William Blake, The Ancient of Days, 1794.
Elämänkaarikurssilla vihjaistiin, että jokaisen olisi syytä miettiä kuolevaisuuttaan ja kirjoittaa jälkipolville muistoksi kuolemattomia kuolema-ajatuksiaan.
Minulta jäi tuo läksy tekemättä, ei siksi, että kuoleman ajatteleminen olisi vieras asia tai tabu, vaan nimenomaan siksi, että jo nuorena eräs tärkeimmistä kirjoistani oli Osmo Tiililän Kuolema ja pitkin elämääni olen ihmisen katoavaisuutta pohtinut – mutten osannut enkä osaa kuoleman mysteeriä sanoiksi pukea. Ajatuksetkin elävät elämäänsä eivätkä suostu asettumaan kiveksi, totuuspatsaiksi. Akuutissa surussa ovat akuutin surun sanat, ja kun aikaa kuluu, surun sanat muuttuvat. Takana horisontissa sanat yhtyvät elämästäkuolemaksi, kuolemastaelämäksi. Auringonnousu ja -lasku sulautuvat toisiinsa.
Kun vanhempani kuolivat melko ”nuorina” (äiti 56- ja isä 59-vuotiaana) ja olen jo vuosia sitten elänyt yli heidän elinpäiviensä, pidän lahjana näitä päiviä, vuosia (ei, tahdon kuin uhmaikäinen vielä enemmän: tahdon elää vuosikymmeniä) jotka vielä eteeni aukeavat ja tarjoavat elämyksiä jos minkälaisia. Ihanaa on elää – siitä huolimatta että ajoittain pilveilee, valo vähenee. Mutta on tietoisuus, että elämä on rajallinen, reuna tulee joskus vastaan, ja kun se ei juuri tällä hetkellä näy, en sitä ajattele kaiken aikaa (sanotaanpa suhtautumista vaikka torjuntavoitoksi). Olenko sittenkin maton alle lakaisija? Haitanneeko, jos olenkin, sillä mieluummin elän elämää kuin kuolemaa. Kuitenkin elämänkumppanin kanssa on ”lysti” (lykkään vahvat, mustan huumorin lainausmerkit lysti-sanan ympärille - en tahdo loukata ketään) haastella myös kuolemasta, muistella heitä kaikkia, miten menivät menojaan: äiti isä, anoppi appi, isovanhemmat, tädit, enot (heitäkään ei ole yhtäkään enää tällä puolen rajaa), siskonpoika (19-vuotiaana), serkku (17-vuotiaana), toinen serkku (10-vuotiaana)... onhan heitä, poismenneitä. Joukossa traagisia kohtaloita.
Toivon, etten ala puhella lapsilleni tyyliin ”sitten kun minua ei enää ole”. Vaikka olisin kuolemansairas, silloinkin minä enemmän olen kuin en ole. Miehelle sitten vikisen kuolinvuoteellani kuin nurkkaan ajettu piskuinen hiironen: hui, pimenee, pelottaa. Ja hän taputtaa ja lohduttaa, silittää ja supattaa niitä ikuisen rakkauden sanoja, jotka eivät katoa vaikka henki ja ruumis olisivat ties missä. -Joku sanoi että rakkaus on energiaa. Ja siksi se on ikuinen. Ja jos hetkellä pimeällä on luuloteltua tai todellista rakkauden vajetta ihmisten suunnalta, sitä voi kasvattaa itse. Loppuun asti. Jos ei muuta kohdetta löydy, voi kumartua ihmettelemään puun silmua, joka kohta puhkeaa.
Kun olin nuori, kirjahyllyssäni oli Osmo Tiililän Kuolema-kirjan vieressä Albert Schweitzerin Elämän kunnioitus. Nyt olen antanut sekä Kuolema-kirjan että Elämän kunnioituksen kiertoon. En tiedä, missä ja kenellä ovat. Mutta molemmat ääreisarvot ovat tajuntana tallessa, vaikken teosten laaksoja ja kukkuloita muista. Totta on kuolema, totta on elämä. Minä elän elämääni.
August Macke, Mädchen im Grünen, 1914.
22 kommenttia:
Kuolevaisuutta on varmaan syytä jokaisen miettiä, mutta siitä ei pidä tehdä elämän päätarkoitusta. Mehän kuitenkin ELÄMME, nauttikaamme siis (kuten sanoit)jokaisesta hetkestä ilman "kuolemanpelkoa"
Nautinnollista lukea, kun taitavasti kirjoitat ja kerrot - vaikka kuolemasta.
Kuolema pitäisikin tuoda lähemmäksi nykyihmisiä, ettei se olisi enää niin pelottavaa ja valkoisiin huoneisiin kätkettyä.
Olen ikionnellinen, että veljenvaimoni sai minut katsomaan isääni. Sanoin ensin, että haluan muistaa hänet elävänä. Mutta kun menin, muisto vain kaunistui. Ja tärkeintä oli, että näin, miten isä oli jo lähtenyt pois, vain kuori oli jäljellä. Sekin oli tuttu ja niin rakas, mutta ei tarvinnut surra, että isä laitetaan arkkuun ynnä muuta. Isä oli poissa, mutta silti joka puolella. Häntä ei haudattu maahan.
Nyt meni vähän sivuraiteille, mutta tällaista kirjoituksesi herätti. Isäni näkeminen vei kokonaan pelon pois kuolemasta. Tietysti ikävä ja suru on aina.
Mutta me elämme ja nautimme siitä joka päivä. Olen samaa mieltä kuin sinä, että lausetta "sitten kun minua ei enää ole" ei käytetä.
Kiitos ja oikein elävää päivää!
Eilen mietin elämää ja kuolemaa, kun kuulin Åke Lindmanin kuolemasta. Mietin, että ei ole enää kosolti jäljellä vuosia minullakaan. Äitini eli 77-vuotiaaksi, loppuajat kituen. Isäni oli melkein 93-vuotias kuollessaan. Elämä pelissä -testi antoi pari vuotta sitten minulle elinaikaa 73 vuotta. Joko testiä on muutettu tai sitten nykyolemukseni vaikuttaa, toissapäivänä tulos olikin 81 vuotta ja risat!
Mietin sitäkin, että haluaisin vielä toteuttaa unelmiani. Sitten tuli mieleen, että jos en ehdi, niin mitä sitten. En ole sitä enää suremassa.
Kunhan saisi elää suhteellisen terveenä loppuun asti. Muullainen elämä pelottaa.
Taidan jatkaa pohtimista omassa blogissani.
Kiitos toivotuksesta!
Menneelle emme mitään voi, tulevaisuudesta emme tiedä mitään varmasti, eläkäämme siis hyvää tätä päivää.
Mutta minkäs tulevaisuuden murehtimiselle mahtaa? Sitä satuttaa itseään murehtimalla etukäteen, ettei sitten kun kurjaa tapahtuu, niin kovin sattuisi. Vaikka kyllä se sattuu. Nurinkurista. Tästä kaavasta poisoppimisessa on kyllä tekeminen! :)
Eläväistä päivää sinnekin!
Osasit niin kauniisti kirjoittaa tästäkin asiasta. Kun takana on pidempi aika kuin edessä niin väjäämättä joskus tulee mieleen elämän rajallisuus. Samaten, kun alkaa menettää yhä enemmän läheisiään ja ystäviään, käy mielessä koska minun vuoroni tulee. Ja toivoo ettei sitä tulisi ollenkaan, koskaan ei ole valmis lähtemään.Etukäteenhän sitä ei kannata murehtia, kuluu vain kallisarvoista aikaa hukkaan, jokaisesta päivästä pitäisi osata nauttia täysillä.
Luot kauneutta mistä ikinä kirjoitatkin. Kirjoituksesi kosketti syvästi.
Kuolema osana elämää. Opin katsomaan asiaa vasta hiljattain. Kuolemanpelko oli vahva, pelkäsin siis elää. Nyt en pelkää kumpaakaa. Mitä? Näinkö on? Isälläni on vakava sairaus, elinaikaa saattaa kuitenkin olla vielä vuosikymmeniä. Tai sitten kuukausia. Se pelottaa. Menetänkö hänet, jonka vasta opin tuntemaan? Mutta pelkäänkö kuolemaa vai menettämistä? Mitä luulet?
Niinhän se taitaa olla, että jos terveenä saa olla ja voimissaan, ei kuolemaa kovin usein mieti. Mutta sairauden tuttu muistaa. Hautajaiset ovat siinäkin mielessä ainutlaatuinen tilaisuus, että usein siinä saattaja tulee omaakin lähtöään miettineeksi. Kuoleman kanssa ei ehkä ystävystytä, mutta kyllä siitä tuttu tulee, kun iän myötä alkaa tajuta, että omakin elämä on rajallinen, ei vain toisten. Ehkä onkin niin, että kuolemaa pelkää vain hän, joka ei ole elämäänsä elänyt.
Kuin toiset - kauniisti kirjoitat oli se mitä vain.
Joku on joskus sanonut, että kuolemasta pitäisi puhua perheen kesken "sitten kun minua tai sinua ei ole, miten elämä jatkuu". Maalaisnaapurini, joka kuoli suht nuorena, oli sanonut, hautajaisissa saatte itkeä, mutta sen jälkeen eläkää ja naurakaa.
Niin, ei elämää ilman kuolemaa, me puhumme siitä, äitini kertonut toiveensa. Yksinkertaista, eletään ja juhlitaan nyt, ei sitten haudalla.
Hienosti taas kirjoitit tästäkin kipeästä aiheesta, kuin kuolema.
Mutta mielestäni siittä pitäisi puhua paljon enemmän, kuin puhutaan.
Se ei saisi olla niin kipeä aihe, koska eittämättä me kaiki joskus olemme siellä rajalla, sitä meiltä ei kysytä yhtään, eikä päivää kerrota etukäteen.
Mutta tottakai jokaisen pitää elää tätä elämää niin kauan, kuin voimme ja saamme elää, siis nauttikaamme siittä, niinkuin kukin voinnillaan kykenee.
Kiitos hienosta kirjoituksestasi!
Minulla on äidin menetys aivan lähellä. Muistan äitiä jatkuvasti, olemusta, tekoja. sanoja. Samoin isään i, enoani, mummoani. Unessa he tulevat vieläkin lähelleni vaikka kymmeniä vuosia on esim mummoni menosta. Elävinä ja juuri sellaisina kuin muistan. Oikein toivon, että näen niitä unia.
Äidistäni en ole vielä nähnyt kuin yhden unen, mutta kun aika kuluu niitä tulee lisää.
Ne on lohdullisia unia.
En pelkää kuolemaa, oikeastaan olen niin kiinni ainutkertaisessa elämässäni, että en edes ajattele sitä. Ajattelen sitten kun sen aika koittaa.
Elämästä tulee iloita. Kuolema on viimeinen elämän saavutuksista.
Olen paljon pohtinut kuolemaa, aina siitä lähtien kun mummoni kuoli sydänkohtaukseen olohuoneemme sohvalle jouluaattona yhdentenätoista syntymäpäivänäni. Lapsena ajatus ikuisuudesta ahdisti: mutta mitä on sen jälkeen.
Enää en ahdistu. Ajattelen, että ihminen yksilönä lakkaa olemasta, palaamme siihen mitä oli ennen syntymäämme. Täällä olemisemme on vain geenien ja molekyylien ajallisesti rajoitettu leikki. Uskon kuitenkin, että kaikessa olemassaolevassa on joku "korkeampikin järjestys", joku jumalallinen energia, kipinä, sielu, joka kuolemassa palaa alkukotiinsa, yhtyy maailman energiaan.
Kuolemassa pääsen siis kotiin, joskin lakkaan yksilönä olemasta. Täsät syystä kaikki olevaiset ovat täälläkin osa samaa suurta kokonaisuutta. Siksi: rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi. Hänhän on sinä ja sinä olet hän.
Marjukka,
totta,
meillä kaikilla on sama osa: synnymme, kuolemme – ja siinä välissä on elämä, josta Eeva Kilpi niin osuvasti kirjoittaa:
Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: – Miten erikoinen kokemus.
Uuna,
olen samaa mieltä: on tärkeää nähdä vainaja ennen kuin hänet lasketaan hautaan joko arkussa tai uurnassa. Isäni ja äitini näin kuolleina. He olivat poistuneet ruumiistaan. Sinulla on ollut sama kokemus. Kiitos jakamisesta. Nämä ovat elämälle tärkeitä hetkiä.
Niin, lapsen – olipa ’lapsi’ minkä ikäinen tahansa – mieleen voivat jäädä kummittelemaan äidin tai isän valitus ”sitten kun minua ei enää ole”, jos vanhemmat käyttävät siinä valtaansa väärin. Eri asia jos sairas tai vanhus ennen kuolemansa järjestelee asioita, sekä henkisiä että ”maallisia”, jotta ”elämänpelin tietyt säännöt” hänen kuolemansa jälkeen olisivat selvät ja elämää (ihmissuhteineen) voivat jälkeenjääneet jatkaa ilman syyllisyyttä tai riitoja jos se vain on inhimillisesti mahdollista.
Kiitos toivotuksista. Nautinnollista päivää myös sinulle!
Obeesia,
onneksi olkoon, olet saanut kasvatetuksi elinvuosiasi! Jospa käy niin että elät satavuotiaaksi hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Niin, tai vähintäänkin siten että jokaiseen elämäsi päivään mahtuu monta hyvää hetkeä... kuten kirjoittamista, mistä me blogisi lukijat pääsemme myös nauttimaan. Ilahduttavaa että jatkat kuoleman pohdiskelua blogissasi.
heinänkehrääjätär,
niinpä. Joskus kun sydämensä puoleen kääntyy, niin huomaa, että siellä saattaa pesiä oikea huolten armeija tai mihin sitä vertaisi: lutikoiden joukko. Ehkä turhan murehtimisen mieltään voisikin tsempata ajattelemalla, että ne ovat syöpäläisiä. Yhtä lailla kuin lutikat hävitämme patjoista tai vaihdamme uusiin, juoksisimme pakoon tai hävittäisimme turhan murehtimisen lutikat – etenkään kun se ei mitään auta. Murhe tulee jos on tullakseen tai sitten ei ilman että siihen voi etukäteen varautua. Tänään annan turhalle murehtimiselle nimeksi: lutikka. Pois, pois sen luota ;)
Kiitos toivotuksesta! Eilinen ilta meni risulintukurssilla, ja tänään on luvassa kahdenlaista kivaa. Samoin sinulle: hyvää tätä(kin) päivää!
Sirokko,
viisaita pohdiskelet. Kaikki ikätoverini hämmästelevät ajan nopeaa kulumista. Lapsena vuosi oli elämänmittainen, nyt vuosi on ”muutaman päivän” henkäisy. Mutta mitä pitempään elää, sitä enemmän elämästä nauttii.
Mimosa,
vastaan hymykuopan reunallesi Aale Tynnin runolla:
PÄIVÄT
Kiitos päivistä noista,
jotka liukuivat
tietänsä aurinkoista
niin kuin hattarat,
joiden lämpö ja loiste,
varmuus huoleton
ei tule koskaan toiste,
kun se jo mennyt on.
Kiitos päivistä näistä,
jolloin vyöryttää
alusta rikkinäistä
laine vaahtopää,
jolloin voima ja kunto
vasta tiedetään
sydämen herkin tunto,
kauneus pystyn pään.
Kiitos päivistä,
joita sieluni odottaa,
niin kuin aamunkoita
pimeän alla maa,
jolloin latvansa tuoreen
jälleen nostaa puu,
jolloin kukkaansa nuoreen
puhkee toukokuu.
Ellinoora,
niin.
Eräs mies sanoi minulle kun kysyin miten hän näkee elämän ja sen tarkoituksen: ”Minä olen täällä tallustelemassa ehkä 60 tai 70 tai 80 tai 90 vuotta, tuskin sataa. Sitten kuolen. Ja toiset tallustelevat sitten aikansa. En elämää enkä kuolemaa sen kummemmin mieti, tallustelen vaan.”
Hän näin. Minulla kuolema on alitajunnassani usein läsnä, vaikken sitä sinänsä pelkää. Kai? Enää. Elämä riisuu terveyttä, ja uusia kuolemia tulee lehtien otsikoihin yhtä lailla kuin lähipiiriin. On tunne, että elämän alussa sai tietynväriset villalangat, joista neuloo elämänsä nutun. Nyt se nuttu on jo aika pitkälle valmis. Värejä on jos minkälaisia.
Nyt voi olla kiitollinen jopa raskaista kohtalon iskuista. Kiitollisuus voi kuulostaa rienaukselta, jos joitain väkeviä asioita miettii, mutta ei se sitä ole. Ihmisen osa. Elämän maku.
miina,
ihanasti on maalaisnaapurisi sanonut. Elina Karjalainen, Uppo-Nallen ohella myös pakinoiden mestari, kuvasi Kuoletuksia-pakinassaan linja-automatkaansa, jolloin vieruskaveri äityi ”kuolettamaan sadan kilometrin matkan sukulaisiaan. Saamme tutustua hänen laajaan sisarusparveensa ja sisarusten lähtöihin tästä ajasta. - - - Jokainen lähtijä oli tiennyt lähtönsä. Ajatella, että Orvokkikin, joka oli sen verran nuuka, ettei soitellut, soitti kuolemaansa edeltävä päivänä ja ihan vain turistaakseen, Kuvitelkaa! Oli se ihmeellistä! (Elina Karjalainen: Kuulolla. WSOY 1989.)
Hannelen paratiisi,
totuus on tässä: me elämme. Siinä on kylliksi syytä juhlaan.
Harakka,
ehkä kuolemanpelon taltuttaa kun sitä katsoo suoraan silmiin ja jakaa, sopivassa määrin, muiden pohtijoiden kanssa – elämähän siinä korostuu.
Tulee mieleeni eräs hoitaja, joka halusi työpisteekseen tapaturmasairaalan ensiapupoliklinikan. Hän sanoi, että siinä työssä ei koskaan unohdu, mitä on kuolema, mutta ennen kaikkea, mitä on elämä ja tämä päivä.
arleena,
kiitos ajatuksistasi. Ne herättävät paljon muistoja. Unien maailma on kiehtova. He jotka ovat kuolleet, ovat elävinä kuin yhä viettäisimme arkea tai juhlaa heidän kanssaan. Toivon, että äitisi saapuu unimaailmassa tervehtimään sinua monta, monta kertaa kuten muutkin lähirakkaasi.
Isä, joka oli minulle miltei puolijumala, ilmestyi valoilmiönä kolme yötä kuolemansa jälkeen. Se oli niin voimakas kokemus etten vieläkään sitä tajua – ja silti tajuan täysin. Siinä oli energiaa. Oli hänelle viestikin: ”Pitäkää huolta kuopuksesta, pikkuveljestä”, kirkas valoilmiö, sädehtivä isä sanoi. Sen koommin en näin vahvaa ”unta” ole nähnyt.
Elämä on ainutkertainen. Ihmeellinen.
Ina,
kiitos että jaat ajatuksesi, josta huokuu viisaus, ymmärrys, synteesi. Lapsen ahdistus (olet kokenut yhdentoista vanhana järkyttävän joulun) on vaihtunut vuosien myötä elämän ja kuoleman rauhaksi.”Täällä olemisemme on vain geenien ja molekyylien ajallisesti rajoitettu leikki.” Niin näen myös minä. Leikki-sana nostaa mielen ylös. Hymy ei koskaan katoa, niin kuin ei energiakaan.
Voikukkauskoon pitäytyvä (muutumme kuolemassa mullaksi ja uudeksi kasvuksi) ’lohduttautuu’ eläessään sillä, että kuollessa myös henkemme sulautuu energiaksi. Hukkaprosentteja ei ole. Alkukoti on onnellinen osamme kuoltuamme. Onnellinen on osamme elämässäkin (’onni’ sen muuttuvassa muodossa, niin säröineen kuin riemuineen).
Hienosti pohdit monille niin vaikeaa aihetta. Olen joutunut kuoleman kanssa niin usein kasvokkain, että enää se ei ole paha peikko vaan on tullut tutuksi, tosin tuntemattomaksi tutuksi. Minulle on ollut tärkeää yrittää ottaa selvää mitä sen viimeisen henkäyksen takana on. Jos käy niin kuin uskon, olen levollisella mielellä; tämä ihana elämä on vain alkusoittoa sille kaikelle ihanalle mitä on edessä. Kulunut sanonta, niin kauan on toivoa kun on elämää on myös hyvin lohdullinen. Vaikeassakin elämäntilanteessa kauneuden ja lohdun voi löytää yllättävistä asioista.
Sinulle olisi tunnustusta blogissani, ole hyvä!
savisuti,
kiitos sanoistasi, joissa soi elämä, kuolema, lohdutus, ihanuus.
Eräässä tiedeohjelmassa spekuloitiin, kuinka pitkälle lääketieteen on mahdollista venyttää elämää (vaihtamalla esim. "varaosia") ja miten ihmiset kokivat, jos ihmisen ikä olisi mahdollista kasvattaa esim. viidensadan vuoden mittaiseksi. Yllättävää kyllä, useimpia ajatus loputtoman pitkästä maanpäällisestä elämästä ahdisti. Ehkä on hyväksi, että elämän pituudella ovat rajat ja tiedostamme sen. Ja kuolema on mysteeri, josta kukaan ei ole tullut kertomaan mitä siellä on vai eikö mitään.
Kasvot voi tänään kääntää kohti elämän ihanuutta.
Sinulla on ollut matkallasi monia eväitä. Ja olet saanut lahjan luoda taidetta, kauneutta.
Kiitos tunnustuksesta! Sydän pomppii.
PS
Itse olen vammaisen poikani kautta oppinut rakastamaan elämää ja näkemään miten paljon sanomaa, ihmettä, on pienessä hiekanjyvässä tai levossa olevassa silmussa: kimaltelevat kuin timantti. Ylösnousemusta on jokaisessa päivässä.
Minä kohtasin kuoleman nelivuotiaana, muistan vieläkin ukin arkun, kun se oli laskettu talvella kylmään maahan. Kyselin jatkuvasti,että eikö ukkia nyt palele. Veljeni Leijonamielen luin samana talvena yhä uudelleen ja uudelleen. Sen jälkeen ymmärsin,että ukkia ei enää palellut.
Olen itse kohdannut hetken, jolloin tulevaisuuteni ja elämäni ei ollutkaan itsestään selvää. Epäiltiin pahanlaatuista aivokasvainta,joka ei sitten ollutkaan pahanlaatuinen,mutta kolmen viikon odotus ja epätietoisuus saivat ymmärtämään mikä on elämän lahja.
Hivelevän hienoa pohdintaa. Olet valinnut viisaasti ja kypsästi, ja osaat kertoa juuri niin.
Ai että pidän tuosta ekasta kuvasta, William Blake oli yksi opiskeluaikojen innoittajani... Siinä itse elämän lähde: Mr Energy antaa voimansa lapselleen - rakastaa.
Nana,
ihmettelen usein sitä rajapyykkiä, neljän vuoden ikää, jonne asti tietoinen muistimme yltää. Sitä varhaisemmat kokemukset ovat tallella mutta eivät samalla tavalla "näkösällä" (vaikkakin muuten vaikuttamassa voimakkaasti psyykeemme). Lapsuus on korvaamaton niin monella taholla.
Ukkisi kuolema sinun ollessasi neljän vanha on ollut järkyttävä kokemus; mikä huoli pienellä lapsella: ukki joutuu maan alla palelemaan. Sinulle toi lohdun sama väline joka on myös minut pitänyt "hengissä" ja pystyssä kaaoksen keskellä: kirja, kirjat. Kiitos, Veljeni Leijonamieli.
Epäily aivokasvaimestasi osoittautui vääräksi hälytykseksi mutta koitui elämän arvon kirkastukseksi. Kuoleman raja väistyi kauemmaksi ja antaa rajattomasti tilaa nauttia elämästä.
Kutuharju,
kiitos :)
Vinha kuulla, että William Blake on innoittanut sinua jo opiskeluaikana. Innoittaa, mikä ihana sana ja energiaa antava sanan 'sisältö': me tarvitsemme jokapäiväisen innoituksemme mitä erilaisimmista lähteistä.
Itse törmäsin William Blakeen vasta nyt: jysähdytti heti. Wikipedian Kuvataiteen teemasivujen kautta pääsee taide-elämyksiin jos minkälaisiin.
Mitä sanoisin? Sinä pohdit kuolemaa niin hienosti ja kommentoijat samoin.
Oma suhtautumiseni siihen on muuttunut vuosien myötä. Työni puolesta olen kohdannut kuolemaa paljon. Joskus olen ahdistunut kuolevan ihmisen hädän edessä, joskus surevien omaisten tukijana.
Oman äitini saatoin niin pitkälle, kuin kuolevaa voi saattaa. Olimme huoneessa kahden, hän kuoli, enkä irrottanut kättäni hänen kädestään pitkään aikaan. Avasin ikkunan ja istuutuin äidin viereen vielä hetkeksi.
Siskoni kanssa puimme isän sairaalan kappelissa arkkuun. Suutelimme hyvästit otsalleen kyynelten saatellessa. Otin kuvia hänestä ja katselen niitä joskus yksin olessani. Useimmiten saan kyllä voimakkaan tunneryöpyn, mutta tiedän sen jo määrättyyn kuvakansioon mennessäni. Silti haluan käydä isää kuolleenakin joskus katsomassa.
Olen huomannut ajattelevani useana aamuna sairastumiseni jälkeen, miten ihanaa on herätä uuteen aamuun, miten kaunis maailma on, miten minun on hyvä. Tunnen kiitollisuutta. Nuorena pidin jotenkin asioita itsestään selvyytenä.
Yksi ja sama kolikko, sen kaksi puolta, elämä ja kuolema. Ei niitä voi toisistaan eroittaa. Elämä on elettäväksi tarkoitettu, kuolemaa taas on turha pelätä tai odottella...
Sinä olet niin vahvasti elämässä kiinni!
PS. vastasin haasteeseen lapsuuskodista tuodusta esineestä, tosin hieman suurpiirteisesti...:)
aimarii,
kiitos.
Kun luen kommenttiasi, niin hellää, syvää, vedet nousevat silmiini. Kaipuuta, kiitollisuutta. Ehkä elämän todella pitää olla rajallinen, jotta sen arvon ymmärtää.
Sinä olet työssäsi joutunut kohtaamaan kuoleman - ja saattanut myös vanhempasi ikuiselle matkalle. Kuolevan - ja kuolleen - äitisi käsi sinun kädessäsi on elämän syvin yhteys. Se silta ei murru kuolemassakaan. Vaikka oma kokemukseni äitini kuolinvuoteen äärellä ("olisimme yhtä, äiti ja tytär"), ei onnistunut, olen onnellinen kun kuulen sinusta, äidistäsi. Antautumisesta rakkauteen. Se ei pääty kuolemaan. Rakkaus on suurin. -Olen vihdoin minäkin saanut takaisin äitini (ja löytänyt rakkauteni), kun elämä on tuonut vastauksia siihen, että hän, kultapieni, on ollut suuren surun uhri (josta oireili mutta vaikeni).
Se että olet pukenut sisaresi kanssa isävainajanne, lujittaa varmasti myös sisarusrakkautta. Isä ja äiti ovat vanhempianne yhä, kuoltuaankin.
Kuinka mielelläni katselisin valokuvaa vanhemmistani, jos olisimme osanneet ottaa kuvan kun he makaavat arkussa, kumpikin ajallaan. -Isä hankki äidille arkkuun hajuherneitä, jotka olivat äidin lempikukkia. Kuva äidistä makaamassa arkussa ja isän raju itku, joka vavisutti vahvaa selkää ja puhkoi tuskaa kuoleman ja elämän välissä, on ikuistettuna mielessäni.
Kiitos jakamisesta!
Crane,
niin, juokaamme elämän malja pohjaan asti! Niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuus kokea iloa, onnea, rakkautta, kaivaa sitä esiin vaikka kivenkolosta. Murheet kuuluvat myös elämään, mutta mikään ei kestä ikuisesti, ei sekään.
Kiva kuulla, olet vastannut haasteeseen. Tulen lukemaan.
Lähetä kommentti