tammikaapin tarina

Voiko pitkään kestäneessä avioliitossa monien elämänkuhmujen ja vaikeuksien jälkeen virrata rakkautta? Kunnioitusta.

Uskon, toivon, luotan: voi.

Puolisot ovat toinen toisilleen lohtu, tuki ja turva. Kun ilta lepääntyy yöksi, vaimo ja mies painautuvat toisiaan vasten ja kuiskaavat mieltä painavat asiat yhtä lailla kuin perhosenkepeät lepattelut toisilleen. Minän ja sinän sillalla kuuluu "korpien kuiskintana, vesien solinana" keskellä kaikkeutta: rakastan.

*
Rakkauden liitossa puolisot jakavat paitsi sisäisen maailmansa myös yhteisen katon, seinän, astiat, huonekalut. On luontevaa, että molemmat tuovat lapsuudenkodistaan muistoja; oman elämän alkukoti ei unohdu.

Esineisiin kätkeytyy tunnemuisti. Lohtunani ovat isältä perimäni taulut (joiden kautta elän uudelleen isänrakkauden), mies lohduttautuu tammikaapilla (ja muistaa äitinsä rakkauden).

Vanha pietarilainen tammikaappi on raskas ja jykevä, mutta se on kulkenut itse oikeutettuna ja ylväänä muutosta toiseen mukanamme, sillä se on miehelle väkevä muisto hänen äitinsä vanhempien kodista.

On talvisota.

Tammikaappi nojaa raskasta selkäänsä olohuoneen takaseinään. Perheellä on tunne että tammikaapin varassa Suomi kaatuu tai seisoo. Se on enemmän kuin kaappi. Se on symboli.

Kerrostalon asukkaat ovat kiiruhtaneet pommisuojaan. Venäläisten pommikoneiden laivue saavuttaa kaupungin keskustan; hävittäjien vatsat aukeavat ja pommit sylkevät verta, kuolemaa ja kauhua vimmalla joka ylittää käsityskyvyn. Yksi pommeista osuu rakkaani isoisän kotiin, puhkaisee reiän kerrostalon kattoon, ampaisee kaikki neljä kerrosta muutamassa sekunnissa, ampuu syöksyssä kolot lattioihin ja jämähtää kellarin betoniin, mutta ei räjähdä vaan jää suutariksi. Talo huojahtaa, pysyy pystyssä. Sananlasku suutari pysyköön lestissään merkitsee tällä kertaa elämää. Myöhemmin pommi puretaan, ja purkajat löytävät toisenkin suutarin.

Tammikaapin alareuna osin vaurioituu puulattian säpäleistä, jotka sinkoilevat pommin voimasta ympäriinsä tehden tuhoaan: viiltävät kuin nuolet. Mutta pöllö (kaapin yläosassa) säilyy ehjänä.


Kun kaappi miehen vanhempien kuoleman jälkeen kannetaan kotiimme, viemme sen restauroitavaksi, mutta pyydämme, että pommin aiheuttama vaurio jätetään koskemattomaksi. Se kertoo sodasta. Se kertoo rauhan kaipuusta. Se kertoo rakkaudesta: lahjoitamme muut huonekalumme paitsi tammikaapin vanhimmalle, aikuiselle pojalle, joka tarvitsee kipeästi oman elämänsä kriisissä tukeamme, taloudellista ja henkistä.

Lapset ovat maailmalla, olemme miehen kanssa kahden huonekaluista liki tyhjässä kodissa. Tarvitsemme ruokapöydän tuoleineen, senkin ja sohvapöydän.

– Hei, osaako tammikaappi synnyttää? keksin. – Puuseppä voisi luoda tammiperheen. Näin meillä olisi vihdoin yhtenäinen tammikalusto: ruokapöytä, kuusi tuolia, senkki. Ja lapsemme perivät kaluston, sitten kun aika meistä jättää.

Idea liikahtaa eteenpäin. Mies piirtää senkin mallin, istuu ilta illan jälkeen tammikaappinsa edessä, miettii hiljaa, vaipuu lehtiön ääreen, pyyhkii hahmotelmiaan, kyyneliäänkin, katsoo jälleen kaappia kohti, näkee ja loihtii.

Puuseppä onnistuu muuten hyvin, mutta senkin pöllöjen kanssa tulee hänen mukaansa vaikeuksia; eivät näytä tammikaapin pöllöltä. Meistä pikkupöllöt ovat kovin sympaattisia; kukin omanäköisensä kuten ovat kolme lastammekin.

Ruokasalin kalustosta olin haaveillut yli kolmekymmenvuotisen yhteiselomme ajan. Mies on hyvin nuuka eikä ottanut kuuleviin korviinsa aiemmin. Ei kyse ole materalismista, vaan estetiikasta, perinteestä, halusta nähdä kauneutta ympärillä ja jakaa sitä myös muille, perustelen hänelle. – Ajattele, mikä sana: perintöhuonekalu. Pysäyttää ajan niin kuin tammikaappisi. Kätkee rakkauden.

Lopulta huomaan, että kulunut sanonta 'kaikki aina järjestyy' on totta (saa "kulua" käytössä vastaisuudessakin). Kun aika on täysi, saamme molemmat nähdä ihmeen: syntyy uutta. Kaappi poikii.

(Klikkaa, niin näet pöllölapset paremmin.)

Tarinamaanantai: Lohtu