odotuksiin loistollaan, mutta Anna ei nyt niihin vilkaise.

Hän suuntaa kulkunsa kohti luonnonmetsää, joka itsessään on sitä mitä on. Anna tietää, missä hänen on paras:

Pakinaperjantai: Puisto

jäätelöällökettä-kö

2011-04-20T19:02:00.008+03:00

kuva

Leijalle on tullut tavaksi ostaa joka päivä Classic-kerrossuklaajäätelö: kerrossuklaa siksi, että hän jo ensinuolaisulta alkaa surra herkun loppumista. Kun kerroksia on enemmän, nautinto pitkittyy. Mutta onnen salaisuus on siinä, ettei hekuma kestä loputtomasti. Väliaikaisuudessa hurma tiivistyy. Ja kun vuoteen mahtuu 365 päivää, niin onnen hetkiä on luvassa vähintäinkin yhtä monta kuin on jäätelöannosta.

Mikäs Leijan olisi eläessä jäätelöhimonsa kourissa - ellei edessä olisi firman terveystarkastus, missä kartoitetaan kunkin työntekijän sairastumisriskit. Topakka hoitaja tarttuu mittanauhaan kuin ruoskaan ja heittää sen kokeneella lasso-otteella Leijan vatsan ympäri. Lukema on 110 cm. Hoitaja yrittää pitää sanansa solmussa ja naamansa peruslukemalla kun kirjoittaa työterveyskorttiin huutomerkin kanssa: Leija on itseaiheutettujen sairauksien riskitapaus! Terveydenhoitaja jatkaa paperitöitään selkä Leijaan päin. Hän kirjoittaa Leijan ennusteen näkymättömällä musteella, jottei tietosuojavaltuutettu haukansilmineen yllä lukemaan firman työntekijöiden jyviä ja akanoita -lajittelun salaista tiedostoa.

Leija ohjataan hoitoon. Jokainen työntekijä on firman mannekiini. Kirje. Viesti - siitä huolimatta, ettei firma missä Leija työskentelee, ole mallitoimisto. Ei sinne päinkään. Mutta aika on täynnä kuvia ja mielikuvia ja firman kuin firman on hengitettävä ajan henkeä, muuten käy kalpaten.

Leija lähetetään jäätelön syömisen vieroituskurssille. Kohtalotovereita on salin täysi. Teoreettinen luennointi nukuttaa Leijaa. Hän kaipaa saada lipovalle kielelleen valkoista valhetta. Vaikka ravitsemuslääkäri kuinka latelee jäätelön lisäaineet, kalorit ja terveysriskit, Leija ei anna valistuksen pysähtyä aivojen vastaanottokeskukseen, vaan käyttää hyväkseen ihmisen kaksikorvaisuutta: se mikä toisesta korvasta tulee sisään, menee toisesta korvasta ulos.

Lääkärin jälkeen puhujapönttöön astuu kielitieteilijä, joka on kutsuttu taivuttamaan sanan voimalla jäätelöherkuttelijoita itsekuriin. Siinä missä Soini puhuu jytkystä, etymologi istuttaa suomalaiseen kieleen termiä jäätelöällöke. "Niin epäterveellisen on pakko olla ällöä, maistuu se sitten kuinka hyvältä tahansa", kieliniekka paukuttaa. Hän kehottaa kuulijoita lausumaan rytmikkäästi: ällö, ällö, ällö; jäätelö, jäätelö, jäätelö; jäätelöällöke, jäätelöällöke, jäätelöällöke… Kymmenen minuutin esirummutuksen jälkeen kielenviljelijä, kaikkensa antaneena, ei ole järin tyytyväinen siihen ininään mikä noinkin valtaisasta kaikupohjasta lähtee. Hän tajuaa epäonnistumisensa: jos tämä joukko pitää jäätelöä herkkunaan, niin pitäköön; ei makua voi sanan mahdilla muuksi muuttaa.

Sanan miekan heiluttajan epäonnistumisesta saa potkua seuraava esiintyjä, psykologi. Hän ymmärtää Leijaa ja hänen kohtatovereitaan. Hän hyväksyy heidät. "Tuntuu niin hyvältä kun ymmärtäjä sanoo hyväksymisensä ääneen, antaa meidän pitää ihmisarvomme", Leija niiskahtaa. Nuhaa hänellä ei ole. Tunteet ovat. Niin, ja kun vanhemmat vielä nimesivät hänet Leijaksi. Mikä painolasti. Kas kun eivät keksineet antaa nimeksi Perhonen.

"Turha vaikuttaa jäätelösyöpöttelijään pakottamalla. Herkkua ei voi muuttaa ällöksi komentamalla", psykologi pääsee kuulijoiden tunteiden ytimiin. "Vain kun sinä ja sinä ja sinä (psykologin katse kiertää kuulijoiden rivit ja pyyhkäisee salin nurkat) tunnustat heikkoutesi, voit päästä paheestasi irti - tai, no niin, ainakin saat voimia taistella jäätelön ostamista vastaan", psykologi kannustaa ja huomaa että Leija on nostanut kumaraisen päänsä ja katselee kaukaisuuteen.

Seuraavaksi avaa taloustieteilijä suunsa. Hän laskee, mitä kaikkea Leija saisi rahalla minkä nyt tuhlaa epäterveelliseen jäätelöön. "Jäätelöboikotilla tulee vuodessa liki sähköpyörän verran säästetyksi ja sillä olisi niin mukava huristella mökkimatkat kun ylämäetkin sujuvat kepposesti suitsait", taloustieteilijä maalailee. Leijaa alkaa naurattaa. Vihkialttarille kannattaisi huristella sähköpyörällä. Voisi ylämäen vastukset kukistaa het' ensikättelyssä: kirkonmäeltä laskea luirutella alas ja kotipolkua liidellä leivon lailla ylös. Ei laulu katkeilisi, ei suu mökötykseen mykistyisi vastamäissä niissä häissä eikä viisikymmentä vuotta myöhemmin kultakäissä.

Taloustieteilijä ei tiedä menikö hänen viestinsä perille. Hän poistuu takavasemmalle ja antaa tilaa seuraavalle puhujalle, kestävän kehityksen valistajalle. Tämä piirtelee laajat kaaret, kuinka otsonikerros hupenee jäätelön valmistuksen myötä. Onneksi tänään jäätelölle välttämättömät pakastimet ovat muuta kuin freonipommeja mutta energiaa nekin popsivat. Ja jäätelön rahtaaminen kerma-Suomeen - jopa ulkomailta asti - polttaa pian luonnon tuhkaksi.

Yleisö torkkuu. Eikö tätä porukkaa herätä mikään?

Leija havahtuu. Avoimesta ikkunasta kantautuu Kotijäätelöauton tuttu melodi. Hänen kielellään asuva pavlovinkoira alkaa erittää sylkeä. Leijaa eivät nyt pidättele sanat, eivät laskelmat, ei mennyt eikä tuleva. On vain tämä autuas odotuksen hetki. Jäätelöä, jäätelöä. Kaksin kerroin ryömien hän hivuttautuu kohti ovea ja livahtaa eteisen kautta ulos. Hän kuvittelee ettei kukaan huomaa mutta tietää että kaikki näkevät. Taas Leija pavlovissaan.

Jäätelöauton kuljettaja esittelee kukkapenkin äärellä luomujäätelöä. Hän tarjoilee kaikille halukkaille maistiaiset.

Kuinkas sitten käy, mihin asentoon Leijan suu asettuu?

Kun seuraavan kerran Kotijäätelöauton kello kilahtaa, niin luomu Leijan suuhun livahtaa. Maku on mieluinen mutta lähiruokaa Kotijäätelön luomujätski tuskin on, koska pääosa Kotijäätelön valikoimista tuodaan ulkomailta. Leijan luomuherätyksen saanut omatunto jyskyttää niin ettei hän iltaisin unta saa.

Leija päättää valmistaa jäätelön lapsen luomutarmolla: minä ite -menetelmällä. Sillä pääsee pitkälle ja perille – tai sitten ei. Ohjeita on netti pullollaan. Leijalla on haku päällä. Vinkkejä hän löytää esimerkiksi täältä.

"Entäpä jos maku ei ole niin herkullinen kuin mihin olen tottunut", Leija pähkäilee. Joku tutkija väittää, että maku kotiutuu makunystyröihin vasta sitten kun ihmisen perinteiset ennakkoluulot murtuvat. Tämä vaatii aikaa. Kun on maistanut kolmekymmentä kertaa samaa "uutta" ruokaa tai jälkiruokaa, tietää, pitääkö uutukaisesta vai ei. Makuaistia ei voi huijata.

Jäätelöällöinen toukokuu on Leijalle luvassa. Kolmekymmentä kertaa koemaistamista. Ällötys on syytä testata loppuun asti. Joko hän vihdoin pääsee aidon ällön makuun? Päivä päivältä makukokemus karttuu. Leija on niin monta kertaa keittiöpuuhissaan epäonnistunut, että omatekoista jäätelöä maistellessa tumpelo-ominaisuus saattaa kääntyä voitoksi: jätskihimo laantuu. Omin taidoin. Mutta entä jos käy niin, että himo sen kun yltyy. Lisää lisää.

Koe on valmis 1.6.2011.

Siihen asti: terveydeksi!

Pakinaperjantai: jäätelöällöke

kaaos

2011-04-19T21:00:00.000+03:00

mustaa ja valkoista

vara on viisautta

2011-04-17T19:25:00.000+03:00

ULKONA
Pyöräilin eilen Kuopiossa Saaristokatua pitkin. Jääpeite Anton Lindforsin sillan kohdalla on poissa: Kallavesi on sillan alla vapaa. Virtauksen vuoksi paikka on vaarallinen pakkasillakin, minkä koki myös moottorikelkkailija maaliskuussa. Kelkka vajosi pohjaan mutta onneksi mies pelastui. Myöhemmin kelkkakin saatiin nostetuksi kalojen seurasta ihmisten ilmoille. Jäljelle jäivät pelastuslaitoksen nauhat, jotka nyt veden alla ajelehtivat. Uutinen on luettavissa tästä.

SISÄLLÄ
Olen saanut peltisen leikkiveneen lahjaksi. Niin moni sukulaiseni tietää, että Lastu ja vene - ja joskus rämäpäisyys mikä ei edes ikää katso - kuuluvat yhteen. Tämä punapippurinen (10 cm) pelastusvene muistuttaa, ettei vesillä eikä heikoilla jäillä ole leikkimistä.

Tällä viikolla on vuorossa kaksoishaaste. Nyt pitäisi löytää jollakin tavalla toisiinsa liittyvät kuvat sekä ulkoa että sisältä!

makkarajonoissa

2011-04-14T21:08:00.003+03:00

kevät - ja vualit - keikuttaa venettä ja pientä immeistä

Tapasin Iita Linta Marian Kuopijjon torilla tännään ja hää innostu huastelemmaan ku siihen on evväät äetinmajjosta ja kielenpiältä suanu, ja arvatkeepa mittee tämä sano. Minäpä kerron. No näen sanasa asetti:

"Nyt on vualeihin enempi lyhyt ku pitkä matka enkä vieläkää tiijjä kettee iänestän, en ies puoluvetta, mutta sen verran tiijjän mittee puoluetta en aenakaa iänestä mutta olokoon sanomata ettei tuu viärinkäsityksijä eikä varsinkaa paha mielj kellekkää.

Kahvetta oon hörpänny päevät piäksytyksen Kuopijjon torilla, mualiman navalla, ja jos oes herkkä maha ni närästäs mutta ku eijjoo, ni tässä seison hyvissä ruumiin ja sielun voemissa ja otin mitä miltäen kojulta tarjottiin. Olj kahvin kanssa nisua ja keksiä, ja sitä ennen makkarata yhenlaesta (elikkä hiillosmakkarata oeskoon halavinta luatua vuan ei se haettoo). Ensin jonotin kokkoomuksen makkarajonossa ja kuuntelin mittee muut jonottajat huasto. Joku sano, jottei aenakaa sen makkarantarjoojan puoluvetta iänestä mutta ku ilimaseks suap ni mikä ettei, vappaassa muassa, otettava on ku tarjotaan ja suuhun on mätettävä, niin äet sano sillon ku pien olin. Ja oma tahto on äetin taskussa lopun ikkee.

Lopulta osun Muurikan iärelle ja pistin makkaran kiärelle ja sinappia piälle mutta ketsuppia en ku uattelin esittee kaenoo: enhän minä ahne enkä varsinkaan perso oo, jotta kaekkee nyt rohmuaesin, ei tuu kuuloonkaan tae aenae ossoon hillitä ihtein immeisten nähen.

Makkara mänj ihan huomoomata alas. Säekähin. Ootko huomanna että syömiseen pittää keskittyä? Jos syöt hiillosmakkaraa ni et sua uatella mittää muuta ku sitä hiillosmakkaroo, muuten koko makkaran haju ja maku männöö hukkaan. Niin mulle käv siinä kokkoomuksen kojulla ku haetarj rupes laalamaan lentävee kalakukkoo ja mies harmonikalla suoraan mielen jokkaeseen soppeen nuottisa lähetti. Myytyhän minä olin. Sitten oekeen ravistelin ihteen: herree jo hyvä naenen… Ja niin minä lähin toeselle kojulle, sielläe kiemurtelj pitkä makkarajono. Se olj SDP:n jono. Uattelin että ku makkaran kätteen suan, ni en varmana jiä kuuntelemmaan puhheita enkä laoluja vuan uattelen pelekästään sitä hiillosmakkaroo. Ihanoo, ihanoo, vesj jo suussa helskyttellöö.

No eihän se onnistuna. Tuas mänj makkara mahhaan ja minä ihmettelemään: joko se loppu? Milteehän se maestu, ei tuu justiisa mieleen. Voe mahoton. En voe ennee ihteeni luottoo. Mittee sillon tapahtuu? Männöökö viimenennii toevo?

Onneks tulj revanssin mahollissuus: tieto jotta tervetulloo Kästyökavun ästeepeen toemistoon, siellä puhhuu ite Kiäriäenen. Ja arvatkeepa mistee: savolaesuuvesta vallan kahvasta. Niin sitä pittää. Kepua ja sossua, mittee nuita erottelemaan, yhessä muassa ku ollaan. Tae aenae Savonmuassa.

Voe että tek hyvvee kuulla (vaekka oonhan tuon aena tiennä) mitenkä myö ollaan maenioeta immeisiä. Monj luuloo jotta savolaenen on hölösuu ja venkoelija mutta ku ei se ite asiassa oo. Ku on mäkkee ja mutkoo maesemassa ja järven pintoo, ni se tekköö savoelaesta samanlaesen ku on maesemakkii. Elikkä turha sitä het' on paljastoo mitä näkköö ja tietää. Mitä tahhaa suattaa mutkan takana maesamassa olla. Vettä ja niemennokkoo. Järvee ja salamee. Outellaan, kierrellään.

Mutta loppujen lopuks savoelaenen on realisti. Aattelepas sitä. Niin se Kiäriäenen sano. Ja on sillä kanttia sannoo. Savolaenen on realisti. Se sano sen monta kertoo. Ihan ku syvämen sykkeen tahtiin. Siellä sisuksissa on tovellisuujjentajunen immeinen joka ossoo ottoo toesettii immeiset huomijjoon eikä koko ajan vuan uattele jotta minä, minä, minä vaekka siltä näättäs ja kuulostaes. Sisimmässään savolaenen haluaa nähhä laajemmalle ja kuunteloo tarkalla ja herkällä korvalla mittee oot sinä mieltä, petskutarallaa, niin sano Kiäriäenen… Ja minä nyökkäsin vieruskaverille ja hää minulle ja sitten myö kahottiin sielujen silimin kaavas ulos Kästyökavun mutkan tuakse torille ja sen ylj ittään, länteen, pohjoseen ja etelään.

...Ja sitten tarttu luuriin Tuula Viätäenen ja arvooppa osasko hän suaha minut herkälle mielellä mutta ei viekkauvella eikä viäryyvellä vuan aejolla savon murteella. Hää sano, jotta äet opetti, jotta ei sua männä nukkumaan ennen ku on riitasa sopina. Tuttuha tuo juttu on, mutta voe miten rupes silimäkulumassa kimmeltämmää, mikä lie… kaet se olj se immeisen yhteinen osa.

Olitko kahtelemassa ku torille pysähty saanapussi? Iita Linta Maria jatko ja kahto ku minä syyvvä mutustin siinä torin kulumalla Partasen lihapiirakkoo kun en ossoo sitä vastustoo.

- Ae et. Minäpä mänin löölyyn. No ei tämä Pohjolan pussi ollu vaaleihin yhistetty, pisnes se on joka kannattaa ni tulivatpaha paekalle kertomaan jotta pussi on vuokrattavissa ja pussin sisällä on saana ja meno katossa ja maesemat vilistää silimissä. Anna männä vuan. Piäsis vaekka Kuusamoon.

Ja saanan jäläkeen ku olin ihtein kuivana ni mittee minä näen: Halavantun pappa kanto selässään yhtä kansanehokasta - oeskoon ollu vasemmistoliittolaesta naesta (tae oeskoon sittennii ollunna Pohjolan Matkojen saanapussin esittelijäaenesta) - ja kilivan juoksivat pussin ympäri.

valamiina, paekoeillanne, hale, hep

Minulla on piä pyörällä. Pittää kahtoo illalla vualiohjelmoo, oeskoo meno ja meininki yhtää sen kummempi ku mualiman navalla. Jos ei löyvvy ehokasta vieläkää ni mään huomenna tuas Kuopijjon torille, aenaan makkaralle ja kahville, eikä pullakaa mikkää hassumpi juttu oo. Ja keskityn. Sen makkuun."

Niin sanoi Iita Lita Maria ja pisti pääni pyörälle. Olisinpa äänestänyt ennakkoon. Tai ei sittenkään: avoimin mielin kohti vaalipäivää. Entten tentten teelikka mentten.

erottamattomat

2011-04-11T11:52:00.002+03:00

pikkupoika ja mummoankan auto

mustaa ja valkoista: kulkuneuvo

kierrätystä: kirpun rihmaisia ja tositarinaa sadanviidenkymmenen vuoden takaa

2011-04-09T10:01:00.010+03:00

Maamiehen Ystävä

"Tähän blogiin kopioin sanasta sanaan uutisia, juttuja ja tarinoita jotka ovat ilmestyneet suomenkielisissä sanomalehdissä noin 150 vuotta sitten.

Alkuperäiset lehdet löydät täältä

Copyright

Näitä tekstejä ja kuvia saa vapaasti käyttää, julkaista, muutella, omia itselleen, ostaa, myydä, – ja ihan mitä vain (mitä tässä ei kehtaa edes mainita).
Lähdettä ei tarvitse ilmoittaa.

Veikko Kukkonen
Outokumpu"

Maamiehen Ystäwä 01.04.1854

Kuopiosta. - Ilma on ollut enemmän epätasainen: Alusta viikon lunta, loppupuolella viikon päiväpaistetta. — Kirpun rihmaisen ostajia on tänäpäivänä ollut enemmänkin liikkeessä.

08.04.1854 Oulun Wiikko-Sanomia no 14

Maamiehen Ystäwä puhuu 13 n:rossa kirpun rihmaisista, joita on hyvin ostettu. Tämä nimitys on monelle niinkuin tämän kirjoittajallekin aivan tuntematoin; olisi siis hyyvä, jos Maamiehen Ystäwä selittäisi mitä eläviä eli kaluja kirpun rihmaiset ovat.

22.04.1854 Oulun Wiikko-Sanomia no 16

Kysymyksen lähettäjä Oulun Wiikko Sanomain 14 numerossa Maamiehen Ystävälle kirpun rihmaisista saapi nyt ilmoittaa Maamiehen Ystävän vastauksen, että ukko on niillä lukioilleen tämän vuoden Aprillia narrannut, vaikkei luullut toki kenenkään uskovankaan narraamistaan.

****************************************************************************

Maamiehen Ystäwä 18.03.1848

Perkka-niminen puu löytyy enimmäkseen Malakka-niemellä ja Borneo-saarella, mutta se kasvaa myöskin muissa Asian suvimaissa.

Asialaisillen se on jo kau’an ollut tuttu, vaikka Europan asujamet oppivat sitä tuntemaan vasta neljä vuotta takaperin. Tämä puu kasvaa 30 ja 35 kyynärän korkuudelle ja paremmin kun kyynärän paksuudellen, poikelleen mitattu. Lehdet ovat neljän ja puolen viidettäkin tuumaa pitkät.

Gutta-percha on puusta saatu pihka eli maidon kalttainen mahla. Malai’ilaiset laskivat tätä nestettä niin, että kaasivat puun ja viileksentelivät puunkuorta, josta mahala alkoi tippua lehdistä tehtyin astioihin. Näin puusta saatu sekoitetaan se vedellä ja keitetään siksi kun se kylliksi sakoipi.
Tämmöisenä sitä sitten pidetään kun Gummi-elastikummia.

Siitä tehdään kalossia, kengän anturoita, nyöriä, medaljia ja kaiken laisia koreuksia.
Tämmöinen kovettunut eli kuivettunut aine sulaa vasta 82 pykälän eli gradin kuumuudella.
Ensimäisestä päivästä Tammikuuta aina Elokuun 5:teen päivään vuonna 1845 vietiin Singaporin kaupungista Europaan 470 leiviskää ja kun joka puusta saatiin ainoastaan puolen toista naulan verran nestettä niin olivat tätä vasten kaataneet 6918 puuta. Sittemmin on keksitty, puiden, kaatamatta, antavan paljoa enemmän.

Wiikkauteen taitaa yhdestäkin puusta saada’ 84 Englannin naulaa. Lasku-reikien tukettua taitaa samasta puusta taas parin vuoden päästä laskia uutta mahalaa, puuta vahingoittamatta.

Tämän tuonta eli kulettaminen Euroopaan enenee vuosittain enenemistään. Malakka niemen metsät ovat täynnänsä suuria perkkapuita, eikä vielä ole Borneon metsiä koskettukaan.

Niin että kohta saadaan, kuka ties, mekin käydä paljaissa perkka saappaissa.

***

Hyvää Agricolan päivää 9.4.2011!

9.4.1969

Neljännen vuosikurssin suomen kielen opiskelija kävelee Helsingin Aleksanterinkadulla luentolehtiö kainalossaan; hän palaa rakkautta suomen kieltä ja erityisesti savon murretta kohtaan. Murreluennot hänen, junantuoman, on ollut helppo sisäistää; hänen huulillaan käy kuhina kun hän Aleksanteria astuessaan tappaeloo ommoo murretta ja vähän nuapurinnii. Kantasuomen kurssit hän suoritti alta pois aikoja sitten.

Huhtikuu on joka vuosi samanlainen. Odotusta loskassa. Pian on syntymäpäivä, käväisee hänen mielessään, kun hän lampsii kohti opiskelijaboksia.

Äkkiä keskellä jalkakäytävää hänen kasvojensa edessä tököttää mikrofoni ja sen takana liikkuu suu, joka kysyy:

- Päivää, radion kello kahdentoista keskiviikon gallupista; kenen päivä tänään on?

- Agricolan päevä, hän vastaa.

- Onneksi olkoon! Olet ensimmäinen joka tietää. Ja vastaos tulloo oekeen savon murteella.

- Tulloo, tulloo.

Pakinaperjantai: Kierrätys

tien päällä

2011-04-08T22:36:00.002+03:00

lemmenlukko

mustaa ja valkoista

heijastus

2011-04-07T23:13:00.000+03:00

valokuvatorstai

jos...

2011-04-07T09:36:00.012+03:00

Jysähdys. Pysähdys.

Kehtoveneen kun messuilla huomasin, sukelsin taaksepäin oman aikani alkuvuosiin. Näin itseni pienenä tyttönä vetämässä saaren rantavesissä savolaisen soutuveneen pienoismallia (ei kuvankaltaista vaan omannäköistänsä); leikkiveneessäni olivat piskuiset airot ja mela ja hankaimet kuin oikeat. Veneen kokka aallon harjalle myötä- ja vastatuulessa nousi ja mieleni laineiden myötä milloin pilvessä, milloin auringossa sousi.

Jos vielä vanhana savolaismallisen pienoisveneen saisin, puristavat kenkäni järven rannalle riisuisin, elämässä hiertyneet paljaat jalkani veteen laskisin, niitä aalloissa huuhtoisin ja venettä vaan en enää kivirekeä perässäni vetäisin, kaislikkoon kahlaisin. Ja niin luonto pitkältä matkalta palanneen luonnonlapsen omakseen ottaisi ja alkuvaloon sulaisivat elämäni ongelmat joista suurin olin ollut minä itse.

Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen viattomuutemme.

Virginie Demont-Breton

Pakinaperjantai: ongelmattomuus

moraali (alkukirjain: MO)

2011-04-06T08:05:00.004+03:00

uhanalaista kiivivauvaa on syytä suojella

Luonnonsuojelu on moraalia sanan parhaimmassa merkityksessä.

Moraali viittaa vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä (kuvaileva käyttö), siihen mikä on oikein ja väärin (normatiivinen käyttö) sekä etiikkaan eli moraalifilosofiaan.

*

Kiivit ovat Uudesta-Seelannista peräisi olevia lentokyvyttömiä lintuja. Nälkä ja kuivuus voivat tappaa sukupuuttoon muutenkin uhanalaiset linnut. Auringon kivikovaksi polttama maa estää kiivejä kaivamasta matoja, hyönteisiä ja toukkia, jotka ovat lintujen pääravintoa. Kiivi liikkuu yleensä öisin, mutta nälkä pakottaa sen liikkumaan myös päiväsaikaan, jolloin kiivit joutuvat alttiiksi myös paahtavalle kuumuudelle. Ruskokiivejä on jäljellä 25 000.

*

Luonnonsuojelu on toimintaa, jonka tavoitteena on eliölajien, luontotyyppien, luonnon monimuotoisuuden, luonnonkauneuden ja maisema-arvojen säilyttäminen. Suojelu voi kohdistua eliölajiin, elinympäristöön, luontotyyppiin, luonnonmuistomerkkiin, alueeseen tai koko maailman kattaviin järjestelmiin kuten meret, ilmakehä ja ilmasto.
Luonnonsuojelu pyrkii ehkäisemään ihmisen aiheuttamia muutoksia luonnontilaisessa ympäristössä ja toisaalta säilyttämään ihmisen pitkäaikaisen toiminnan aikaansaamia ympäristöjä, joille on muodostunut omaleimainen pienekosysteemi, sekä palauttamaan ihmisen toiminnan tuhoamia ympäristöjä entiselleen.

Luontoon kohdistuva uhka on lähes yksinomaan ihmisen toiminnan seurausta. Ihmisen toiminnasta aiheutuu luonnontilaisen ympäristön muuttumista tai tuhoutumista, saastumista, roskaantumista, rehevöitymistä ja muuta kuormittumista. Eliölajien pyynti aiheuttaa muutoksia lajitasapainoon, eliölajien teollinen kasvattaminen ja viljely yksipuolistavat ympäristöä. (Wikipedia)

kuvan otti Lastun tytär maaliskuussa 2011

alkukirjaimet: MO

kukkuu

2011-04-05T22:01:00.011+03:00

Varamussalon ja K50:n Marjatta kyselee Lastun viittä hyvää ja viittä huonoa ominaisuutta. Hän antaa myös kauniin tunnustuksen blogilleni. Kiitän. Sydän läpättää lämpöisesti.

Koska sadut ja tarinat ovat minulle tärkeitä, käännyn Nalle Puhin puoleen tietääkseni millainen olen. Itseään on vaikea arvioida. Teen testin, mitä hahmoa Nalle Puhin Puolen hehtaarin metsässä muistutan eniten. Saan vastauksen:

Sinä ja Tiikeri voisitte olla kaksosia.

Heittäydyt tarkemmin ajattelematta mukaan mihin vain.
Innostut helposti ja olet hauska, mutta myös ajattelematon.
Niinpä voit joskus pahoittaa toisen mielen ihan vahingossa.
Ole siis varovainen.

Tiikeri on ylienerginen, jonka lempipuuhaa on pomppiminen, usein muiden eläinten päälle.

***
Hui. Nyt pitää laventaa, en kai silkka Tikru ole. On minusta moneksi, milloin Nasuksi, Kaniksi, Ihaaksi, Kenguksi, Ruuksi, Risto Reippaaksi ja Nalle Puhiksi:

Nalle Puh on pieniälyinen ja hunajaa rakastava nalle, joka on taipuvainen filosofisiin mietelmiin ja lorujen keksimiseen.
Nalle Puh olen usein. Pienet aivot ymmärtävät vain pienten aivojen verran maailmaa; muu menee yli ymmärryksen omia ratojaan. Jos kertoisin kaiken mitä en ymmärrä, bittitaivaalle tulisi materiaalia niin paljon että olisi aiheellista vetää kysymyspyttyni horisontin taakse ettei se tukkisi linnunrataa. Mutta en lakkaa kyselemästä sillä tiedonhalu ja ihmettely on perusruisleipääni.

Nasu on pieni ja arka porsas.
Tuntuu tutulta. Väillä. Minua aristuttaisi, jos joutuisin pitämään esitelmän aiheesta elämän perimmäinen tarkoitus. Nuorena ehkä sen olisin saattanut pitää, mutta nyt vanhana hypistelen essun helmoja ja piiskutan: en minä tiijjä. Ei ummarra.

Kani on touhukas ja määräilevä kaniini, joka rakastaa organisointia.
Juu, taitaa minussa olla osaksi kania. Tykkään projekteista - teoriassa. Ideoin auliisti mutten osaa pistää aatoksia töpinäksi saati saada niitä valmiiksi. Näen intuitiosilmin sytykkeen ja lopputuloksen, mutta se väli, jolloin touhutaan, on sumun peitossa. Onneksi vierelläni on elämänkumppani, jolla pysyy "vasara" yms. kädessä ja realiteetit hallinnassa. Yhdessä olemme aikas hyvä pari, toinen toisiamme täydentävä. Lietsomme liekkiämme kun kehua löpsötämme kilvan, hän minua, minä häntä. Kehuminen on kivvoo. Syntyy hyvä soppa. Hän kehuu ideoitani, mitä ideoiden toteutuksia.

Pöllöä hän itse ja muut pitävät (usein hatarin perustein) metsän viisaimpana eläimenä.
Minäkö? Pöllökö? Jätän väliin. "Viisas" vaikenee.

Ihaa on synkkä ja surumielinen aasi, jonka häntä on kiinni nauloilla.
Oi, sellaisiakin hetkiä on jolloin pää riipuksissa laulan: Miks synnyinkään minä maailmaan, itkemään ja murehtimaan. Tunne on kuitenkin mennyt aina ohi - tullakseen taas. Uskon kuun kiertoon. Uskon vuoroveteen. Uskon pilviin. Uskon aurinkoon. Uskon lauluun: valoa vaikken näekään, sen tiedän loistavan. Uskon suruun. Uskon iloon.

Kengu on lempeä kenguruäiti.
On kolme aikuista lasta ja kaksi lapsenlasta. Kyllä, he ovat jotain niin suloista, etten osaa sanoiksi pukea. Kuopuksen cp-vamman kautta vammaisten elämä ja maailma on tullut hyvin lähelle.

Ruu on lapsi.
Lapsi minussa elää varmasti satavuotiaanakin.

Risto Reipas on… reipas.
Olisinko. Vai jättäisinkö tämän väliin? No, useat hommat ovat aloittamista vaille valmiit. Mutta jotten ihan itseäni pöydän alle työntäisi, niin olenhan saanut jotain aikaiseksikin. Otan kynttilän vakan alta esiin. Töissä olin oman toimeni ohella ns. ideapäällikkö. Nyt eläkkeellä olen oman elämäni ideapäällikkö. Silloin ei pidä jäädä paikoilleen nyhjöttämään, vaan on syytä ottaa vastaan uusi päivä mahdollisuutena. Ennenkokemattomana lahjana. Ja vaikka se kulkisi samaa rataa, tulee taas uusi aamu… ja ties mitä vastaan tai myötä.

Jestas, tulikohan näitä huonoja ja hyviä sikin sokin ja kuinka monta.

Yksi lainaus vielä:

"Oikeastaan Tikrussa ei ole mitään vikaa", sanoi Nasu laiskasti.
"Ei niin", sanoi Risto Reipas.
"Oikeastaan ei kenessäkään ole", sanoi Puh.
"Minä olen sitä mieltä", hän sanoi. "Mutta olen varmasti väärässä."
"Et ole", sanoi Risto Reipas.

***

Sääntöjen mukaan haaste 'kerro itsestäsi viisi hyvää ja viisi huonoa ominaisuutta' tulisi antaa eteenpäin viidelle.

Mietin pitkään. Vaikea on valinta. Haluan haastaa sinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinutsinut...

Keksin. Haastan Sinut :).

Valtimossa luomuruisleipäkurssilla

2011-04-04T11:35:00.012+03:00

Jos haluat tietää paikan missä Annan ja Tapanin ruisleipähaave toteutui, katso video, joka on kuvattu Puukarin Pysäkillä, juuri siellä, missä he luomuruisleivän taikoja viime perjantaina ja lauantaina taikoivat.

1.4. Matka Kuopiosta alkaa. Rautavaaran jälkeen matka jatkuu kohti Valtimoa.

Metsän kummitukset kurkkivat kummajaisia: minne on tuo mies, tuo nainen matkalla, mitä heillä mielessään.

He ovat perillä Puukarin Pysäkillä kello 14.

Kunniakirjojen runsautta. (He tulevat tietämään: aiheesta.)

Emäntä Anita Ovaskainen on oivaltanut, että taikinajuuren voi myös kuivattaa jolloin se on aina liotuksen ja herättelyn jälkeen käyttövalmis.

Anna ja Tapani ryhtyvät valmistamaan omaa taikinajuurtaan kuivatusta juuresta. Samalla Anita-emäntä näyttää, kuinka hän valmistaa majatalon suuren leipätaikinan omassa astiassaan. Taikinapytyn reunoilla ja pohjalla on edellisen leivontakerran juurta, joka pian antaa parastaan tuleville leiville.

Hierrin eli härkin. Tapani aikoo veistää sen itse, jahka hän ja Anna palaavat kotiin.

Anita-emäntä kaapii vanhaa juurta taikinapytyn reunoilta, lisää haaleaa vettä ja vatkaa vellimäistä seosta voimakkaasti hiertimellä.

Vanha juuri on herkkä heräämään: kuplat tietävät hyvää. Taikinajuuri on juukalaista alkuperää ja ajoittuu 1800-1900 -lukujen taitteeseen. Juuri jatkaa elämäänsä leipä leivältä.

Samalla aikaa Anna ja Tapani valmistavat kuivatusta juuresta omaa juurivelliänsä, jota vispaavat tunnin välein voimakkaasti. Potkua antavat. Tahto on huipussaan. Siinä sujuu perjantai-iltapäivä ja ilta. Jännittää, ilahduttaa: herääkö juuri, joka saa levätä yön yli kuin myös he.

Iltayhdeksältä Anna ja Tapani vetäytyvät yöpuulle omaan rauhaan pihapirttiin. He kelaavat päivän tapahtumat ja nukahtavat sen jälkeen oitis. Hirsirakennus tuntuu hengittävän samaan tahtiin. Mielessä on rauha ja uuden päivän odotus.

2.4.

Lauantaiaamuna kello kahdeksan he hipsivät majataloon aamupalalle. Ohrauunipuuri, karjalanpiirakat, savustettu lampaanleike, kananmuna, karpalot ja mustikat - kahvin ja teen lisäksi - maistuvat kuin elämä parhaimmillaan.

Ja sitten töihin. Alkaa varsinainen taikinan valmistus. Anna ja Tapani lisäävät luomuruisjauhoja seokseen vähän kerrastaan. Yleiskonetta ei avuksi kannata ottaa. Kun oma käsi tutustuu taikinaan, tekee sinunkauppoja, kokeilee tuntumaa - taikinan pehmeyttä ja lujuutta -, alkaa ystävyyden ja ymmärryksen liitto. Anita-emäntä kertoo, milloin taikina on just eikä melekeen sopiva. Jauhon, veden ja suolan yhteissointi tulee kaukaa vuosisadan takaa. Harmonia on yhtä lailla sävel kuin maku ja mielenrauha.

Molemmat taikinat saavat kämmensyrjällä painetun ristikuvion. Taikivat jäävät kohoamaan tunniksi.

Anna ja Tapani käyvät luppoaikanaan Valtimon kenkäkaupassa.

... ja sen jälkeen takaisin töihin. Taikinasta on kadonnut risti, se on kohonnut kauniisti. (Jos haluat katsoa leipomisen videolta, kannattaa klikata ensimmäistä kuvaa. Annan ja Tapanin kokemaan elämykseen - onhan paikka ja opettaja sama - pääset myös tästä.)

He ovat nyt limppunsa leiponeet, reikäleipänsä taitelleet. Hyvältä näyttää. Mutta miltä maistuu? Sitä ei vielä tiedä. Ja makuaistia ei voi petkuttaa. Se on jokaisella omanlaisensa. Herkkä. Tarkka. Pettämätön.

Kotimatka alkaa. Autossa tuoksuu lämmin ruisleipä. Kun Anna ja Tapani ovat päässeet mutkan taakse, he pysäyttävät auton ja maistavat. Hetki jolloin he yhdessä leipomaansa luomuleipää maistavat, on pyhä.

He ovat hiljaa.

He kääntävät kasvonsa toinen toisiaan vasten. Huulet yhtyvät huuliin, leivänmurut toisiinsa. He tietävät mitä onni on. Muun muassa. Se on yhdessä leivottu luomuruisleipä. Juuri tämänmakuinen.

He saivat loppueväinään kuulla Anita-emännältä perustelut, miksi luomuruisleipä maistuu niin hyvältä.

Geenistömme on ikiajoista lähtien tottunut luomuleivän makuun. Esi-isät polttivat kaskea, raivasivat peltoa, viljelivät viljaa ja esiäidit leipoivat luomuviljasta leipää.

Sodan jälkeen alkoi tehoviljely, väkilannottaminen. Mutta Puukarin Pysäkin Ovaskaiset eivät keinokasvatukseen ole taipuneet vaan ottavat vastaan sen minkä luonto tarjoaa.

Myös Anna ja Tapani ovat nyt tulleet leivän suhteen tiensä päähän. Tai paremmin: alkuun. He pystyvät täst'edes syömään vain itse leipomaansa luomuruisleipää. Ja niin 'vain' onkin kaikki.

Anna ei periksi anna

2011-03-31T08:54:00.012+03:00

Pekka Halonen: Tienraivaajia Karjalassa 1900

Paljon on Anna kouluopista unohtanut, mutta ennenvanhaisilta sielutieteen tunneilta on hänen muistiinsa jäänyt mieleen eräs ihmisen perusominaisuus: tehtävän loppuun suorittamisen tarve.

Annalla on taipumusta jääräpäisyyteen, ominaisuuteen jota Seitsemän veljeksen Juhani ilmentää. Anna pitää Juhania sielunkumppaninaan ja mallikäyttäytyy usein vaistonvaraisesti - vai pitäisikö sanoa myötäsyntyisesti - kuin Jukolan Jussi. Kun on puskettavaa niin on puskettava. Härkäpäisesti.

Jääräpäisyyteen liittyvää tehtävän loppuunsuorittamisen tarvetta nimitetään ääritapauksissa pakkomielteeksi. Jatkaa silloinkin kun hommassa ei enää tolkkua ole eikä valmista tule.

Annan pakkomielteiden tuntosarvet ovat hänen pitkän elämänsä aikana suuntautuneet milloin mihinkin suuntaan. Ja tällä hetkellä hänen periksiantamattomana pyrkimyksenään on halu oppia leipomaan tietynhyvänmakuista ruisleipää. Ihan itse. Ilman hiivaa.

Anna etsii hyvän ruisleivän salaisuutta.

Hän käy ruisleipäkurssin ja reputtaa. Leipä maistuu liiaksi hiivalta. Hän jatkaa valitsemallaan tiellä. Makuhermot jyskyttävät, kaipaavat täyttymystä.

Anna päättää aloittaa hiivattomat omatoimiharjoitukset ja porhaltaa Muuruvedelle Topin luomumaatilamyymälään, ostaa kopsauttaa Ylämyllyn ruisjauhoja viiden kilon pussin, joka painaa jonkin verran enemmän kuin synnyttämänsä lapset, kukin kerrallaan ja ajallaan maailmaan saapuneet. Kyllä hän tämän verran vanhasta muistista kantaa jaksaa vaikka polvissa kuinka on nivelrikko. Hyllyltä löytyy myös luomuruisleivän kuivattu juuri.

Kotona hän laskee leivontapöydälle ruisleivän tykötarpeet. Onko kaikki tarpeellinen hankittu? Luomuruisjauhoja? Kyllä, löytyy. Suolaa? Kyllä, on. Taikinajuuri? Kyllä, sekin. Vettä? Löytyisköhän… Anna, Kallaveden rannalla asuja, hymyilee ja viihdyttää silmiään järvenselässä.

Mutta taikinatiinua Annalla ei ole.

Hän tietää vanhasta muistista kopaista paikkaa missä ei sanattomuus sikiä eikä neuvottomuus kukoista. Ensimmäiseksi, jos on mitä vain vailla, kannattaa suunnistaa mualiman navalle, Kuopion torille.

Ei mene kuin kotva niin Annan etsivä silmä osuu torin keskellä pakettiautoon jonka ympärille on siroteltu lastukoria jos jonkinmoisia - ja takinatiinuja erikokoisia. Yhdeksän vetolitran tiinun hän valitsee ja porhaltaa tohkeissaan kotia kohti.

Mitä puuttuu? No, taito, mutta se kypsyy kun Anna ei periksi anna.

Anna leipoo tohinalla. Hän herättelee taikinajuurta kaksi vuorokautta. Vihdoin aukeaa auvoinen aamu: vellimäinen seos kuplii.

Anna lisää roppakaupalla jauhoja taikinajuureen, suolan sirottelee, lunttilapusta lukee: tee taikinasta betonimainen seos, jota ei varsinaisesti vaivata; leivo limpuksi, piirrä sormella risti leivän pintaan ja jätä kohoamaan. Kun risti vajoaa, kohotus on onnistunut ja voit työntää ruislimppusi uuniin paistumaan.

Kuluu tunti, kuluu kaksi… kuluu päivä. Annan risti ei vajoa eikä leipä kohoa. Taikina leikkii kiveä. Rukiinen tiiviskivi on järeä ja kova ja painava kuin synti.

- Oli miten oli, nyt uuniin menet, Anna uhittelee ja uskoo, että uunin lämpö tuo leipään muodonmuutoksen ja maku on ennenkokematon.

Ilta on tullut. Kodin täyttää uunista juuri nostetun ruisleivän tuoksu. Anna korkkaa tiiviin ruisleivän Fiskarsin leipäveitsellä ja ojentaa paksun viipaleen, voilla sulostetun, Tapanille. Rakkaalleen.

Rakas puraisee. Hammas lohkeaa.

Tulee uusi aamu (elämän lohtuopin mukaan illan ja yön jälkeen nousee aina uusi aamu). Miehen suussa on teräväreunainen kraateri ja kuoppa. Nyt ei päde sananlasku 'joka toiselle kuoppaa kaivaa se itse siihen lankeaa'. Kieli vuotaa verta ja vaimo hikeä. Anna tilaa Tapanin puolesta ajan hammaslääkärille (mies kun ei voi kipeää kieltään suussaan pyörittää sillä kraaterin reuna lihaa leikkaa); selittää tilanteen juurta jaksaen ja kun Savossa ollaan, kuulijalla myötätunto kulkee sananselittäjän mukana mutkat ja matkat ja osuu maaliin: aika heltiää hetimiten.

Matka kaupungin perukoilta hammashoitolaan kulkee hevosaitauksen kautta.
- Pyssäytä, Anna pyytää kuskia, -prtuu. Kuski vastaa: -Juu, juu.

Anna heittää reppunsa lasteineen selkäänsä ja astuu autosta kirkkaaseen maaliskuuhun hevosaitauksen viereen. Hevonen keinuu luokse, hamuaa suuhunsa Annan repustaan kaivaman ruisleipäpalasen ja hörähtää kiitokseksi.

- Hevosen suusta totuus, Tapani lohduttaa Annaa joka palaa reppunsa tyhjentäneenä kuskinsa viereen. Pitkä yhteinen elämä on hionut vaistot herkiksi, ja Tapani tietää, milloin on kannustuksen sana paikallaan, milloin on viisainta viettää hiljainen hetki. Tällä kertaa:

hevonen kulkee rehulla

vaimo pienellä kehulla

Tapanin hampaassa on nyt paikka. Hevosen suosiollinen hörähdys korvissaan Anna ja Tapani päättävät mennä luomuruisleipäkurssille, joka pidetään 1.4.-2.4. Valtimossa. Jospa Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa irtoaa totuus ruisleivästä jota myös ihminen hampaineen voi huoletta syödä.

Leipojalle on annettu aina huomisen mahdollisuus.

tarinan linkit:
Topin maatilamyymälä, Muuruvesi
Puukarin pysäkki, Valtimo

Pakinaperjantai: härkänen ja hevonen

kuka - mitä - missä - milloin

2011-03-27T13:14:00.007+03:00

Kiitos, Tansku! Hän kysyy, kuka on Lastu, mitä miettii, missä elelee, milloin laineillaan laulelee.

Sanotaan, että vanhetessaan ihminen palaa lapseksi. Lapsuus avautuu paluumatkalaiselle uusin silmin. Lastulle käy pikku hiljaa niin. Lapsena hän eli luomuelämää saaressa. Hän luki puun juurella satuja. Ruma ankanpoikanen täytti hänen sydämensä. Liikutti. Pakahdutti. Ja lopulta saapui ilo. Saduissa on onnellinen loppu. Lastu toivoo, että kaikkien elämässä olisi paljon iloa ja rakkautta ja oikeudenmukaisuutta; että sadut tulisivat todeksi. Ihmisten kesken hyvä tahto.

Lastu on palannut lapsuutensa satujen saarelle käytyään elämänsä kiertokoulua pääkaupunkiseudulla ja pari vuotta Saksassa.

Nyt Lastu soutaa ja huopaa ja elää kesäisin luomuelämää. Maa, taivas, vesi toivottavat hänet tervetulleeksi.

Kuka on hän (klikkaa kuvia):

Mitä Lastu miettii - no syntyjä syviä, hyvinnii:

Missä?

Arvatkeepa missee? Murrevinkki tulloo tässä:

Milloin?

Aena Lastu rakkauvven voimaan uskoo. Uamulla ja päevällä ja illalla ja yöllä.

Jamppa laalaa jotta rakkaos hiipuu illan tullen poes. Ja Lastuhan ei tuota ota kuuleviin (ae niin mutta niissä on huono kuulo, no ei haettoo) korviisa. Niin kauan kuin on elämee, on olemassa myös rakkautta kestävee. Ite kullae, millon missäe. Ja rakkaos voe kohistua yhtä hyvin immeiseen ku männynkäppyyn.

Rakkaus on pitkämielinen

Rakkaus on lempeä

Rakkaus ei kadehdi

Rakkaus ei kerskaa

Rakkaus ei pöyhkeile

Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti

Rakkaus ei etsi omaansa

Rakkaus ei katkeroidu

Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa

Rakkaus ei iloitse vääryydestä

Rakkaus iloitsee yhdessä totuuden kanssa

Rakkaus kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.

Rakkaus ei koskaan häviä

Huastan Kutuharjun, olepa hyvä :)

LI niin kuin Liszt

2011-03-23T12:10:00.002+02:00

Mestarisoittajaa Lisztin sävellys odottaa; flyygeli hengittää.

Säveltäjämestari Franz Lisztin syntymästä tulee kuluneeksi tänä vuonna 200 vuotta. Kuopiossa Liszt-juhlavuoden aloittaa pianisti Eero Heinonen, joka soittaa mm. Lisztin Sonetto 123 del Petrarca.

Liisa lukee ennen konsertin alkua ohjelmasta:

Liszt sävelsi kolme renessanssirunoilija Francesco Petrarcan (1304 - 1374) sonettia Lauralle alun perin lauluiksi korkealle tenorille ja pianolle. Suosituiksi tulleet pianokappaleet ovat säveltäjän sovituksia lauluista.

Sonetti n:o 123 suomennettuna (ilman runomittaa)

Näin maan päällä kuosin enkelten,
Ja taivaallista kauneutta, jonka vertaa ei päällä maan;
Sellaisia että niiden muisteleminen tuottaa minulle iloa ja tuskaa
Koska se, mitä katson, vaikuttaa minusta unelta, varjoilta ja usvalta

Näin noiden kahden kauniin valon kyynelehtivän,
Joita aurinkokin on kadehtinut tuhannet kerrat,
Ja huokaillen kuulin lausuttavan sanoja,
Jotka saivat vuoret kiertämään ja joet pysähtymään.

Rakkaus, järki, jalous, lempeys ja tuska
Loivat itkien ihanimman konsertin
Kuin mikään muu tahansa, jota maailmassa yleensä kuullaan;

Ja taivas itse kuunteli niin tarkkaavaisena harmoniaa,
Että oksalla ei nähty lehdenkään liikkuvan:
Sellaista suloutta olivat ilma ja tuuli täynnä.

sanatarkka suomennos Enneli Poli

Vladimir Sofronitsky plays Liszt Sonetto 123 del Petrarca

Alkukirjainhaaste: LI-alkuinen sana

hyvää päivää, ukki

2011-03-22T09:06:00.004+02:00

Vanhempani olivat vaiteliaita eivätkä menneistä lapsilleen juurikaan puhelleet.

Sen verran tiedän, että äidinisä kuoli junaonnettomuudessa Kuopiossa 6.12.1919 (kun Suomi oli kaksivuotias kuten äitikin) ja ukkini on haudattu Siilinjärven hautausmaalle. Muuta en tästä ukista tiedä. Koskaan emme äidinisän haudalle ole kynttilää vieneet, emme liekkiä sytyttäneet, vaikkei Kuopiosta sinne olisi ollut matka eikä mikään. Äiti vaikeni isästään, mummi puolisostaan. Ja kun hiljaisuus on kyllin syvä, kysymykset nukkuvat. En lapsena enkä nuorena osannut kaivata häntä joka ei ole elämääni kuulunut, jota ei muisteltu, josta ei kerrottu tarinoita. Oliko kahden pienen tytön isän tapaturmainen kuolema niin suuri isku nuorelle äidille, mummilleni, että hän vaikeni miehestään iäksi?

Minulla ja äidinisällä on neljännes samoja geenejä (meneekö geenioppi näin). Tuntemattoman ukkini ominaisuuksia kannan ruumiissani ja sielussani.

Päätän etsiä ukkini haudan. En haudan kautta pääse pitemmälle 'tunne itsesi, ymmärrä sukusi' -tiellä, mutta tiedonhalu, silloin kun se herää, ei jätä rauhaan ennen kuin olen lähtenyt matkalle. Jos löydän hautakiven, hän on hiukan konkreettisempi kuin pelkkä nimi. Hän on ollut todella olemassa, elänyt, kuollut ja haudattu.

Soitan seurakunnan puutarhurille, jolla ovat hautausmaan kartat hallussaan. Saattaa olla, että haudassa, joka on ollut hoitamatta pian sata vuotta, lepää tuikituntemattomia eikä hautakiveä välttämättä enää löydy.

Kuulen puhelimen kautta, kuinka puutarhuri lehteilee hautaluettelojaan.

– Kyllä, tiältä löytyy ukkis nimi. Samassa hauvassa on muitakin hänen sukulaisiaan. Millonka piäsette kahtomaan. Voen näättee teille tuon haatapaekan vaekka het'.

Tunnin perästä seison Siilinjärven hautausmaalla ukkini haudalla. Taustalla humisee moottoriliikennetien melu. Lunta on satanut tälle hautausmaalle iät ja ajat, vuosituhannet, -sadat, ja pehmeitä hiutaleita satelee myös nyt. Puutarhuri on kaivanut hautakiven esiin. Lumen alta pilkottavat kanervat ja kynttilät. Ukkini muisto elää. Sitä vaalivat minulle tuntemattomat sukulaiseni.

Puutarhuri johdattaa minut toimistoonsa, missä haisee pistävä home; minua yskittää. Tutkin haudattujen luetteloita ja saan selville, millä Siilinjärven kylällä ukkini on lapsuutensa viettänyt.

Nyt olen löytänyt ukkini haudan ja kotikylän. Hänen elämäänsä en – vielä. Kuolleet vaikenevat. Päivät syttyvät, päivät sammuvat. Uudet sukupolvet jatkavat elämäänsä. Hän elää minussa.

"Muistokomerosi hyllyllä, siellä vähän syrjemmällä, on valkoiseen silkkipaperiin käärittyjä isompia ja pienempiä paketteja, pehmeitä ja kovia. Jotkut paketit olet itse sinne piilottanut, toiset ovat toisten lahjoja, kaikista et tiedä edes taustaa. Otat paketin kerrallaan sieltä käteesi ja kokeilet, miltä se tuntuu kädessä ja miltä se tuoksuu. Ravistelet sitä ja kuuntelet. Jos sen aika ei ole vielä, laitat sen takaisin hyllyyn ja kokeilet toista pakettia. Kun oikea paketti löytyy, käärit sen silkkipaperin hellästi ja varovasti auki…", kirjoitti kommentissaan "mm". Kiitos :)

kuvio

2011-03-21T09:12:00.002+02:00

klik

mustaa ja valkoista

...että semmoinen leipä tällä kertaa...

2011-03-20T10:36:00.019+02:00

Ruisleipäkurssi on ohi. Toivoin, että opin leipomaan ruisleipää, missä hiiva ei sieraimissa tuoksu, ei suussa maistu. Kuinkas kävi?

pää pyttyyn

Ruisleipätaikinan juurta, jonka opettaja oli edellisiltana tehnyt meille kurssilaisille valmiiksi, nuuhkailimme vuoron perään. Happamuus hyvä, odotukset korkealla. Ei kun leipomaan.

Jos kädet vaihtaisi koneen vatkaimeen, aikaa pyöritykseen kuluisi noin viisi minuuttia. Me harrastimme käsitöitä. Taikinanyrkkeilyä. Minuutit matelivat - ja voimat.

Ruisleivät matkalla uuniin. Ne ovat kyllä kauniita katsella, mutta oioi, valmiina ikävä maistella. Hiiva maistui läpi. En ollut pettymykseni kanssa yksin. Toisaalta: makuasioista ei voi kiistellä. Jokaisen maku on oikea maku. Hänelle.

Juureen oli käytetty hiivaa ja sitä vastaan haju- ja makuaistini protestoivat. Ei pettymykseni maailman murheiden keskellä merkittävä ole, semminkin kun lohdutukseksi sain valmistaa kurssilla parini kanssa punajuurisämpylöitä, jotka ylittivät riman missä lukee: 'tätä teen uudestaan, niin on hyvää' ja päätyvät reseptiarkistooni. Toinen herkku oli omenaleipä jonka leipoi kurssin ainoa mies, saksalainen nuorukainen.

Punajuurileipätaikinan väri kuin marjapuuro.

1. PUNAJUURILEIPÄ / -SÄMPYLÄT (maku: kiva)

2 1/2 dl   vettä
1/2     dl   öljyä
50      g   hiivaa
200    g   punajuurta ohuena raasteena
1        rkl sokeria
2        tl suolaa
2    dl kaurahiutaleita
n. 2    dl hiivaleipäjauhoja

n. 2 dl vehnäjauhoja

Raasta raaka punajuuri ohueksi raasteeksi. Lisää raasteen joukkoon kädenlämpöinen vesi, öljy ja murenna joukkoon hiiva. Lisää suola, sokeri ja kaurahiutaleet. Alusta taikina kiinetäksi hiivaleipäjauhoilla ja vehnäjauhoilla. Kohota liinan alla 30 minuuttia ja muotoile joko leiväksi tai sämpylöiksi. Anna kohota uudelleen. Paista leipää 200 asteessa 25-30 minuuttia ja sämpylöitä n. 15 minuuttia.

PS (Meidän punajuurisämpylämme kypsyivät syystä tai toisesta 25 minuutissa. Kokeilimme 15 minuutin jälkeen kypsyyttä, mutta ei sämpylän pohja "kopissut" oikaoppisesi. Uudestaan uuniin vielä kymmeneksi lisäminuutiksi ja herkku oli valmis.)

2. OMENALIMPPU (maku: tämä vasta hyvää)

11/2     dl piimää
21/2      dl omenasosetta
50        g hiivaa
1          tl suolaa
1/2        tl kuminaa
1/2        dl siirappia
400      g hiivaleipäjauhoja

Murenna haaleaan piimään hiiva. Lisää seokseen siirappi, suola, kumina ja omenasose. Lisää hiivaleipäjauhoja ja vaivaa takinaa. Anna kohota, Leivo taikinasta limppu leivinpöydällä. Anna limpun kohota ja paista 50 min. Voitele kypsä leipä siirappi-vesiseoksella.

**********************************************************************************

Tulevaisuudessa näen epäonnistumisia ja onnistumisia. Ja paljon yrittämistä. Sisukkuutta. Aion vielä jonain päivänä vääntää ruisleivän, jonka juuressa ei ole hiivaa mikrogrammaakaan. Periksi en anna ennen kuin onnistuu ja makunystyräni nyökkäävät, kiitos, saanko lisää. Siihen asti ostan Marskin arinaruisleipää, parasta kaupanleipää. Minusta.

Makuaistia ei voi lahjoa. Sen kanssa pärjää kun on rehellinen. Tartun niin monta kertaa kuin on tarvis ruisjauhopussiin ja leivon leipomistani, kunnes ponnistus on "onnistus". Ruisleivän maku on just eikä melekeen toivomani ja vihdoin voin laulaa heidän kanssaan:

Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa,
ehk' ei riennä riemuksemme
leipä miesten maatessa;
laiho kasvaa kyntäjälle,
arvo työnsä täyttäjälle.
Lal la la la la lal lal la,
lal lal la lal lal la,
lal la la la la lal lal la
la lal lal la.

yhteinen konsertti

2011-03-18T18:52:00.015+02:00

Kuopion kaupungintalon juhlasali tänään 18.3. Konsertti alkaa. He hiljentyvät kuuntelemaan.

kuuntelevat tämänkaltaista (klik)

Musiikki sammuttaa sanat, tulkitsee tunteet. Vaimo katsoo miehen käsiä, joilla tämä on soittanut pianoa - ja häntä - neljäkymmentä vuotta. Sormet hakeutuvat mustiin ja valkoisiin koskettimiin: värit syttyvät.

Hänen on hyvä. Onko sinun hyvä, rakas?
Käsi tarttuu käteen ja silittää.

Mustaa ja valkoista: romantiikka