Kiitos, Uuna Leijonainen, kannustuksesta ja pystistä. Olen siitä innostuneesti ylpeä ja jaan sen eteenpäin sinulle, joka aiot opetella tänä keväänä jotain uutta. Ennenkokematonta. Tai ainakin haaveilet oppivasi. Haavekin on pystin arvoinen.Meuhkaan risulintukurssista harva se päivä, mutta mitenkäs estelen, kun sydämen kyllyydestä tulvii uuden oppimisen iloa. Kannan palkinnon kurssille antamaan uskoa ja voimaa minulle, tumpelolle, jolla käden taidot ovat nukkuneet kylliksi. Nyt on herätyksen hetki.
Onneksi tämä pysti on virtuaalinen. Olen saanut kansakoulun toisella luokalla palkinnon, jolle kävi niin kuin kävi (olen kertonut ennenkin, mutta ehkä kaikille tarinani ei ole tuttu):
Kevätjuhla 31.5.1955. Snellmaninkoulua olen käynyt jo kaksi vuotta. Puut vihannoivat, suvivirsi raikaa ja siirrymme luokkiin saamaan todistukset ja palkinnot. Opettajanpöydällä nököttää hymypoikapatsas (hymytyttöpatsaita ei ollut tuolloin vielä keksitty).”Luokan hymypatsaan saa luokkatovereiden äänestyksen perusteella ‘Lastu’, Hilkka-opettaja julistaa.
Nousen pulpetista lettejäni tempoen, kuin pelastusköyttä etsien. Ei tämä näin mene. Mikään ei mene oikein. Mielen täyttää häpeä. Synti on tunnustamatta. Valehtelin erään kerran pesseeni hampaani, kun opettaja kysyi. Toinen syntini on sovitettu. Tungin erään pojan lakin täyteen hevosenkakkaa, kun minusta oli hauska katsoa, miten se valuu lakista naamalle (jos hän vain ei heti huomaa mitä lakin pohjalla on). Opettaja ei ymmärtänyt, etten kerta kaikkiaan tehnyt kokeiluani ilkeyttäni vaan uteliaisuuttani; sitä paitsi Lasse on söpö ja mielikkini. Mutta mielelläni minä hänen vuokseen nurkassa seison jälkiviisautta hakemassa.
Yhtä kaikki olen hämmentynyt hymypatsaasta, jota en koe ansainneeni, mutta mukava sitä on kantaa sylissä kohti kotia, näyttää isälle ja äidille. Snellmaninkoulun puuportti sulkeutuu takanani. Ohitan tuomiokirkon. Alkaa kesäloma. Mieli liitelee perhosenkepeänä. Todistus lepattaa kesätuulessa toisessa kädessäni, toisella puristan hymypojan päätä, ettei se vain putoa.
Äkkiä kuuluu kilinää. Painan hymypojan korvalleni, ravistelen. Klonks, ponks. Onko opettaja kipsannut patsaan sisälle aarteen? Herkkua? Kuttaperkkanuken? Tikkarin? Hymypoika on arvoituksellinen kuin pääsiäismuna.
Olen luonteeltani hillittömän utelias. Se mikä askarruttaa, on avattava, arvoitus ratkaistava. Istahdan jalkakäytävän reunalle, tutkin patsasta joka puolelta, mutta sala-aukkoa ei löydy. Kallistaessa kolisee taas. Uteliaisuus käy sietämättömäksi. Pakko tietää, mitä siellä on. Jospa sisällä on lisäaarteita ei vähän vaan HIRMUISESTI. Jokaiselta minua hymypatsaaksi äänestäneeltä lahja: karkkia. Määrästä riittää pihan kaikille lapsille. Ajatus yhteisestä namien mässäilystä antaa päättäväistä voimaa, ja napautan hymypojan pään jalkakäytävän reunakiveykseen. Aarteet esiin ja sassiin.
Hymypoika on kappaleina katureunuksella. EI MITÄÄN MUUTA. Kerään sirut esiliinaan (ei, en itke) ja kiikutan kotiin. "Sain hymytyttöpoikapatsaan, mutta rikoin sen kun etsin aarretta pään sisältä", kuiskaan isälle.
Kipsinen hymy on hauras. Patsaan sisältä oli ilmeisesti lohjennut palanen, ja siitä syntyi koko soppa. -Ansioluetteloni voisi alkaa: entinen hymytyttö. Vai olisiko parempi: hymypatsaansa rikkonut tyttö. Lapseni ja nyt lapsenlapseni haluavat kuulla tarinan uudestaan tavan takaa. En osaa sanoa, olisiko parempi vaieta vai kertoa.
16 kommenttia:
Tätäkö elämämme on? Etsimme aarretta päämme sisältä kopauttamalla päätämme milloin mihinkin seinään...
Rakastettava, lämmin kuvaus lapsen selkeästä ajattelusta, tiedonhalusta ja päättelykyvystä.
Kirjoitat niin kauniisti ja hellästi Lastu. Kiitos miellyttävästä lukutuokiosta!
Voi hyvä Luoja! Nauran ääneen. Kyllä se patsas aivan varmasti annettiin oikealle tytölle. Mutta kyllä olet tiedonhaluinen! Minkä tiedenaisen maailma on sinussa menettänyt.
Minäkin melkein sain hymypojan kansakoulun neljännellä. Melkein tarkoittaa sitä, että olin vaihtoehtoisena toisena saajana. Varsinainen hymypojan saaja oli kirkonkylästä meidän kyläkouluun "rauhoittumaan" lähetetty papin poika, joka kuudennelta luokalta oli lähdössä kaupunkiin oppikouluun. Kai hän sen sitten ansaitsi enkä minä, joka olin koulun kiltein poika.
Avioliiton kautta vaimo toi mukanaan hymypojankin.
Arvaahan mitä? Luulenpa, että minun hymypoikatyttöpatsaalleni olisi käynyt samoin! Paitsi etten ikinä ole sellaista saanut.
Ihana kertomus, en ihmettele, jos lapsesi ja lastenlapset haluavat sen kuulla aina vaan.
Sinulle on tapahtunut ja tapahtuu aina kaikenlaista ja osaat sen niin mukaansatempaavasti kertoa meille toisillekin.
Edelleenkin on kiva etsiä aarteita, eikö vaan?
Hieno kertomus ja utelias olit, kuin kuka pikkutyttö tahansa!
Mutta varmaan harmitti jälkeenpäin, tosi paljon.
Ja kyllä sä olit varmaan oikea lapsi sen patsaan saamaan!
Sinulle on jotain blogissani!
Siellä sinut näen kadunreunassa istumassa ja helistelemässä patsasta. Ja sitten räiskis! Voi sinua, voi minua, sellaisia utelikkoja ja rohkelikkoja olemme.
Sinä olet kuitenkin saanut hymypatsaan, sitä ei mikään tapahtuma ota pois.
Ymmärrän että jälkikasvusi tämän haluavat kuulla. Minun tyttärentyttäreni haluaa kuulla siitä, miten minä kakin housuun, mutta se on toinen tarina, minkä kerron joku kerta Tarinoissani.
Ihana kertomus! Harmi, kun hymypatsas särkyi, eikä korista hyllyäsi.
Minäkin sain tuollaisen patsaan aikoinani ja sekin särkyi, tosin vahingossa, ollessamme tyynysotasilla siskojeni kanssa ;(
Risulintusi onnistuu ihan varmasti! Ystävätär on tehnyt risuista mm. koreja (jollainen minullakin on). Oikea henki tekemiseen, siis linnun luomiseen, ratkaisee.
ulacularIhastuttava stoori...ja varsinkin se hevosenkakkaosio...
Hymypatsaan sai aikoinaan paras ystäväni Sirkka-Liisa...semmoinen suurisilmäinen nauravainen...siis melkein minä (silmiä lukuunottamatta...ja nauravaisuutta...enempi oon semmonen vakavahko...)
Mutta hevonkakka...
Äiti aina maksoi meille, kun keättiin raviradalta sirkkusokeripakettiin sitä itteensä...
Niinpä veljen kanssa keksittiin oiva äitienpäivä lahja...koko paketillinen ...ihan ilmatteeks...
Voi elämä, miten hauska hymytyttötarina! Ja kaikki nuo edellä olevat kommentit :D Toisaalta harmittaa palkintosi mureneva kohtalo, mutta tässä taas näkee, miten siruista hahmottuu ihan loistava uusi muoto :)
No, ei ole ollut kipsissä tytön hymy tuon jälkeen, vai mitä, ihan aidosti naurattaa!
En ole saanut hymypoikaa enkä hymytyttöä. Mutta joku muu sai ja hieman olin haikea ja haaveilin , että ensi vuonna voin sitten saada.
Lapsi on utelias aina ja haluaa ottaa selvää hyvinkin perinpohjaisesti, kuten sinä.
Ei tainut sirutkaan jäädä tallennettavaksi. Vaikka mitäpä niistä tai oikeastaan niistähän olisi voinut keskiä vaikka mitä.
mm,
kops, kops, aarteen etsintää taitaa elämä pitkälti olla. Matkalla, jos jotain särkyy, voi sirpaleista luoda uuden saviruukun niin kuin kaunis laulu lupaa.
Mimosa,
kiitos.
Luulen että sisällämme asuva lapsi kirjoittaa meille tarinoitamme ja tuo esiin elettyjä tunteita. Hymypoika sylissäni ja pian sirpaleina katuojassa on selvänä muistona päässäni. Myös tunne: ei, tämä patsas ei minulle kuulu. Hämmästyttää, kuinka lapsena kokemansa tunteen muistaa hyvin, vaikka aikaa olisi kulunut kuinka.
Ina,
:D
Viime kesänä tein ”pyhiinvaellusmatkan” paikalle, missä kopsautin hymypatsaan katureunukselle. Mies ja kuopus olivat matkassa mukana. Kyllä heitä nauratti (tuntevat minut), kun osoitin aarteen etsimisen tutkimuspaikkaa sormellani: tässä, tässä se tapahtui. Totta, tiedonhalu on lujassa: kurkin lapsena joululahjoja valoa vasten; en millään malttanut odottaa h-hetkeen asti. Pakko tietää kovan paketin sisällä piilevän kirjan nimi.
Töissä sain ”ideapäällikön” pestin (oman toimen ohella). Siinä sain etsiä tietäjiä, jotka osasivat antaa vastauksia moniin tarpeisiin ja kysymyksiin (jopa yrittää luoda parempaa maailmaa).
Sananjalka,
kauniisti kuvailet: avioliiton kautta vaimo toi hymypojan ;).
Minulla oli selkeä tunne lapsena, etten hymypatsasta ansaitse enkä siksi osannut surra vaikka se meni rikki. En silti sitä tahallani särkenyt. –Kerroin eräälle työtoverilleni hymypoikatarinani. Hän toi muutaman päivän perästä minulle pronssisen pienois-Veljmiehen (jolla on korkeutta 10 cm). Se ei mene rikki vaikka mitä tekisi, mutta enhän toki yritäkään. Koristaa pöytääni ja velmuilee kala kummassakin kädessä.
aimarii,
lysti kuulla, että olisit tehnyt samoin kuin minä. Niin, jos joka askeleella kuuluu patsaan sisältä klops, klonk, muks, ei semmoista peliä erkkikään kestä: kurkistaa täytyy, mikä siellä muljuaa. Aarteita etsimme niin kauan kuin henki pihisee.
harakka,
oi kiitos. Sormus on hieno ja tuottaa iloa. Espanjan kieltä en osaa, mutta taidan tietää, kenen puoleen käännyn ;). Ja sormus sädehtiköön kaikille bloggaajille!
Uuna,
jo vain herätit uteliaisuuteni kakka-ennakkotiedolla. Mukava odottaa tarinaasi ;) Kakkakirjan olen lukenut lapsenlapsille halulla ja hartaudella. Niin hyvä se on.
Snellmaninkoulun vieressä kulki rännikatu, jota pitkin hevoset kopsuttivat satamaan. Hevosen lämmin lanta tuoksui ihanalta. Niinpä erään kerran karkasin serkkuni kanssa koulun pihalta rännikadulle ja lapioimme hevosen kakkaa Lassin lakkiin. Ihan oikein oli jälki-istunto meille. Luulen, että jos opettaja olisi saanut yksin päättä, kenelle patsaan ojentaa, sivu suuni olisi se hymy mennyt.
Noita hymypatsaita saa nykyisin kuka vaan tilata itselleen Koulun Kerhokeskuksesta. Onko hymy(kin) bisnestä. Tilasin, jotta lapsenlapset uskovat, että olen entinen hymytyttö, mutta eihän kopio ole sama asia kuin alkuperäinen. Muistan niin elävästi opettajan kirjoituksen patsaassa. Kauniilla käsialalla hän oli kirjoittanut oman nimeni ja koulun sekä luokka-asteen.
Marjukka,
Marjukka, hymyveistoksen olet saanut myös sinä – ja köpelösti kävi sillekin. Tyynysota on kivaa, hm, yleensä ;) No, hymy ei kasvoiltamme hyydy, onpa patsas ehjä tahi rikki.
heinänkehrääjätär,
niin, kun henki puskee päälle, syntyy kenellä vain (melkein) mitä vain ;). Ehkä ensi yönä näen unta omatekemästä korista. Lintu on jo kerran käynyt tervehtimässä ;). Teoria todeksi, into näkyväksi. Siinä keväthaastetta.
TuulisMumma,
vai maksoi äiti teille hevosenkakan keräämisestä. Ja vielä sirkkusokeripakettiin käski ujuttaa tuotteen. Kyllä äitisi on tiennyt hyvän päälle. Hänen olisi pitänyt tulla valistamaan opettajaamme. Kouluruoka olisi petraantunut, kun koulun kassavaranto olisi saanut puutarhalannan myynnistä lisäevästä.
Ruska,
niin, kotiväki suri rikkoutunutta patsasta, minä en juuri ensinkään. Minusta tuntui hölmöltä saada se yksin, koska mielestäni se kuului jokaiselle luokkatoverilleni. Suhtautumiseni taustalla taitaa piillä tiedostamaton tasa-arvovaatimus.
Ellinoora,
totta: patsaattomana olin suruton. Kipsihymy on ankea ja luonnoton. Elämä se enemmän hymyilyttää (silloin kun hymyilyttää), eivät patsaat.
arleena,
niin, yksilösuorituksia korostavat palkinnot ovat vaikeita – myös työelämässä. Ns. kannustepalkkiot aiheuttivat mielestäni enemmän hallaa kuin päivänpaistetta.
Mutta patsaan sirpaleista olisi todella voinut luoda uutta. Niistä olisi voinut rakentaa vaikka... pannunalustan. Ei tullut silloin mieleen. Mutta tänään ajattelen, miten hauska olisi esitellä jälkipolville sirpaleita ja kertoa aina uudestaan tarinaa kuinkas sitten kävikään kun ’esiäiti’ hymypatsaan koulusta sai ja kotiin kantoi.
Voi hyvänen aika lapsen uteliaisuutta. ..vai liekö tuo aikuisena muuksi muuttunut ü
Hymyilytyttää ü
Pankin talkkari,
tunnustan: kyselyikä on jäänyt päälle koko ikäni. Kova hommeli esittää aikuista ja olla kuin ei oliskaan kun koko ajan mielessä ja kielessä pyörii kysymysten tulva ;)
Lähetä kommentti