perjantai 13. maaliskuuta 2009

suomusilmän matkassa (pakinaperjantai)


S
uomusilmä
Elli on epätoivoinen. Hänen silmiensä takana piilee salaisuus, jota on syytä piilottaa; muuten ei tule mistään mittään, kuten opettaja (suomen kielen opintoihin kuuluvalla runon lausunnan tunnilla) synkeästi ennustaa. ”Jos se savolainen intonaatio ei lähde pois, saat tältä kurssilta arvosanan: hylätty”, hän paheksuu Ellille, joka yrittää kipittää sanat läpi juosten vikkelästi, mutta ei; vaikka diftongit oikenevat, kun hän ne väkisin suoristaa (kualjkiäryle sulaa suussa kaalikääryleeksi), niin intonaatio on vetelä kuin velli. Paksu savon murre ei ota hellittääkseen. Elli yrittää ja yrittää, mutta minkäs tekee: on asioita joihin hän ei vain kykene. No, säälistä opettaja päästää läpi runonlausunnan kurssin arvosanalla heikko +.

Seuraava koetinkivi on auskultointi. Etelän lapset puhuvat toisin kuin Savon peräkylän tenavat. Elli pitää jälleen kerran harjoitustunnin helsinkiläisessä normaalilyseossa. Oppilailla loksahtaa hämmästyksestä suu auki, kun Elli, opettajakokelas, avaa suunsa. Murre paistaa läpi. Elli luulee pitävänsä hyvinkin valaisevan oppitunnin suomalaisista kansanarvoituksista ja kysyy mahtipontisesti viisitoistakesäisiltä [jäljentää sen nyt tähän, elämän opettamana, kirjakielellä]: "On yö. Kello kaksitoista lyö. Kaksi karvaista yhteen lyö. Mikä se on?” Viattomuuttaan Elli valaisee oppilaille tietä silmäripsien perään, mutta suomut putoavat hänen silmistään kun totuus valkenee ettei kaikki mennyt niin kuin piti. Murkut hihittävät, ujot punoittavat (se oli sitä aikaa, kun tikanpojat kiipesivät puuhun eikä nettiä ollut avaamassa rakkauden saloja ja nostamassa estojen salpoja ennen aikojaan).

No, säälistä menee auskultointivuosi läpi ja murretunnista hän saa erikoismaininnan. Mutta ei pelkällä savon murteen taitamisella taida leipää vuolla eikä varsinkaan voita sen päälle. Puheammattilaiseksi hänestä ei ole, ellei pääse opetushommiin lapsuuden kotikonnuille. Mutta pakko pysytellä Etelä-Suomessa, koska miehen työpaikka pidättelee pesuetta Helsingissä.

Elli tietää, että menestyäkseen työmaailmassa kustantamossa (minne hän pääsee ihmeen kaupalla suu supussa livahtamaan), hänen on syytä pitää huolta suomusilmistään, jotteivät yhteistyökumpanit näe niiden läpi karua totuutta: hänen sisälläänhän velloo intohimoja puolesta ja vastaan herättävä savon murre.

– Töissä on tarpeen olla neutraali. Murteesi voi olla traaginen este hommien sujumiselle, opastaa kirjallinen johtaja.
– Yritä piilottaa intonaatiosi ja pidä kielesi kurissa kun kalastelet kirjailijakandidaatteja taloomme, hän jatkaa.

Elli ajattelee: voi ei, joko taas. Kirjallinen johtaja lukee Ellin sisäisen parahduksen tämän hymyhuulilta (töissä Elli joutuu näyttelemään toista kuin tuntee ja se on raskasta se). Johtaja (jolla on pelisilmää) ojentaa Ellille pienois-Veljmies -patsaan ja loihe lausumaan:

– Jos sorrut keskustelun aikana käyttämään murretta, nosta esille tämä patsas. Se selittää sanoitta sinun suurimman heikkoutesi, vajavaisuutesi, ja ehkä lepyttää keskustelukumppanin vammastasi huolimatta kustantamolle myötämieliseksi – vaikka savolaisuus olisi tälle muuten mitä vaikein pala nieltäväksi. Pidä huoli, etteivät Suomen johtavat alansa asiantuntijat käänny kilpailevan kustantamon puoleen vaan ryhtyvät kirjoittamaan meille elämäntaidon ja lääketieteen yleistajuisia tietoteoksiaan.

Elli tarttuu Veljmies-patsaaseen kiitollisin mielin, silittää kaloja, antaa suomujen pudota silmistään siihen lammikkoon, minne valuu vuolaana kaipuun kyyneleiden virta, jonka lähde on rakkaudessa savon murretta kohtaan. Ei tarvitse enää olla kosmopoliitti, ei globaali, ei astronautti, ei bisnesnainen. Hän on mikä on. Hänellä on hallussaan selitys, pelastaja, ymmärtäjä. Hän kantaa työsalkussaan Veljmiestä ja nostaa sen tarvittaessa esille keskelle neuvottelupöytää tai liikelounasta, olipa palaveri miten tärkeä tahansa ja spesialisti minkämoinen guru vain. Ihmisiä kaikki, ei sen kummempia.

Tässä se on, elämänilo. Leivän lähde. Onni ja autuus. Pikkuinen Veljmies kalat molemmissa käsissään. Suomuineen, päivineen. Murre ei lähe poes. Anteeksi. Kiitos. Ei kun kiitos, kiitos. Kahtokeepa, kohta sitä ihteesä tuas tulloo, ihan mitä sattuu, Elli louskuttaa ja pussata moiskauttaa Veljmiestä suoraan suulle.



Pakinaperjantai: Suomusilmä

27 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hauskasti pakinoit. Äitini ei koskaan luopunut Viipurin murteesta. Sen lyhyen aikaa mitä hän työelämässä oli, hän toimi ulkomaan kauppakirjeenvaihtajana, eikä onnekseen siinä hommassa tarvinnut suullista suomen kirjakieltä. Kaikkea vähänkin edustustehtävään viittaavaa hän kammoksui ja vetosi siihen että enhän mie ossaa ees puhua kirjakieltä. Ihan niinkuin se olisi ollut tarpeenkaan!

Anonyymi kirjoitti...

Hieno pakina; huolellisella kielellä kirjoitettu, mutta pinnan alla kuohuu. Kovaa on itseään muuttaa muuksi, mitä on. Ja nyt murteiden kulta-aikana voi kysyä, miksi pitää muuttaa. No,kustantamon tietopuolella se varmaan näin oli ja on.

Anonyymi kirjoitti...

Murteet ovat mielestäni rikkaus, miksi pitäisi itseään muuksi muuttaa!

arleena kirjoitti...

Samaa mieltä Marjukan kanssa, murteet ovat rikkaus.
Mutta murteet häviävät, katoavat ainakin hetkeksi, kun sitä omaa murretta ei kuule.
Minulle on käynyt juuri niin, kun saavun kotiseudulleni murre palaa kuin huomaamatta. Se ei onneksi katoa lopullisesti mihinkään.

Hyvä pakina, kuten aina sinulta. Koulutuksesi ja työsi ovat antaneet lopullisen silauksen kirjoittamiseesi, mutta syntyyn vaikutat itse. Sinulla on kirjoittamisen taito.

PS.
Olet muuttanut blogisi raamit. Tutun selkeä ulkonäkö, olen tottunut siihen Antiaikalaisen blogissa, jossa vierailen myös säännöllisesti.

Anonyymi kirjoitti...

Me, savolaiset, olemme vallan viisasta väkeä, puhummepa sitten tai olemme hiljaa. Joukostamme ovat peräisin mm:
Urho Kekkonen, presidentti
Juhani Aho, kirjailija
Minna Canth, kirjailija
Kuikka-Koponen, silmänkääntäjä ja parantaja
Sakari Kuosmanen, viihdetaiteilija
Seppo Kääriäinen, puolustusministeri
Lasse Lehtinen, Euroopan parlamentin jäsen
Juice Leskinen, kirjailija, sanoittaja, säveltäjä
Erkki Liikanen, Suomen pankin pääjohtaja
Paavo Lipponen, poliitikko
A. Oksanen (August Ahlqvist), professori, kirjailija
Spede Pasanen, keksijä, koomikko, monitoimimies
Olli Rehn, EU-komissaari
Paavo Ruotsalainen, herännäisjohtaja
Kari Tapio, laulaja
Jaakko Teppo, viihdetaiteilija
Jyrki Katainen, Kokoomuksen puheenjohtaja, Valtiovarainministeri
Justus Ripatti, valtakunnansovittelija, laamanni
Jukka Savolainen, ensimmäisen savonkielisen lakikirjan, Savon siäntöjen, kirjoittaja
Esa Pakarinen, viihdetaiteilija
Lastu, blogisti

Anonyymi kirjoitti...

Alusta asti sai miettiä mihin tarina johtaa. Hieno oli pakina.

Tekisi mieli kasvattaa savolaisten listaa, mutta olkoon.

Anonyymi kirjoitti...

Tapa taattua Lastua jälleen. Olet oikea tarinamestari, jonka kynän jälkeä on kivaa lukea. Alussa hieman ahdisti Ellin probleemi, onneksi löytyi ymmärtäjä.

Tämä nykyaika on otollista murteille. Ne ovat kielen rikastuttajia.
Oman murteeni olen kadottanut, se ei edes löydy, vaikka käyn lapsuusseudulla. Liekö sy siihen, etten kunnolla koskaa ole osnnutkan itä-hämäläistä, kun äiti oli pohojolaanen!

Sirokko kirjoitti...

Tuo oli karmaisevan totta ennen,ehkä ei niin paljon enää työmaailmassakaan. Jännä miten helposti vieras murre tarttuu, riittää että saa viikon pari paikallisväritystä ja johan haastoo itsekin, jostain kumman syystä kirjakieli ei samalla tapaa tartu.
Ulkosuomalaisen kotimurre säilyy ja vielä alkuperäisenäkin, jos se ei pääse muuttumaan ajan mukana.Itse puhun 60-luvun kotimurretta joka hymyilyttää jo paikallisiakin.

Harakka kirjoitti...

Todella ihana pakina!
Ja mä ihan ummikkona sanon sen verran, että murteet pitäisi säästää. Niitä pitäisi puhua!
Ne ovat oikein sellasia rikkauksia kielenmurteessa, ettei niitä saa missään nimessä hukata pois!

Anonyymi kirjoitti...

Aivan loistava kielitaito Lastulla :) Sekä kielellisesti että tarinallisesti! "Kualjkiäryle" - se kenen kieli tuohon taipuu, puhuu mitä vain! Tuo on kuin salakieltä jota voisi puhua pikkulasten seurassa kun tahtoo esimerkiksi niiden silmäripsien liittymisen salaisuuksista haastaa tms..
Täysi kymppi!

Anonyymi kirjoitti...

Pittää ensi käyvä nakkomassa jiäkuapin piältä kualjkiäryleet pakkasseen, sitten tulen minnäin Lastun juttuloita kehummaa.

Anonyymi kirjoitti...

Huomaan itsekin, että tulipa virheitä oikeaan savonkieleen verrattuna äskeiseen mutta antakee anteeksi. Kesät Savossa mökillä on opettanut kieltä ja vanhemmilla kieli muuttui kirjakielestä murteeksi mitä lähemmäksi kotikontuja pääsivät. Itse en sitä osaa kun vähän eikä aksenttikaan ole minulla kuten alkuperäisillä. Murteet on rikkaus, itse pidän kovasti Turun suunnalla puhutusta murteesta.

Anonyymi kirjoitti...

Pirätin kerran auton karun vartehen Kuopios ja kysyyn joltakin flikalta tiätä. Se avas suunsa ja rupes paasaamahan jotakin, mutta minen päässy räille, mitä se koitti seliittää.

Crane kirjoitti...

Onni ja autuus, että murteet ovat nousseet oikeaan arvoonsa, jopa tässä muuten niin tasapäistävässä kotomaassamme!!
Onni ja autuus, että olit vastarannan kiiski ja pidit kielesi tallessa heti pinnan alla, vaikka taisi ollakin vaikeaa ja kipeää sitä pintaa kiristellä.
Onni ja autuus, että saamme nyt nauttia näin herkullisesta ja upeasta kielenkäytöstä, ihmisen viisaudesta ja sydämen ymmärryksestä. Kiitos!

heinänkehrääjätär kirjoitti...

Pakina, taasen todenmoinen. Elli, herkkä ja sinnikäs. Nämä taidot tarpeen ja käytössä. Hyvä Elli! :)

Anonyymi kirjoitti...

Mistähän me muut heimot tuommoinen taikakalu keksittäisiin?
Ajatella miten kätevää - yksi esine kertoo enemmän kuin sata sanaa.
Ja rohkaisee omistajaansa vielä siinä sivussa.

Anonyymi kirjoitti...

Minun vanhemmilleni se olisi varmaan ollut Nuutipoja passas...

Karjalaisille se jokin oli ehkä kuitenkin paikka sydämessä, koska niin paljon muuta oli hävinnyt. Murretta haluttiin säilyttää. Se oli kunnia-asia. Kirjoituksesi sai minut miettimään, kuuluiko murre heidän julkisessa puheessaan tai opetuksessaan. Suoraan sanottuna en tiedä, koska se murre oli kotikieleni pienestä pitäen.

Eräs savolainen ystäväni pitää kunnia-asianaan, että murre ei kuulu hänen puheessaan. En ole tarkkaan saanut selville, miksi. Ystävä ei tunnut suomusilmältä...

Lastu kirjoitti...

Ina,
Viipurin murre on ihanaa. Äitisi tarina herättää muistot – niin omista edustustehtävistä (savon murre suussa, minnekäs sen olisi pistänyt) kuin lapsuuden evakko-opettajasta, josta huokui karjalainen ilo – ja iso ikävä kotiseudulleen.

Uuna,
tarkasti huomasit kuohunnan ;). Murrebuumi ei kukoistanut opiskeluaikana ja melkein jokainen Savosta Helsinkiin tullut luokkatoverini alkoi ensitöikseen kitkeä suustaan murrettaan, niin he kertoivat ja tavatessamme tajusin: ovat onnistuneet raivaushommissaan. Joukossa oli vain eräs, jolta murre ei lähtenyt vaikka hän kovasti yritti ;). Myös molemmat siskoni lopettivat murteella puhumisen yhteisessä opiskelijaboksissamme.


Marjukka,
niin. Silloin kun opiskelin suomen kieltä, mihin kuuluivat myös Suomen murteet (harmi että tänään sen minkä silloin opin, olen unohtanut). Nautin kuitenkin yhä murteiden rikkaudesta. Ei lukkarinrakkauteni kohdistunut pelkästään savon murteeseen, vaan kuhunkin "kieleen" yhdessä ja erikseen. Tuolloin (60-luvulla) murreprofessori Pertti Virtaranta sanoi, että vain yli kuusikymppiset osaavat enää puhua ”puhdasta” murretta – muilla murteeseen on sekoittunut niin paljon yleis- ja puhekieltä, ettei sitä nuorempia kannata murretutkimuksissa haastatella. Nyt nämä taitajat olisivat yli 120-vuotiaita.

arleena,
olisipa hauska lukea aika ajoin blogistien murrepakinoita. Tai murteella kirjoitettuja kommentteja. -Kuitenkin murteita on hauskempi (helpompi) kuulla kuin lukea, mutta voihan niitä lukea ääneen ja nautiskella korvillaan.

On ihastuttavaa kuulla ’turkua’, ’raumaa’, ’pohjanmaata’, ’peräpohjalaista’, ’karjalaa’, ’hämettä’ jne.

Lapsuuden kasvuympäristöllä on kielenkehitykseen valtava merkitys. Vaikka vanhemmat eivät esim. olisi pesunkestäviä savolaisia, mutta asuvat Sydän-Savossa, heidän lapsensa oppivat murteen paikkakuntalaisilta. Oikeastaan en itsekään ole savolainen kuin osaksi. Taustalla on savolaistaustan lisäksi yhtä vahvasti myös karjalaista ja eteläruotsalaista verta. Mutta kieli suussani on yksi ja ainoa: savon murre. Se on se kieli jonka lapsena Savossa kuulin ja joka teki suuhuni pysyvän pesän.

Blogipohjaa olen venkslannut sinne ja tänne. Vaikea päättää, minkä valitsee. Mahdollisuuksia olisi monia. Ehkä yhtenä päivänä pohja voi olla yhdennäköinen, toisena toisenlainen. Nyt istutan alkukuvaksi maiseman, joka avautuu, kun istun saaren rannalla ja unelmoin. Tämä maisema kuului lapsuuteni kesiin – ja nyt saan mökkirannan uudestaan eteeni. Onnea on.


Sananjalka,
hienon savolaisten kavalkadin laadit, kiitos. Noukin muutamia.
Kuikka-Koponen kiinnosti minua kovasti kansanrunouden tunneilla. Seppo Kääriäisessä on jotakin hyvin aitoa savolaista. Juice tiesi mitä lauloi. Osui ytimiin. Spede on saman koulun kasvatti kuin minä. Paavo Ruotsalainen vei sydäntäni kun olin nuori ja herkkä. Onko Jyrki Kataista kiittäminen, että Kallansillat korjataan, viimein? Jukka Savolainen on kirjoittanut ensimmäisen savonkielisen lakikirjan, Savon siännöt; jestas, tämmöistä herkkua en ole tiennyt olevan olemassakaan. Kiitos kun kerroit. Tutustun. Esa Pakarinen on suuri idolini. Samaistun häneen niin monessa, ei vähiten murteen vuoksi. Ja listasi lopussa komeilee nimeni. Ohos, nyt punastun, aika näyttää, ylpistynkö ;). Minna Canth ja minä edustamme naissukukuntaa. Kiitos.

miina,
kiertäen kaarten pääsit patsaaseen ;). Olisit vaan antanut tulla lisää savolaisten listaa. Kyllä tänne mahtuu;)

aimarii,
mitäpä siitä, vaikka murteesi olisi suustasi kadonnut – tai ei ole löytänyt sinne tietään – kun äidinkielen rikkaus kaikkine sanavarastoineen on sinulla hallussasi kutoaksesi tarinoita, joita on ilo lukea. Ehkä on tarpeen että on yleiskieli, jota kaikki ymmärtävät ja joka myös itsessään kaikkine variaatioineen on tavattoman rikas. Sama kieli yhdistää meitä kaikkia koko kahdentuhannen kilometrin matkallamme Nuorgamista Hankoon, Vaasasta Ilomantsiin.

Sirokko,
olisipa hauska kuulla murrettasi. Olisit jollekin murteentutkijalle oikea aarre.

Tasapäistämisen aate ei tee aina sielulle hyvää. Monessa on nykyaika mennyt kiitettävästi eteenpäin. Erilaisuus hyväksytään, katsotaan jopa ”eduksi”, kun sitä ennen vanhaan yritettiin kitkeä pois sekä työelämässä että koulussa. Onneksi ”omat” tietokirjailijani ottivat savon murteeni huumorilla; nielivät sen mukisematta, osa jopa nauttien ja keskittyivät työhönsä, tiedon julkistamiseen ;).
PS
Muistan (jotain yksityiskohtia näköjään jää sentään opinnoista mieleen) kuinka murreluentojen yhtedessä mainittiin Ruotsin metsäsuomalaisten yhdyskunta; he puhuivat pitkään vanhaa 1600-luvun murretta.

”1500- ja 1600-lukujen vaihteen molemmin puolin Savosta vaelsi suurin joukoin kaskiviljelijöitä Ruotsiin. Tuhansia päätyi vähitellen tiettömään ja asumattomaan erämaahan, rajaseudulle Oslon koillispuolelle.

Nämä suomalaiset elivät 1800-luvun jälkipuolelle asti lähestulkoon omissa oloissaan, puhuivat savoa eivätkä sekoittuneet juurikaan ruotsalaisiin tai norjalaisiin.”

Harakka,
niin, ja on ihmisiä, jotka eivät kykene puhumaan muuta kuin ommoo murrettaan; eivät voi luopua omasta kielestään, vaikka joskus saattaa tulla eteen tilanteita, että pitäisi. Vai pitäisikö? Ehkä ei... ;)

Kutuharju,
voi vitsi, kymppi tuli. Kiitos ymmärryksestä. Näin kehitys kehittyy. Runonlausuntakurssin heikko+ on kuollutta historiaa ;). Olen onnellinen ja piästän suustaen hölökyn kölökyn. Se vuan tulloo essiin ja tarkottaa mitä tahhaa eli mahottoman hyvvee päevee itekullekkii murteella tahi iliman. Miten vuan.

savisuti,
haaskasti heittelit kualjkiäryleitä ilimaan ja jiäkuappiin... eiku... pakkaseen ku tarkemmin sihtoon.

Niin olet sinäkin vanhemmistasi huomannut: kun he kotipuoleen saapuvat, suu asettuu uuteen (vanhaan) asentoon. Onko kirjakieli monelle pelkkä työkalu, jonka avulla voi uiskennella ja pysyä pinnalla. Ettei kadota itseään, huku? Kirjakieli on työelämässä pärjäämisen yhdysside, mutta murre mielen kehto.

Obeesia,
toiveeni toteutui! Murteesi pulppuaa samalla kertaa niin vieraana ja tuttuna, kiehtovana ja houkuttelevana. Tien kysyminen Kuopiossa saattaa olla savolaiselle yljvoimanen houkutus piästä kutjailemmaan: suattaa oekee tie olla tuolla päen, mutta voepha tuo männä muuallakkii, riippuu ihan siitä mistä roekkuu ja millon mitennii. -Hyvinpä olet kuitenkin Kuopiossa selviytynyt, kun kotiin olet päässyt ;D. Tuuhhan toestekkii.

Crane,
kiitos ;).
Arvaas millaisia olivat fonetiikan (”fysiologian”) tentit, joissa kyseltiin, missä kohtaa suussa mikin äänne muodostuu, dentaaliset sun muut. Kirjallisessa tentissä kieli pyöri (ääneti) pitkin suuta ja leukaperiä ja koetti etsiä oikeaa vastausta. Yritin sitten oikoa savolaista muljauttelua, jotta senkin tentin läpäisisin niin kuin normaalit ihmiset. -Minusta meinasi tulla hiljainen tyttö murteeni vuoksi etelässä, mutta ei kuitenkaan. Minkäs sille voi kun luoja savolaisen loi. Kuulin useasti myös tutun hokeman: ei ole synti olla savolainen mutta suur häppee.

heinänkehrääjätär,
kiitos. Ei auttanut Elliä itku markkinoilla (etelässä), vaan lusikka oli otettava kauniiseen käteen, kopautettava päätä kolmesti, löytyisikö sieltä avain kirjakielen puhumiseen ja kun ei löytynyt, pisti lusikan takaisin pöydälle, nosti vellin huulilleen ja hörppäsi koko sanalastin. Sen jälkeen suusta tulloo mitä tulloo eikä sanoja voi panna pulloon.

Mk,
niinpä. Voi vitsit. Pikkupatsas jokaiselle. Murretta myöten. Miten helppoa, jos kerromme sen mikä sisällämme myllää. Keskinäinen ymmärrys kasvaa kohisten. Kymmensenttinen pikkupatsas on sopivankokoinen. Mahtuu mukavasti matkaan ja on nostettavissa pöydälle, jos tarve syntyy. Painaa paljon vaikka ei paina paljon.

mm,
kiitos tarinasta! Mielenkiintoista.

Minulla oli yhden vuoden karjalainen opettaja, nimeltänsä Toini Näykki. Hän oli hyvin vanha (kymmenvuotiaan mielestä) ja ystävällinen kuin mikä. Jännä; en muista, puhuiko hän karjalaa (savoa viäntävien lasten edessä), mutta muistan, että hän puhui paljon Karjalasta.
Kotonasi olet kuullut karjalan murretta; tarttuiko se sinuun? Omat lapseni eivät puhu savoa, vaikka kuulivat sitä suustani kaiken aikaa, kun en muuhun kykene: muuten menen tukkoon kokonaan. En saa ajatuksiani ulos. tai sitten pitäisi vaan kirjoittaa. Puhun savvoo, ajattelen savoksi, ja kirjoitan kirjakielellä.

–Vanhin sisareni on kokonaan ”unohtanut” savon murteen; hän pitää sitä kammottavan rumana. Nauramme keskenämme tätä – eli murteet eivät ole minulle elämän ja kuoleman kysymys vaan ikuisen suvaitsevaisuuden ja mielenkiinnon lähde. Jokainen lintu laulaa äänellään, niin ihminenkin. Kuoroon mahtuu. Jokainen taaplaa tyylillään ja puhuu äänellään.

Anonyymi kirjoitti...

Vähän samantapainen ongelma on itselläni ollut täällä Italiassa,
kun puheessani tulee esiin ulkomaalainen aksentti. Ja minulta on jopa kysytty, miten on mahdollista, etten ole päässyt siitä eroon yli 20 Italiassa asumisvuotenikaan jälkeen. Eihän se siitä mihinkään häviä kai keneltäkään sataprosenttisesti.
Varsinkaan jos muuttaa uuteen maahan kuten meikäläinen yli 40-vuotiaana.

Anonyymi kirjoitti...

Murteet on hienoja aarteita, mutta savon murre on ehdoton lempparini. Kiitos, kun pohdit ja kirjoittelet siitä. Ja annat herkullisia näytteitä :) Ihastuttava suomusilmä-pakina tämä!

Nuorempana minä kuitenkin luovuin pitkälti omasta peräpohjalaisesta murteestani. Osittain tieten tahtoen. Vaan nyt sitä tullee takasin ja puheeni vaihtelee, mikä välillä vähän häiritsee itseäni.

Hyvä Lastu ja hyvä savolaiset. Olen ylpeä, kun minullakin on äidin isovanhempien kautta vahvoja juuria Pohjois-Savoon :D

Lastu kirjoitti...

Ritviecav,
ulkosuomalaisia ihailen. Asuin pari vuotta Saksassa, ja varmasti osasyynä orpouden tunteeseen oli, että vaikka rakastan kieltä, kieliä, on vain yksi joka tuntuu kotoiselta ja istuu mutkattomasti suuhun, sekin murteella. Mutta monet suomalaiset puhuvat melkein kuin alkuperäiset vierasta kieltä. Niin, melkein...

Siihen aikaan kun kävin kouluni, vieraiden kielten opetus pohjautui pitkälti kirjalliseen ilmaisuun.

Italia on hieno kieli. Kuuntelen sitä kernaasti vaikken mitään ymmärrä.

Ruska,
peräpohjalainen murre on hienoa, ja yhtä hienoa on, kun se alkaa tulla sinulle takaisin :). Jospa murteitten syntyä muovailee luonto:). Kaikki liittyy kaikkeen. Ja kotiinpaluu tulee kaikille, ajallaan, jos se vain on mahdollista. (En tiijjä, kuhan horajan omiani. Monet sopeutuvat uusiin olosuhteisiin ja maihin ja nauttivatkin.)

Allyalias kirjoitti...

Onneksi murre on nostettu viime aikoina arvoon arvaamattomaan ja murrerunouskin kukoistaa. Nyt ei tulisi heikkoa tai hylättyä. Ei vissiin ja varmaan.

Lastu kirjoitti...

Allyalias,
kun tarpeeksi elää, huomaa, että arvot heittävät häränpyllyä. Entinen tuomittu ja "sakotettu" pääsee vapauteen, valaisee kuin lyhty. Näin on käynyt murteiden arvostukselle.

Anonyymi kirjoitti...

Mukavan leppoisa tämä sinun (lähes murteeton) murrepakinasi. :)

Lastu kirjoitti...

jl,
kiitos.
Niin, uattelin siästee, en suustaen tällä errree murretta arvanna piästee ;D. Lopussa vähä luekahti, vuan antakee armoo ja annattaha työ ni eipä kiristä kellää vyö. Kiitoksia oekeen paljon.

Anonyymi kirjoitti...

Edellistä kommenttiasi lukiessani melkein kuulin puheesi ;) (onko sullakin neljän kielen kielitaito: suomee, savvoo, hilijaa ja kovvoo). Itse en mielestäni puhu mitään murretta, hämäläistä yleiskieltä, taustalta löytyy yksi 'pohojalaane' mummu ja myös karjalaiset isovanhemmat - kaikki murteet tarttuvat minuun, jos hetken kuuntelen, mutta 'ehkä parraite lapsuuves paljo kuulemain karjalaine haastamine'.

Lastu kirjoitti...

jl,
karjalan murretta kuuntelen solkenaan. Kommenttisi loppu herutti miulta hymyn, se tuloo ku on tullaksee, vaikk' en ite karjaloo ossoo yhtään.

Sinäkin huomaat, että murre tarttuu. On sillä merkillinen voima. Sinä olet saanut kuulla lapsuudessasi (ja yhä?) monia eri murteita; hyvä on osasi.

Minulla on hämäläinen mies. Onneksi hän kuuntelee mielellään "murreveisuutani"; ei käske pitämään suuta kiinni, päinvastoin, on oikea savon murteen ihailija. Hänen oma puhekielensä on puhdasta yleiskieltä.