maanantai 23. maaliskuuta 2009

tunne itsesi, tunne isäsi


kuva ©Anne Geddes

1950

Makaan lavitsalla ja kuusi ihmistä pitelee minua, neljän vanhaa rimpuilijaa, paikallaan jotta piikki saadaan jälleen kerran ihon alle ja veri ulos. Kukaan ei kerro, mikä minussa on vikana. Miksi juuri minua piikeillä kuritetaan, miksi ei kahta vanhempaa sisartani.

Erään toisen kerran lääkäri-isäni, joka vertani janoaa, houkuttelee kanssaan Helsinkiin; lentokoneella. Olen salamana valmis. Pompin ilosta kuin olisin saanut hyppynarun, jota pyöritän keväisessä kuulaudessa, kun aurinko on luonut lumen takaisin pilviin ja paljastanut pihan.

Mutta yläpuolella pilvien isä sanoo:

– Seutulassa meitä on vastassa kaksi laboratoriohoitajatätiä. Menet heidän mukaansa. He ottavat sinusta hienossa laboratoriossa hiukkasen verta.

Naps, turvavyöt irrotan yhtä nopeasti kuin pääsky lentää ilman halki, syöksyn istuimen alle ja tarraudun kuolemankauhuisen eläimen voimalla tuolin putkijalkaan. Isä ja lentoemäntä kiskovat jaloistani, mutta eivät saa minua koko lentomatkan aikana irti.

Kone laskeutuu Seutulan kentälle, ovi avautuu kauhujen laaksoon, ja astun voipuneena teräsrappusia alas suoraan lierihattuisten tätien kainaloon ja sen jälkeen muistini sammuu. Minua viedään taas. Kauhu on. Ei mitään muuta.

Mutta sen matkan jälkeen minulla on kotona oikea isä, ei pelkkä vertani janoava sydänlääkäri.

Isä, joka oli tavattoman epäkäytännöllinen, naputtaa iltaisin kotimme yhteydessä olevassa vastaanottohuoneessa jotain salaista ennen joulua. Jouluaattona paketista paljastuu nukensänky, joka on kömpelö ja vino, mutta niin rakas: onhan isä sen tehnyt ja juuri minulle. Sen koommin isä ei vasaraan eikä nauloihin tarttunut. Sitä arvokkaammaksi tuo omin käsin mutta ilman taitoa rakennettu luomus on noussut muistojeni joukossa. Jos se olisi tallella, nostaisin sen kodissani paikalle, missä sen kokoaikaisesti huomaan. Tunne ei katoa. Minulla on vihdoin oikea isä. En ole enää evakko omassa perheessäni.

Vertani tarvittiin, koska isä halusi varmistua isyydestään. Sodan jälkeen
oli kysyntää isyystesteillä, jotka kehittyivät kaiken aikaa. Helsingin laboratoriossa olivat Kuopiota paremmat mahdollisuudet saada selville niin luotettava varmistus isyydestä kuin se tuohon aikaan oli mahdollista.

Sen jälkeen kun isä pitkien epäilyksien vuosien jälkeen tunnusti minut biologiseksi tyttärekseen, välillemme rakentui silta, joka ei pettänyt kertaakaan niin kauan kuin isä eli. Mutta äidin ja minun välille jäi haava joka oli auki jo äidin minua odottaessa ja joka ei hänen elämänsä aikana umpeutunut. Olin hänelle poltinmerkki jostain ahdistavasta asiasta. Hän ei voinut katsoa lastaan. Tuska syttyi, palautui. Välillämme oli surun kuilu. Sen nimi on sota ja sodan vamma.


sodan uhrit





Sota haavoittaa monella tapaa. Synnyin riidasta riitaan: olin epäsovun lähde. Isä ja äiti olivat melkein välirikkovaiheessa silloin kun tulin maailmaan. Vanhempien keskinäinen kuilu on lapselle ankara kohtalo, varsinkaan kun ei ymmärrä mistä on kysymys. Lapsi ottaa ahdingon kontolleen. Mustasukkaisuus ja epäily on kova tauti; oletan että siitä oli kyse. Tunne saattoi vaivata kumpaakin. -Myöhemmin isä ja äiti olivat toisissaan kiinni, onnellisestikin, niin arvelen. Kuin täit tervassa. Ei, huono vertaus, parempi sanoa: lähtemättömissä. He olivat toinen toisilleen maailmankaikkeus.

Isä, terveisiä. Kuolit kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Olet jäänyt minulle mysteeriksi, monella tapaa, mutta rakkautesi ja surumielisyytesi ovat minussa syvällä.

„Mun isäin oli lääkärimies ja nuori kauniskin, jo viidenkolmatta vuotisna hän joutui sotihin…“

Isä oli sodan syttyessä juuri avioitunut nuori kaksikymmentäviisivuotias lääkäri, jonka elämästä sota nieli erilaisissa lääkintätehtävissä viitisen vuotta. Isä ja äiti siittivät lapsensa (kolme tytärtään) Suomen turvattomuuden vuosina sodan aikana (kuopus, pikkuveli syntyi iltatähdeksi, rauhan aikana). -Sodasta ja perhevelvollisuuksista huolimatta isä väitteli tohtoriksi kuppatesteistä vuonna 1945. Hänen isänsä oli kuollut kuppaan; siinäkö syy mielenkiintoon. Miten hän ehti taistella, huolehtia perheestään, tutkia, kirjoittaa väitöskirjaa? Entä äiti noina vuosina? Kuinka selvisi? Olisi pitänyt kysyä, silloin kun he elivät ja olisivat voineet kertoa. Eri asia, olisivatko avautuneet. He ovat hävittäneet kaikki kirjeensä.

Itsenäisyyspäivänä katselen Tuntemattoman sotilaan „yhdessä isävainaan kanssa“. Eläydyn häneen, joka joutui vasta valmistuneena noviisina kohtaamaan kuolemaa ja hoitamaan haavoittuneita rintamalla ja kenttäsairaalassa. Aikamoinen tulikaste nuorelle lääkärille, joka aikoinaan oli miettinyt uravalintaansa: papiksi, upseeriksi vai lääkäriksi. Joka tapauksessa hän halusi tehdä työtä, missä voi hoitaa ja auttaa kärsiviä ihmisiä. Auttamaan hän joutui sodassa enemmän kuin olisi osannut ikinä kuvitella.

Tilasin sota-arkistosta hänen kantakorttinsa, josta sain selville, missä hän taisteli haavoittuneiden hengen puolesta ja olen myös tutkinut sotapäiväkirjoja. Näin kauan meni, ennen kuin kykenin eläytymään isän sota-ajan kohtaloihin, vaikka hän niistä yritti kertoa (silloin kun nuori olin) viemällä minua kuusi kertaa katsomaan Tuntemattoman sotilaan.

elämäksi

Mutta joka päivä muistan isää. Ajattelen kokemiani isyystestejä… yhtä lailla kuin hänen elämäntyötään Savon ensimmäisenä sydäntauteihin erikoistuneena lääkärinä ja laboratorion perustajana. Kuuntelen sydän ilosta sykkien Kuopion yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkimuksista; Kuopion korkeakoulun perustaminen oli hänen kuningasajatuksensa, intohimonsa ja kotiseuturakkautensa kiihdytin. Sen perustamisen (1972) hän ehti ennen kuolemaansa (1974) nähdä. Ja tietäisipä tänään, kuinka korkealaatuista tutkimusta Itä-Suomen yliopistossa tehdään. Hänen tutkijasydämensä löisi kenties parit ylimääräiset.

Monia hänen sairauksiaan kannan nyt ruumiissani, joten siinäkin mielessä verisiteemme ovat lujat. Isyystestejä ei tarvita enää. Lääketiede on tarkoitettu ihmiselle avuksi. Mikään ei ole maan päällä täydellistä, ei lääketiedekään, mutta jo matkalla olo – pyrkimys kohti parempaa tulevaisuutta, yhteistä hyvää – riittää.

Niin, ja omin sydämin tiedän ja tunnen: rakkaus ei katoa kuolemassa.

Siinä pakinaperjantain "asiantuntijalausuntoni".



kuva © Hannu Ahonen

23 kommenttia:

arleena kirjoitti...

Riipaiseva mutta vapauttava lapsuudenkokemus seuraa lopulta kauniina muistona läpi elämän.

Pakinastasi välittyi tunne, että tuo neljä-vuotiaana tapahtunut matka on lujittanut ja sitonut sinut isääsi lujin sitein kuolemasta huolimatta.

Koskettava pakina.

Hallatarinoita kirjoitti...

Hieno kirjoitus...


*halaus*

Harakka kirjoitti...

Olet taas saanut käyttää kirjoittamisen lahjaasi.
Tarinasi oli iloinen ja surullinen yhtäaikaa.
Tunne siittä, että olit isällesi tärkeä ja että isäsi oli ja on sinulle kovin tärkeä, kuin kiinnikasvanut häneen.

Uskon, että jos se nuken sänky olisi tallella, voisit sen laittaa vaikka olohuoneeseesi.
Parhaimmalle paikalle. Olet siittä ylpeä, sinun isäsihän sen oli tehnyt.
Paljon asioita on varmaan silloin sodan aikana tapahtunut. Paljon pahaakin. Avioerojakin tuli juuri siittä syystä.
Mutta kiitos tarinastasi!

Anonyymi kirjoitti...

Tämä tarinasi saa taas hiljaiseksi. Vain aivoissa käy kuhina, kun kertomasi ja omat kokemukseni kisailevat.
Ensimmäiseksi suren lasta, joka ei tiedä, mitä tämä tarkoittaa ja mikä hänessä on vikana, kun kokeita pitää ottaa. Lapsi vaistoaa kaikki ilmapiirit niin herkästi ja aivan janoaa hyväksyntää ja rakkautta.
Onneksi isyys selvisi, vaikka se ei enää ehjäksi kaikkea saanutkaan.

Jokaisen osapuolen kannalta voisi kirjoittaa kirjan, ja kaikista kirjoista tulisi erilaisia, vaikka koko ajan puhuttaisiin samasta asiasta.
Huokaisen vain - hienosti kirjoitettu!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos hienosta ja avomielisestä pakinastasi. Se herätti minussa voimakkaita tunteita ja sai minut mietteliääksi. Tutkimukset johtivat onnelliseen tulokseen ja vahvaan siteeseen lapsen ja isän välillä. Voin kuvitella minkälaista helpostusta tulokset tuottivat isällesi. Mutta voin myös ymmärtää loukkauksen, nöyryytyksenkin, jonka operaatio tuotti äidillesi. Lapsi ei varmaan ymmärtänyt asiasta paljoa, paitsi sen mitä vaistosi: on olemassa jännitteitä, joille ei ole selitystä.
Luulen, että nykyään isyyteen suhtaudutaan vähän eri tavalla. Biologia ei ole enää kaikki kaikessa. Isyys syntyy vastuusta, välittämisestä, huolehtimisesta ja rakastamisesta. Mutta tuohon aikaan mies ei olisi ollut valmis rakastamaan toisen miehen jäkeläistä. Senkin ymmärrän. Ihminen elää ajassaan.

Anonyymi kirjoitti...

Mykistävää taas kerran. Olet saanut onneksi ja voimaksi kokemuksesi, vaikka siihen on vuosia tarvittu.

Anonyymi kirjoitti...

En pysty mitään sanomaan. Sydän lyö hiukan kiivaammin ja silmät sumenevat. Olet monella tavalla kaunis!

Nana kirjoitti...

Koskettava kirjoitus...Olen iloinen, että olen löytänyt blogisi, siispä blogissani on sinulle tunnustus :)

Anonyymi kirjoitti...

En voisi kirjoittaa samalla tavoin isästä, enkä äidistä. Siksi on niin upeaa, että joku voi. Ja osaa! Tässä on suunnaton arvo, ja niin paljon sekä tietoa että tunnetta (että oikeastaan olisi ihan sama onko tämä totta tai ei), tarinassa on arvo itsessään.

Anonyymi kirjoitti...

Lapsi vaistoaa aikuisten välisen jännitteen ja ajattelee, että kaikki johtuu hänestä. Onneksi tämä jännite ainakin jossain määrin katosi noiden verikokeiden myötä.
Tuolloin monessa perheessä oli epäily samoista asioista, moni perhe hajosikin! Surullista aikaa!
Voit olla ylpeä isäsi elämäntyöstä ja muistaa isäsi myös sen kautta!

Anonyymi kirjoitti...

Hienoa kun kirjoitit tästä. Kun kerroit sen niin ajatuksissani tämä pyöri monta päivää ja pystyin kuvittelemaan sen lapsen/lasten pelot ja tunteet epävarmuuden aikana. Kokemus on kovuudestaan huolimatta rikastuttanut elämääsi ja vaimaannuttanut sinua elämään juuri sen elämän mikä se on sinulle ollut ja tulee olemaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kauniisti ja koskettavasti kerrottu.
Myös siitä sota-ajan puolesta josta vähemmän puhutaan.
Tuttua meidänkin suvussamme.
Vaiettua, ja jo unohdettua.

Ja silti, arvet jäävät. Kuten sinulle.
Ehkä niissä piileekin vahvuutesi ja taitosi koskettaa.

Niin, miten ihmeessä sodan jälkeen ja siitä huolimatta löytyi voimia rakentaa ja kehittää uutta?
Kun me nykyään uuvumme ja masennumme jo paljon vähemmästäkin.

Anonyymi kirjoitti...

Oi ja voi, miten olenkaan sanaton. Olen lukenut kirjoituksesi useaan kertaan. Siitä tulee niin valtavan voimakas tunnelataus. Luettuani aukeavat monet aiemmatkin kirjoituksesi aivan kuin uuteen valoon.
Samalla monet kirjoittamasi rivit heittävät myös minut lapsuuteeni. Aikaan jolloin sain silmittömän rokotuskammon, lääkärikammon, josta en ole selvinnyt vieläkään.

Olet todellinen kirjoittaja. Tämä kirjoitus on kipeä muistelo.

Lastu kirjoitti...

arleena,
muisti toimii yllättävällä voimalla (välillä). Melkein ruumiissani elän uudelleen tuon elämäni ensimmäisen lentomatkan Kuopiosta Helsinkiin ja mitä silloin tapahtui. –Monta kertaa aiemmin kaksi laboratoriohoitajaa oli kutsuttu meille kotiin, tekosyynä kahvittelu, oikea syy saada minusta verinäyte. Muistan senkin, kuinka pakenin ruiskuja (ja tätejä) vessaan, lukon taakse suojaan.

Mutta lopulta isästä tuli minulle puolijumala. Torjujasta tuli hyväksyjä.

Hallatar,
kiitos, halaus lämmittää.

Harakka,
niin, se nukensänky on elämäni tärkein leikkikalu. Se oli elämäni avain, jonka avulla aukeni portti isänrakkauteen.

Itsenäisyyspäivänä kuuntelin radio-ohjelman sodan vaurioittamista suurten ikäluokkien ”lapsista”, nyt kuusikymppisistä ja päälle. Monta tarinaa tuli esille, isän ikävää ja elämän hapuilua mutta myös tyyneyttä hyväksyä se, ettei ihmisissä sittenkään ollut se suurin ”vika” vaan olosuhteissa. Isät ja äidit olivat tosi lujilla. Joissakin elämänsä iltaa lähestyvässä vammat ovat näkymättömissä. –Perheessämme piili muutakin tragedian ainesta, niistä ehkä joskus kerron. Syyttävä sormi laskeutuu silitykseksi, ymmärrykseksi. Ihmisen osa on yhteinen.

Kuvanakkeli,
tärkeän, viisaan asian otat esille. ” Jokaisen osapuolen kannalta voisi kirjoittaa kirjan, ja kaikista kirjoista tulisi erilaisia, vaikka koko ajan puhuttaisiin samasta asiasta.”

Tuo on niin totta, niin totta. Ja jokainen meistä sisaruksista voisi kirjoittaa oman kokemuksensa myös. Vanhin sisareni on ollut lamppuni, jonka muistikuvien varassa olen päässyt sukeltamaan vaiheeseen, jota en voi muistaa. Sisar on minua kuusi vuotta vanhempi. Hän on avannut silmäni – ymmärtämään sokeita pisteitä.

Lapset imevät vanhempiensa keskinäiset rakkauden ja riidat. Pienellä vauvalla ei ole sanoja, hän kätkee tunteet ruumiiseensa. Oli pitkä matka siihen kun löysin tiettyihin elämänpituisiin ’vaivoihini’ sanat. Ja myös sisarusteni ’vaivoihin’. Sieltä alta näkyy – rakkaus.

Ina,
guuglasin isyystestejä ja huomasin, että nyt niitä voi ostaa myös netistä (DNA) samalla tavalla kuin raskaustestejä.

Niin, aiemmin luulin että äiti oli mustankipeä menestyvästä miehestään, isästäni, jolla ilmeisesti oli sairaalassa ihailijoita kovinkin paljon, mutta aiemmin en tullut ajatelleeksi asiaa toisinpäin: isä pidätteli varmuuden vuoksi äidin kotosalla enemmän kuin olisi ollut tarpeen. -Niin, paljon sisareni kertoi ajasta jota en muista ja nyt ”palikat” alkavat asettua järjestykseen. Sota aiheutti hirmuisen epävarmuuden rakkaussuhteeseen. Ja lapsiin. Jännitteet vaikuttavat myös sisarussuhteisiin, jonkun kanssa ristiriitaa on enemmän, toisen kanssa ei lainkaan. Mutta kun ymmärrän, että olemme uhreja kaikki tyynni (niin vanhemmat kuin lapsetkin), ei tee mieli (enää) syytellä. Kuvailla vain, toteavasti tai eläytyen. Mutta tuomari minussa saa nukkua ikuista untaan.

ipi,
olen lukenut blogiasi sydämelläni. Terveiseni. Ajattelen sinua. Toivon Sinulle hyvää.

miina,
viime vuosi oli käänteentekevä: osallistuin elämänkaarikirjoituskurssille, missä etenimme seitsemän vuoden jaksoissa. Pysähdyin ikävuosiini 0-7. Elämänkokoiset kysymykset oikenivat aluksi ”huutomerkeiksi”, sitten ”pisteiksi”. Ymmärrykseksi. Näin on ollut. Näin on mennyt. Nyt eteenpäin. Ei vammattomana, mutta elämälle ahneena.

Mimosa,
kauniisti sanot. Katson ikkunasta ulos. Lunta leijuu. Kaunista on. Kevät saapuu. Kaunista sekin. Uskon elämän kauneuteen, vajavuuksista huolimatta.

Nana,
tervetuloa saaren taigaan! Olen lukenut myös sinun blogiasi ja nauttinut jopa niin että haaveissani olisi päästä joskus taas Inarinjärven vesille. (Kolmannen lapseni nimeksi olin ajatellut Inaria, mutta tulikin poika...). Kiitos tunnustuksesta. Lämmittää mieltäni kovin. Ja tunnustus on molemminpuolinen. Ilman blogiystäviä ja keskinäistä luottamusta kynä pysähtyisi kuin äkkijarrutuksessa ;)

Kutuharju,
kiitos.
Niinpä, kun kirjoittaa isästään, äidistään, esittää vain omia tulkintojaan. En pääse heidän päänsä sisään. Koputella vain voin. Osa voi olla arvailua. Toisen tunteita ja motiiveja ei voi omia täysin, ei ole tarpeen pyrkiä siinä (kuin ei muussakaan) ”perfektionismiin”. Jokaisella on aivan oma tiensä kuljettavana. Joko ”parempi” kuin vanhempiensa, tai sitten reppuun kasautuu heiltä sekä hyvää että pahaa.

Isästä voisin kirjoittaa varmaan tuhatsivuisen opuksen niin merkittävä hän on ollut minulle. Mutta samalla saatan olla kohtuuton äitiäni kohtaan. Ylistän isän, alistan äidin – kun kuitenkaan syntyjä syviä en tiedä. Lopultakaan. Mutta oli hurjan tärkeä viime vuosi kirjoituskurssineen. Tunsin, kuinka kohisten saapui ensin tuska, sitten jonkinmoinen sovinto elämän ja lapsuuden perheen kanssa. Työvuosina ei ollut aikaa pysähtyä ja miettiä, miksi huojuttaa: elämä kaikessa ulkoisessa varmuudessaan aiheuttaa usein surua, kyyneliä tai halua vetäytyä yksinäisyyteen. Mutta tänään: merkillistä todeta, kuinka elämälle kiitos –laulun sanat soivat silkkaa totuutta. On mielekästä elää.

Marjukka,
niin, monta tarinaa voisin kertoa niistä kelpaamattomuuden tunteista, jotka minulle ”mykän” ja ”sokean” äitini edessä koin. Ja kun isäni olin ”saanut”, toivoin, että kelpaan hänelle joka päivä uudestaan. Pingotin koulussa, sillä isä katsoi koenumerot tarkkaan ja mikä ilo, jos hän kiitteli (silloin kun oli aihetta). Tässä hyväksymisen kerjäämisessä on vaara kasvaa suorittajaksi ja jännittäjäksi. Kai minusta vähän sellainen tuli (tai paljon). Ohi on, onneksi. Nyt höllennän ”kravattia” ja nautin elämästä ja jopa itsestäni semmoisena kuin olen.

Kun ikätovereitteni kanssa juttelen, monella on kerrottavana perheen sisäisestä ilmapiiristä vastaavia tarinoita. Pieni eksynyt lapsi meissä tulee näkyväksi ja sitä voi ottaa kädestä kiinni. Vihdoin. Ei mitään hätää, olet ihan kelvollinen omana itsenäsi, voimme ’minälle’ lohduttavasti kertoa.

Isäni elämäntyöstä olen ylpeä. Ja niin monta legendaarista tarinaa on muistissa.

savisuti,
tunteista on sekä vaikea että helppo kirjoittaa. Mutta kun ne ovat kyllin vahvat, ne syöksyvät kuin vesiputous ”paperille”, voimalla, itsestään. Kai kirjoittaminen on myös jonkinasteista terapiaa. Omin sanoin, omin tuntein, omin valoin (tai pimeyksin) eletty ja koettu piirtyvät sanoiksi. Olo on kuin olisi suihkussa käynyt, alaston ja ”puhdas”, hyvä – siitä huolimatta että kyse on ”vain” omasta tulkinnasta. Mutta niin saa ollakin...

Mk,
kiitos.
Varmaan monet ”traumat” ovat elämänpituisia ”projekteja”. Mutta hän (jos kirjoittaminen on eräs keino selvitä elämästä) kirjoittakoon aina. Uusin sävyin tai vanhoin toiston, pääasia että se mikä mielessä on, pääsee mietintämyssyyn ja ajatusmyllyyn ja sen jälkeen sanat kaareutuvat sillaksi astua eteenpäin.

aimarii,
kiitos.
Kirjoittamisesta: totta, se on ollut minulle aina tärkeää. Ei siksi, että olisin koulussa ainekirjoituksissa pyrkinyt johonkin tai kurkottanut numeroita (muissa oppiaineissa numerot olivat enemmän itsetarkoituksellisia), vaan siksi että kirjoittaminen (ja lukeminen) olivat minulle sisäisen rauhan väline. Turva. Ilo. Pako perheen jännitteisestä ilmapiiristä. Kaaos hälveni, ajatukset selvenivät, vähän.

Vaikka muissa aineissa ”suoritin”, kirjoittamista en ”suorittanut”. Se oli elinehto. Hengitystä. Melkein aihe kuin aihe alkoi kiehtoa, kun siihen syventyi. Sanat vievät linnunratojenkin tuolle puolenkin. Rajoja ei ole, saati (mielen) vankilaa kun kirjoittaa. –Kirjoittamisiin ;)

heinänkehrääjätär kirjoitti...

Tarinasi niin koskettava. Tuo tunne: hyljätuksi tuomittu; äidin katse väistyy pois - torjuu lapsensa. Sattuu - läpi elämän.

Niinkuin mietitkin, jokin tuhoisa on äitiä hipaisut eikä päästänyt otettaan.

Ja isäsi. Ihmisestä on moneksi.

Kaikki mitä kirjoitat on toipumistasi; ajattelen sinua lämmöllä!

heinänkehrääjätär kirjoitti...

Hannu Ahosen kuva on ihana! :)

Lastu kirjoitti...

heinänlehrääjätär,
kiitos!
Lämpäsäteilysi tuntuu! Ja mikä ihmeellisintä; se välittyy myös heihin, jotka ovat jo poissa elämästä. -Äitini isä kuoli junaonnettomuudessa kun äiti oli kahden vanha. Hän on joutunut aistimaan surun ja tuskan elämänsä alkuvaiheessa, jolloin sanoja ei ollut. Äiti jäi hauraaksi. Eli elämänsä lukkojensa takana.

Minustakin Hannu Ahosen kuva on ihana. Turvallisuudentarve on ihmisen perustarpeita. Siihen voi vastata luottamuksella. Tyttö on karhun sylissä täydessä turvassa.

Piritta kirjoitti...

Huikeaa tekstiä. Vetää tällaisen kahdeksankymmentäluvun kasvatin hiljaiseksi.

Lastu kirjoitti...

Tirlitta,
kiitos.
Jokaisella sukupolvella on tarinansa, niin nuorilla kuin vanhoilla ja sitäkin vanhemmilla. Siltana toinen toisemme luokse herkät korvat ja 'sydän'.

Anonyymi kirjoitti...

Pajulta jo tajusin tämän tarinan. Nyt siihen on todella tullut pehmeyttä ja haikeutta lisää, armahtavaisuutta ja rohkeuttakin.

Elämä on elämänmakuista. Sen pitäisi olla itsestään selvää, mutta aina se ei ole...

Lastu kirjoitti...

mm,
liikuuttaa tämä blogiystävyys: muistat Pajun, joka lähti elämäntarinakurssille ja sulki bloginsa siksi (ja tuli takaisin Lastuna). Pajulla alkoi matka omaan elämään. Yksin kirjoitin tarinaani, luottamuksella, kurssinohjaajalle. Olipa se matka. Kurssi on ohi, oma matka jatkuu. Moni asia on tulkintaa, voi osua oikeaan, voi mennä sivuun, ja ehdotonta sadan prosentin vastausta tuskin elämä antaa kenellekään. Mutta juuri eilen tapasin erään elämäntarinakurssilaisen ja hänellä oli käynyt samoin kuin minulla: ymmärsimme, että vanhempi sukupolvi on todella ollut 'vanhempi sukupolvi', heidän tunne- ja historian "kontekstinsa" on aivan muuta kuin omamme. Elämässä saa vapautuneesti, vihdoin, todeta: – näin vain on ja oli – entisen junnaavan matalapaineen sijasta: miksi, miksi, äiti, miksi...

Anonyymi kirjoitti...

Koskettava tarina. Ihanaa, että sait oikean isän, sellaisen joka oli sydämellään mukana elämässäsi.

Lastu kirjoitti...

jl,
kiitos. On ollut onni saada kasvaa varjon kautta isän valoon.