peliä, peliä

Kaisla oppii nopeammin pelaamaan kuin puhumaan. Hän on jo kaksivuotiaana haka korttipeleissä. Hän pelaa, koska hän haluaa voittaa. Hän on huomannut, että isän silmät loistavat, jos hän hyppää hiekkarannalla pituutta pitemmälle kuin naapurin lapset, jos hän saa onkimalla enemmän kaloja kuin sisarukset ja jos hän päihittää pelitoverit Afrikan tähdessä tai Mustassa Maijassa.

Voitto maistuu Kaislasta makealta. Voittajalla on mahdollisuus kääriytyä halutessaan vaatimattomuuden kaapuunkin, eikä hän silti tukehdu. Hän voitelee voittoleipänsä vahvalla voilla, joka levittyy notkeasti tunteesta että isä hyväksyy. Voitontahto kasvaa sitä suuremmaksi mitä enemmän ikää kertyy.

Myös pelivalikoima laajenee iän myötä. Monopoli ja shakki liottavat hänen aikaansa – ja hermojaan – milloin hyvässä, milloin pahassa liemessä. Kesälomallaan Kaisla kantaa pelilautojaan kainalossaan ja korttipakkaa kämmenissään (valikoimaa pitää olla jos mieli onnistua löytöretkellä) ja kulkee kesämökiltä kesämökille etsimässä vastapeluria, sillä sisarukset ovat saavuttaneet kyllästymisasteensa Kaislan pelihimon suhteen. Naapurin poika on altis. Tyynellä ilmalla he makaavat laiturin nokassa ja korttien läiske ja kalojen loiske täyttävät äänimaiseman joka on sakeanaan pelihimoa... siksi kunnes ilmoille kiirii katastrofi: Kaisla jää Mustaksi Maijaksi. Huuto on hirmuinen, häviämisen tuska kauhistuttava.

Hänestä kasvaa ihme kyllä päälle päin aikuinen nainen, innokas työmuurahainen vallan. Työssään hänen pitää osoittaa kyntensä tuottamalla kirjoja, jotka sopivat työnantajan monipuolisiin tavoitteisiin: kirjat ovat iloksi, opiksi, hyödyksi. Hänen tulee valjastaa kustantamon talliin yhtä lailla maineen kukkuloilla vielä irrallaan juoksentelevat asiantuntijagurut kuin vainuta potentiaalit tieto- ja taitokirjailijat (sillä viisaimmat ja vaatimattomimmat eivät kenties osaa tai tahdo avata omin voimin kustantamon ovea). Mutta kun Kaisla heiluttaa etusormea, tule, tule jo... he antautuvat ja kotvasen kuluttua on vakavahenkinen lääkärikirja työnnetty kirjamarkkinoille sairaiden suomalaisten iloksi ja parannuksen lähteeksi ja lastenkasvatuskirja neuvottomien vanhempien valaistukseksi.

– Viime aikoina on kustannusohjelma ollut kovin vakavahenkistä ja tietopuolista, hyvä niin, mutta missä ilo, leikki ja huumori, puutteessapa puutteessa, Kaisla natkuttaa eräänä harmaana aamuna pomolleen, joka natkuttaa takaisin: –No, mene ja väritä kirjatarjontamme iloisemmaksi. Mene, mene, jo!

Kaisla tekee työtä käskettyä, hiihtelee työsoppeensa, sulkee oven, laskee päänsä pöydälle, silittää hiuksiaan. Hiljaisuus tihenee. Muhii. Hän lepuuttaa hermojaan, höllentää kiristyneitä ruuvejaan, vapauttaa ajatteluaan. Kello käy mutta käyköön. Kaisla kääntelee ja vääntelee kirjan merkityksen iloksi-opiksi-hyödyksi ensimmäistä kohtaa, miettii kotvan, miettii toisen – ja muistaa kuin äkkiherätyksen kokenut mitä on pelaamisen ilo ja leikin hurma. Nyt ei ole itsekasvatuskirjan aika (”kuinka opit häviämään pelin ja kohtaamaan hymyssä suin myös pettymykset joita elämä kaikille tuo”), vaan on syytä täyttää ilovaje ja koota kaikki tärkeimmät pelit yksiin kansiin ja löytää hyvä toteuttaja (ei mikään tiukkapipo sääntöjen luetteloija). Pelaamisen lopputulos on pelaajan omalla vastuulla. Maija ja matti miettiköön tykönänsä hermokeskuksessaan, onko peli suoritus ja näyttö (mistä ja kenelle) – vai hyvän mielen lähde: niin tai näin, aina käy parhain päin.

Kaisla näkee jo, minkä ilon hyvä kotimainen pelikoostekirja tuo suomalaisille (eletään aikaa ennen nykynettiä). Nimenkin hän tohkeissaan keksii: Pelien parhaat. Fazerin parhaista ajatus lähtee liikkeelle, mutta haitanneeko mittään; ei, päinvastoin. Kaikenkattava pelikirja tarinoineen ansaitsee arvoisensa nimen. Selvä super.

Kirjaidea sytyttää pomon. Ei puutu kuin innokas (penseästä ei ole väliksi) toteuttaja. Kyky. Väärän koivun kautta Kaislan eteen astelee nuori teekkari, jolla ovat kaikki ne avut, mitä pelikirjan kirjoittamiseen tarvitaan. Pelien kirjo on hänelle yhtä tuttua kuin jokapäiväinen leipä, huumorintaju kohdallaan, kirjan arkkitehtuuri hallussaan ja mikä tärkeintä: tekijäkandidaatti on itse pelannut kaikki tulevan kirjansa pelit läpi niin kuin keittokirjan kirjoittaja on kokeillut reseptinsä. Takuuvarmaa tavaraa ilonetsijä saa.

Kirjaidea etenee. Kaisla ja teekkari ynnä innokas pelaajajoukko koepelaavat pelejä ilta illan jälkeen. Kun Kaisla on kyllin monet pelihousunsa repinyt häviönsä hetkellä, vastuunsa tunteva teekkarikirjailija havaitsee, mitä kärsimystä tappio voi tuottaa. Hän kirjoittaa esipuheeseensa:

”Pelin tuoksinassa on hyvä ruokkia hupimieltä. Voittoon pyrkiminen on haastavaa ja täyttää suonet adrenaliinilla, mutta kun peli päättyy, voittajan nimi pysyy muiden mielessä korkeintaan 4 minuuttia 34 sekuntia eli sen ajan, minkä uuden pelin pystyttäminen kestää. Sääntöjen tarkoituksena on luoda viihtymiselle puitteet. Kukaan ei voi väittää pelisääntöjen olevan pyhiä ja ikuisesti muuttumattomia; ajan mittaan kaikki pelit kehittyvät – yksinkertaistuvat, monimutkaistuvat tai muuten vain rönsyilevät. Jos kirjassa esitetyn pelin säännöt eivät istu pelitilanteeseen, niitä voi puhtain omintunnoin muuttaa mieleisekseen. Muutoksista kannattaa tietenkin sopia etukäteen muiden kanssa. Reilun pelin sääntöihin kuuluu, että kaikille osapuolille annetaan tasapuoliset mahdollisuudet voittoon.”

Kaisla lukee vapauttavat sanat ja huomaa kuinka hengitys tasaantuu, ilo kotiutuu eikä enää ole niin tärkeää, mikä on pelin lopputulos, vaan se, että saa pelata yhdessä ystävien (ja miksei vaikka vihollisten) kanssa, jännittää, nauraa, luoda strategioita, jotka tanssittavat aivosoluja ja viihdyttävät yhdessäoloa tänään ja huomenna – niin kuin jo 14. vuosisadan lopulla, jolloin korttipelit ilmaantuivat eurooppalaiseen kulttuuriin kun padat, ristit, ruudut ja hertat kulkeutuivat korkeisiin palatseihin ja mataliin majoihimme Silkkitien kauppiaiden mukana Kiinasta, missä kortteja käytettiin ennustamiseen.



















kannet (teksteineen) suurenevat klikkaamalla

Pakinaperjantain korttipakkani on tässä.