Itkijästä naurajaksi
Kun ryhdyin kirjoittamaan elämäni tarinaa, mietin, mitä ihminen pitää (kätkee) sisällään, mikä on se tunnemaailma, jonne ehkä kenelläkään ei ole pääsyä. Onko oikein tunkeutua lähiomaisten tunteisiin? Kirjoittaisinko vain ulkoisia tapahtumia ja jättäisin emootiot koskemattomaksi? Tai päätyisinkö tunteisiin vasta sitten kun alan kirjoittaa oman elämäni osiota.
Ei, en taida osata rajata psyykeä ulos kirjoittaessani läheisistäni. Mutta kuinka asetan sanani: mikä on se ”lopputulos”, kuva minkä läheisistäni luon? Miten pitkälle heidän päänsä sisälle minun on mahdollista kurkistaa? Etsinkö sieltä enemmän itseäni – sitä miksi tunnen tänään niin kuin tunnen, kun tulkitsen ja rakennan (tapahtumien ja käytösten perusteella) äitini ja äidinäidin sisäisiä maailmoita?
On vain yksi tie. Rehellisyys. Oma näkemykseni. En osaa kirjoittaa elämäni tarinaa (jos sen ylipäänsä joskus toteutan) muuta kuin kertomalla, mitä olen heidän kauttaan nähnyt, kokenut ja tuntenut. Ehkä se kertoo enemmän minusta kuin heistä joita kuvaan. Siksi on vaara, että olen kohtuuton, yksipuolinen, mustavalkoinen. Rajoittunut. Yksipiippuinen. Oman itseni vanki. Ehkä saan anteeksi tulevilta lukijoiltani, jälkipolvilta, sen hahmon, minkä käsillä olevasta savimöykystä luon, nyt kun he tietävät, että tulossa ei ole yleinen totuus sukulaisistani, vaan yhden ihmisen (minun) näkemys ja haparoiva yritys ymmärtää ja katsoa suoraan silmiin sekä itseä että heitä, joiden varassa elämäni on saanut alkunsa ja joihin matkan varrella liittyvät myös sisarukset ja serkut. Muistoista ja tunteista muovaamani kuva voi olla hyvin kaukana siitä, miten muut sukulaiseni toinen toisensa näkevät, jos vastaavaan ryhtyisivät. Myös minä saisin uuden hahmon. Kenties. On eri asia kuvata kuin olla kuvattavana.
Äitini ja äidinäitini ovat koskettaneet minua syvästi. Onko äidin sisällä via dolorosa, josta on yleisesti vaiettu mutta joka juuri siksi huutaa minussa? Jos ei koko ajan niin ajoittain. Mummi vuorostaan lataa olemassaolon riemua. Selvittiinpä sittenkin -huuto kantaa tulevaan. Vai onko sittenkään hyvä kätkeä itkunsa niin syvälle, ettei anna kyyneleiden enää tulla, koska niitä on ollut aiemmin elämänkohtaloiden ja kuolinviestien myötä liki hukuksiin asti.
Mutta en epäile lähteä matkalle kohti omaa elämääni.
päivää, Siviä-mummi (1885-1968)
päivää, Heikki-ukki (1887-1919):
olen lapsenlapsenne "Lastu" (1946- )
On merkillistä ajatella, että kun synnyn elämääni ja kohtaan mummini ensi kertaa, hänellä on jo kokonainen elämänhistoriansa takanaan. Keväät, kesät, syksyt ja alkava talvi.
Saavun maailmaan vuonna 1946, jolloin mummi on kuusikymmentäyksivuotias. Hän kuolee kahdeksankymmentäkolmevuotiaana vuonna 1968. Meillä on yhteistä aikaa kaksikymmentäkaksi vuotta: minun lapsuuteni ja nuoruuteni, kevääni hänen vanhuuttaan, syystalveaan vastaan. Mutta hänen alkutalvessaan ei pauku pakkanen eikä pure viima, vaan kujertaa herkeämätön sirkutus ja huolettomuus. Jokainen päivä latautuu iloon, jota hän ei odota saapuvaksi paikoillaan jähmettyneenä, vaan hakee sen elämänsä tärkeimmistä lähteistä, omista joukoista, kuten hän sanoo. Hänen toivioretkensä on laahustaa päivittäin säärihaavaisilla jaloillaan mutta mieli kepeänä pihan poikki lastensa ja lastenlastensa luo. Pitämällä heistä kiinni. Herkeämättä. Hänen liimansa meihin on ilo. Ja siksikö häntä kukaan ei sysi luotaan pois? Hän ojentaa joka päivä lapsenlapsilleen Fazerin sinisen suklaalevyn ja saamme hampaisiin reikiä niin että niiden synnyn melkein kuulee (ja kouluhammaslääkärin kauhistuksen muistaa - kuin myös poran vinkunan korvan juuressa).
”Sua lähde kaunis katselen likellä vettäsi”, hän laulaa kahden tyttärensä, Maijan ja Katrin lapsille: meitä lapsenlapsia on yhteensä kahdeksan. Asumme mummin elämän loppuvuodet kaikki samassa korttelissa Kuopion torin varrella kuin Pikku Pietarin pihassa ikään. Mummi juo lastenlastensa läheisyydestä päivilleen nektaria – ja juottaa meitä naurullaan, silkalla myönteisyydellään. Tuo yksipuolinen ilottelu ei meitä näännytä.
Mummin aurinkoisuus ei luonut mieliimme epäuskoa, jota sivulliset yrittivät kylvää: voiko tuo tuommoinen lystinpito olla aitoa ja tottakaan. Totta se oli. Mummin paisteisessa porotuksessa mielemme eivät näivettyneet Saharan autiomaaksi, jossa todellisuus kangastuksineen vääristyy. Emme nahistuneet hänen herkeämättömästä valovoimaisuudestaan, vaan pidimme itsestäänselvyyteenä, että mummiuden nimi on Ilo. Ei Ilo isolla alkukirjaimella, vaan kaiken kattavasti: ILO.
Minä, joka joskus olen ollut lapsi ja nuori, olen nähnyt mummilla vain nauravan suun, sillä kyyneleet, jotka ovat hänen surustaan virranneet, hän on joko kuivattanut tai kantanut meidän lapsenlasten näkymättömiin.
Paradoksaalista, että kuolemasta voivat kirjoittaa vain elävät. Kuolemasta mummi ei koskaan halunnut puhua, vaikka musta risti oli hänen aviopuolisonsa läpi elämänsä. Ja silti hän mummina vain nauroi.
Mikä on mummin mystisen ilon salaisuus? Vasta nyt käyn miettimään hänen elämänsä koko kuvaa, enkä pelkästään sitä minkä omin silmin näin ja herkin korvin kuulin: hänen vanhuutensa naurusuuta.
Välähtää. Viiltää.
Epäilenkö nyt ikääntyneenä mummini naurun aitoutta? Vai uskoisinko, että hän, joka on ottanut naurun kipujensa kilveksi, on valinnut viisaasti? Mummi, miksi sinä nauroit? Koko ajan. Miksi sinusta ei tullut marttyyria, vaikka elämäsi kohtalot kutoivat tarinaasi mustat säikeensä.
Tulen luoksesi paljaana. Ensimmäistä kertaa kuuntelen sitä, mistä sinä vaikenit: elämäsi keväästä ja kesästä, josta iäkäs sukulaisemme ehti kertoa ennen omaa kuolemaansa.
1892 – Siviän varhaiskevään loppu
Katson valokuvaa. Kuopus, Siviä Karoliina (mummini, kuvassa etualalla) on leikki-ikäinen. Hänet on viety valokuvaamoon yhdessä Taavetti-isän, Eeva-äidin sekä Aina- ja Eeva-sisarien kanssa. Syy on surullinen. Äiti kuolee pian. Tuberkuloosin runtelema nuori äiti on pukeutunut kuolemaa varten: musta huivi peittää muutenkin varjoisat kasvot, katse ei kohdistu lapsiin, ei talonpoikaisen hyvinvoivaan aviomieheen, ei monistavaan ja ikuista maanpäällistä muistikuvaa lupaavaan kameran linssiin, vaan Eeva-äiti elää jo toisessa ulottuvuudessa. Kuolema ottaa omansa. Pienet tytöt menettävät äidin, nuori mies vaimon.
1919
Siviä on kasvanut aikuiseksi ja avioituu Heikkinsä kanssa vuonna 1914. Maija syntyy vuonna 1915, Katri, äitini, 1917.
suru saapuu 1919
Pitelen käsissäni valokuvaa, mihin on ikuistettu suru. Kuvassa on nuori äiti, Siviä, ja hänen neli- ja kaksivuotiaat tyttärensä. Lapsilla ovat valkoiset mekot kuin enkeleillä; surunauha kiertää pääaukoissa (kurkkuani kuristaa kun jään katsomaan). Heikki-isä ja puoliso on kuollut. Lapsista tulee puoliorpoja ja Siviästä leski.
Heikki jää junan alle Kuopion rautatieasemalla lokakuussa 1919 hakiessaan sieltä halkokuormaa kuopiolaisten lämmitystarpeisiin. Kansalaissota on ohi ja elämä yrittää palata raitelleen. Raiteilla hän kohtasi kohtalonsa.
Nuori mies (ukkini, jota en ole koskaan päässyt näkemään) seisoo aseman syrjäraiteella, kohdassa missä raiteet päättyvät ja pyöreä pysäytin ottaa vastaan vaunut; ne jotka on "saattaen vaihdettava". Mutta nyt saattaja puuttuu. Noutaja saapuu. Heikin selkä on vaunuja päin, hän katselee mietteissään alas kaupunkiin eikä karvalakkinsa alta kuule, kun vaunu liukuu aaveenhiljaisesti kohti ja musertaa hänet ja hänen perheensä tulevaisuuden stopparia, pysäytintä vasten. Pääteasemalle päättyy hänen elämänsä, junavaunun ja pysäyttimen väliin. Mummini jää kahden pienen tytön yksinhuoltajaksi.
Kuvassa nuoremman tytön, äitini Katrin ilme on avoimen utelias: mitäs nyt, kysyy kaksivuotias, ymmärtämätön. Hän aavistaa, muttei ymmärrä mitä on tapahtunut. Vanhemman sisaren, Maijan katseessa on tuskaa. Hänelle on sanottu: isä ei tule enää koskaan kotiin. Vaikkei hän tajua, mitä se kaikessa lopullisuudessaan merkitsee, hän aistii hädän ja turvattomuuden. Elämänpelon.
Vanha tätini kertoo:
Hautajaisten jälkeen nuori leski, mummini, makaa vuoteessaan kasvot seinään päin surun kivettämänä, nauruun kyvyttömänä. Sukulaiset hoitavat lapsia. Hänen elämäänsä hallitsee vain yksi tunne: itku. Siviä ei makaa sängyssään vain viikon, vaan kaksi, kolme... kuluu kuukausia, menee puoli vuotta. Itkua, itkua, märkiä tyynyliinoja, vavisuttavia itkutyrskyisiä hartioita, tulehtuneita silmiä, mykkyyttä.
Nuoren Siviä-lesken Aina-sisko katselee, kuinka pikkutytöt Maija ja Katri leikkivät hiljakseen lattialla ja välillä vaitonaisina vilkaisevat äitiään joka sängyssä makaa; äidin selkä kohoilee hengityksen tahdissa, välillä nyyhkytykset ravistavat ties tuhannen kerran hartioita ja niskalettiä. Äkkiä Aina saa kyllikseen: " Itke, itke, itke, itke lopun ikääsi, anna lasten kärsiä, makaa, makaa, älä ikinä nouse sängystä ylös, loju siinä lopun ikääsi kuolemaasi asti. Kuole pois sinäkin ja anna lastesikin kuolla."
Siviän nyyhkytykset vaimenevat. On hiljaista. Nuori äiti kääntyy ja katsoo tyttöjään, nousee istumaan sängyssään ja kerää heidät kuin pitkältä matkalta palanneena syliinsä. Näitä en koskaan jätä, näistä pidän aina huolen. Hän tarttuu lastensa käsiin, puristaa ja silittää. "Ottaa vuoteensa ja käy" kohti uutta elämää. Yhdessä.
Päätöksensä hän pitää. Marttyyri on kuollut. Hän on uudestisyntynyt. Hän on valintansa tehnyt. Hän vaikenee kuolemasta. Hän elää elämäänsä.
Mutta äitini silmiin suru tekee pesän. Se saapui kun hänellä ei ollut sanoja, joilla tunteita olisi voinut käsitellä. Vapauttavat turvasanat jäivät kadoksiin koko hänen elämänsä ajaksi.
"Taa taa tasapää, elä kasva millonkaan", mummini taputtaa päätäni kun olen lapsi. En tiedä miksi. Haluan kasvaa isoksi ja tietää elämästä yhä enemmän. Ennen, nyt ja huomenna. Tänään tiedän vain sen miten vähän tiedän. Ei ole vastauksia marttyyriyteenkään.
Pesunkestävän marttyyrin kohtaan Harry Potterin Myrtyneessä Myrtissä. Hänessä on – kaikessa viemärimäisessä yksiviivaisessa tehokkuudessaan – jotain omituisen kiehtovaa. (Myrtynyt Myrtti asuu Tylypahkan tyttöjen vessassa. Hän murjottaa, valittaa ja nyyhkii, jonka takia kukaan ei käytä kyseistä vessaa.) Olisiko kenestä tahansa marttyyriksi ja haluaisiko sellaiseksi jos saisi valita. Onko valinta mahdollista? Mistä marttyyrit syntyvät? Kohtalon kolhuista? Mallioppimisesta? Ulkoisista vai sisäisistä syistä?
Evoluutiossa luonnonvalinta puhuu sopeutumasta. Sopeuma on helpompi sana lausua kuin marttyyriys – ehkä myös elää todeksi. Voiko kiertää marttyyrin kruunun, jos sopeutuu kohtaloonsa? Tai sanoo menneisyydelle, sen syvimme kuopille, näkemiin? Irtiotto entisestä? Jotta voi lentää yli ja päästä eteen päin taas.
En tiedä. Minä vaan kyselen.
Pakinaperjantai: marttyyrit
25 kommenttia:
I had the pleasure of a great code that you have to be Divk
Jokainen otamme surun vastaan eri tavoin. Ei voi ymmärtää, ellei tiedä kaikkia taustoja. Tämän luettuani en enää yhtään ihmettele äitisi käytöstä. Hän haavoittui liikaa jo silloin ihan pienenä.
Mummiisi taas itki itkunsa loppuun, tai ainakin ymmärsi ettei se mitään auta, ja alkoi iloita.
Kun tulet uusiin bloggerin blogeihin, ole sitkeä. Vaikka kone ilmoittaa, ettei onnistu, paina vaan uudestaan, sitten se lopulta onnistuu. Minäkin joudun usein painamaan ja väittämään, että minä nyt vain haluan kommentoida. Kokeilehan vielä :-)
Hieno, ajatuksia herättävä pakina. Miten nousta surusta jäämättä marttyyriuden loukkuun ja toisaalta ilman että tukahduttaa läpikäymättömän surun niin, että se tiedostamatta alkaa nakertaa sisältäpäin. Siinäpä elämisen taito.
Ihailen mummisi kykyä löytää elämästä ilo - vaikeuksien keskelläkin. Hän on ilollaan antanut jotain korvaamattoman arvokasta teille lapsenlapsilleen ja varmasti muillekin.
Tove Jansson on jossain kirjassaan sanonut, että asiat on otettava vastaan sellaisina kuin ne eteen tulevat. Sen kun osaisikin.
Luin hartaasti ja pitkään kirjotustasi. Se herätti niin paljon ajateltavaa. Elämä ei ollut helppoa. Kukaan ei auttanut vaikeuksien yli, ellei itse sitä tehnyt.
Mummillasi on ollut niin rankka kohtalo. Voimain ponnistus myös, että hän sai itkut loppumaan, mutta päätti jaksaa lastensa vuoksi. Varmaan se on leimansa tyttäriin jättänyt. Ihailtavaa, miten mummi on osannut/löytänyt ilon ja myös jakanut sitä.
Sinulla on ollut onni pitää mummisi monta vuotta. Minulla sellaista iloa ei ole ollut. Molemmat mummini ovat kuolleet ennen syntymääni. Isäni äiti 32 vuotiaana ja äidin äiti 38 vuotiaina.
Miten upea ja koskettava kirjoitus ihmiskohtaloineen. Tähän pitää palata moneen kertaan.
Alkuosassa pohdit ihmisen minää ja sitä, kuinka pitkälle ikäänkuin toisen sisälle pääsee. Sellaisia olen minäkin miettinyt paljon viime aikoina, kun olen yrittänyt ymmärtää itseäni ja toisia, nähdä itseäni myös muiden silmin.
Kiitos Lastu taas hienosta kirjoituksesta. Sanoissasi on voimaa!
Koskettavasti kerroit elämäsi äideistä juuri nyt äitienpäivän aattona.
Marttyyrit olivat kohtalon muovaamia. Se kohtalo oli kova ja tunteeton.
Mutta muistot, ne armahtavat. Elämä se armahti.
Kiitos Lastu.
Aurinkoista äitienpäivää.
Omat sukulaisemme ovat viiltävän lähellä meitä. Vieressämme. Ja sisällämme.
Voi, että, kun moneen kertaan luin ja luin..
Sun mummillasi on ollut erikoisen hieno taito, löytää elämästä vielä kaiken surun ja menetyksen keskellä kuitenkin se ilo!
Mikä lapsille oli tärkeätä.
Kiitos mummisi, ehkä se vaikutti vielä pitkään.
Näin äitienpäivän kynnyksellä, voisin sun mummillesi myöntää äitienpäivä mitallin!
Kiitos niin tosi hienosta kertomuksestasi!
Koskettavasti kerrottu tarina taas kerran, äitienpäivän aikaan kunnioitus kaikille niille äideille, jotka ovat elämänsä kolhuista päättäneet selvitä.
Tämä herätteli paljon ajatuksia moneen suuntaan. Hatunnosto mummollesi, joka valitsi elämänilon.
Miten vähän loppujen lopuksi tietääkään läheistensä syvimmistä tunnoista silloin kun ovat elossa, ja miten haluaisikin tietää enemmän sitten kun heitä ei enää ole. Liian myöhään aina.
Ehkä riittääkin, että tietää juuri sen verran kuin toisen ihmisen ymmärtämiseen tarvitaan, muun pitää jäädä jokainen henkilökohtaiseksi salaisuudeksi.
Marttyyriksi ei kukaan synny, moni siihen kuitenkin kasvaa, syyt ovat kai yhtä moninaiset.
Minua jäi mietityttämään, onko esim. marttyyriäitejä enemmän vanhemman sukupolven parissa, heillä kun ei aina ollut vapauksia toteuttaa itseään ja monelle elämä oli muutenkin vaikeaa. Vai esiintykö tätä yhtä paljon nykyäänkin?
Luin kertomuksesi moneen kertaan, se oli hyvin koskettava.
Iloisemman ja nauravammankin ihmisen sisään saattaa kätkeytyä paljon surua!
Myös tuo Heikki-isän junan alle jääminen kosketti minua kovasti, sillä myös minun isäni jäi junan alle nuorena miehenä. Isälläni oli mukanaan kuitenkin parempi onni, sillä hän selvisi siitä hengissä, jalkansa tosin menettäneenä. Näin minäkin olen olemassa!
Kiitos kirjoituksestasi!
Muistan sinun kirjoittaneen mummistasi aikaisemminkin. Jo silloin ihastuin häneen, hän tuntui kuuluneen heihin, joita voi nimittää "elämänrakastajiksi". Vaivoista viis, niiden kanssa eletään niin kuin ne myötä antavat ja eteenpäin päästävät.
Ehkä häntä kannatteli loppujen lopuksi tuo sinunkin mottosi:” elämä on otettava – totta kai – vakavasti, silti sille voi hymyillä”? Lienettekö, mummi ja lapsenlapsi, ihan sukulaissieluja? :) Niin uskaltaisin tulkita.
Kun mummisi miehensä, rakkautensa, lastensa isän ja turvansa menetti, menetti hän kaiken. Hän oli Suru. Suuresta Surusta erotessaan hän valitsi Ilon. Hieno valinta! Valintojemme hetkissä risteilevät niin monet kudelmat, seitit ja langat ja – kai kohtalo, sattuma - elämä. Elämä, jota elämme nyt, hetki ja henkäys kerrallaan.
Tarinasi ovat niin kuin ne kerrot; vilpittömiä, tosia, sinun. Tarina mummistasi, äidistäsi, sinusta elää kuin muistat tai olet kuullut ja se riittää.
Uskon minä ja sanon kiitos, että saan lukea!
Hyvää äitienpäivää! :)
Surullista. Erityisen surullinen on se kuva, jossa äiti katsoo jo tuonilmaisiin. Se järkytti.
Minulla on hallussani samantapainen kuva sukulaisnaisista. Isoäitini ei siinä ole yhtä riutuneen näköinen, mutta silti vanhan äitinsä ja kukoistavien siskojensa ja kälyjensä keskellä ohueksi kuihtunut hahmo. Kuvaan on vielä joku piirtänyt ristin hänen päänsä päälle. Niinhän oli ennen tapana.
Vaikka olen saanut ilon ja onnen lukea kirjoituksiasi täällä blogissasi, olen sitä mieltä, että sinun pitäisi julkaista tarinasi kirjana.
Koskettava kirjoitus.
Ehkä kyyneleitä on määränsä, ehkä vain harva meistä pystyy suremaan surunsa pois.
Ehkä ei ole muuta mahdollisuutta kuin nousta ja jatkaa elämää, parhaansa mukaan.
Sanotaan ettei voi ymmärtää nykypäivää jollei tunne historiaa.
Miten totta se onkaan.
Mutta voiko historiaansa ymmärtää ja katsoa riittävän tarkasti ennenkuin itse ymmärtää jotain elämästä?
Ainakin oppii armollisuuden merkityksen.
Miten ihmeellistä, että sait juuri tuollaisen mummin, se on suuri lahja elämältä. Kiitos ihanasta tarinasta. Toivon Sinulle Lastu herttaista äitienpäivää!
Kiitos hienosta analyyttisestä kirjoituksestasi!Traumaattisista kokemuksista toipumiseen kaikilla ei riitä ihmisen mittainen elämä. Aurinkoista äitienpäivää!
Samanlainen kaipaus on täälläkin.
Mummin merkitys oli ihmeellinen.
"Kaipauksen kilpi" oli hienosti sanottu.
Tuo taa taa tasapää on mullekkin tuttu loru!
Suruja ja iloja ihmiselämässä - kuvaat niitä yhtä oikein kuin kuka tahansa muu. Eihän mummisi tai isomummisi (tai äitisi) tuskaa voi tietää sen paremmin kukaan muukaan sukulainen, vain he itse, eivätkä ilmeisesti ole tuntemuksiaan muistiin tallettaneet. Sinulla on taito nähdä kuvissa ja tarinoissa pintaa syvemmälle ja vieläpä pukea ne kirjoitettuun muotoon taitavasti.
Kaunis tarina. Siihen ja ihmisiin upposi. Mummisi osasi elää. Suri täysillä, peittosi surun ja palasi iloon.
Kävin taas lukemassa, ja nyt tuli mieleen ajatus elämän hallitsemisesta. Me ihmiset niin helposti haluttaisiin, että elämä sujuisi omien tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Yksi avain siihen, että selviää vaikeuksissa on se, että ymmärtää, että loppupelissä meillä on aika vähän naruja hyppysissä, joiden avulla tanssittaa elämää.
Itse juuri elämänkoulustani tulleena olen hahmottanut paremmin asiat, jotka ovat vallassani. Keskityn käyttämään niitä tarkemmin ja otan vastaan uuden päivän uutena seikkailuna. Näin on helpompi hyväksyä se, mikä ei ole hallussani eikä tarvitse ryhtyä vaikkapa marttyyriksi. Hyväksyn nyt osani paremmin, kun näen, miten paljon on asioita, joita en voi hallita. Nyt voin keskittyä nauttimaan siitä, mitä on jo olemassa ja siltä pohjalta etsiä merkityksiä ja tavoitteita.
Jokaisella ei ole uskallusta katsoa menneeseen. Joku pitää sitä turhana. Sinulla on ollut rohkeutta katsoa menneeseen.
Itketyt itkut ilmeisesti vapauttavat iloon, itkemättömät panssaroivat, suorastaan betonoivat ihmisen.
Kirjoitat kauniisti, suoraan kohti! Kiitos tästä jakamisesta.
PS. Blogissani on sinulle jotakin.
Luin pakinasi uudelleen. Kirjoitat niin mahdottoman hyvin!
Kova on ollut sekä mummisi että hänen äitinsä kohtalo - ja oman äitisikin. Miten suru pitäisi kohdata. Mummisi osasi sen taidon: sekä että -taidon. Sekä surra että nousta siitä ylös.
Tätä mietin kun katsoin Tanssii tähtien kanssa -kisaa, jossa Pirkko Mannola tanssii voitosta miehensä kuolinvuoteella. En missään tapauksessa halua arvostella kenenkään tapaa surra - jokainen suree tavallaan, mutta tunnetasolla en voi ymmärtää, miten tuollainen on mahdollista. Kätkeekö, kieltääkö ihminen silloin surun itseltään, onko hän kykenemätön tuntemaan ylipäätään mitään vai onko se hänen tapansa samanaikaisesti surra ja nousta surun yläpuolelle?
Onko aikamme niin tehokas, että surulle ei ole sijaa? Surun kieltäminenkin voi olla marttyyriutta.
Me tarvitsemme tuollaisia "siskoja" jotka kertovat että nyt on aika ottaa askel eteenpäin...niin luulen. Mutta ensin on saatava itkeä.
Kirjoituksesi on NIIN paljon ajatuksia herättävä, kuten myös tunteita, että tulen kohta uudestaan lukemaan. Kiits Lastu <3
ameen,
ameen ;)
Uuna,
niin, sukuhistorian myötä selittyy paljon, ja silti jokainen on oman salaisuutensa edessä (sisällä) melko yksin. Mummissa minulla on 'malli' ihmisestä, joka ei koskaan näyttänyt ainakaan meille lapsenlapsille muuta kuin Naantalin auringon puolensa ja ehkä se olikin luonnon aurinkoa, ei tekokuuta. -Mummin kahdesta tyttärestä toinen oli nauravainen, toinen läpi elämänsä surun murtama. Toinen ammensi omaan elämäänsä ilon, toinen surun.
Ina,
kiitos että tuot esille Tove Janssonin elämänviisaan toteamuksen: asiat on otettava vastaan sellaisina kuin ne eteen tulevat.
Mummini iloisuudesta eräs sukulaistätimme sanoi, että se oli ’sairasta iloisuutta’, sillä ei kukaan voi olla jatkuvasti niin hyväntuulinen, iloinen ja hyväntahtoinen (koskaan mummi ei ketään haukkunut). Mummi ei miehensä tapaturmaisesta kuolemasta puhunut, ei maininnut Heikistään lapsenlapsilaumalleen sanaakaan. Oliko ’arkunkansi’ kipeään elämänkohtaloon niin lujassa lukossa, ettei hän sitä tohtinut koskea saati avata? Lapsistaan mummi ei luopunut silloinkaan kun nämä olivat jo naimisissa. Saimme kasvaa kaikki samassa pihapiirissä kuin suurperheessä. Lauma antaa suojaa mutta sinne voi myös hukkua, jos ei raivaa omaa tilaa ja pidä itsestään huolta.
aimarii,
niin, mietin millainen on mielenterveystyön historia Suomessa. Joutuiko mummi nuorena äitinä kärsimään miehensä kuolemasta johtuneen suruahdistuksensa yksin, saamatta miltään taholta keskusteluapua. Ja oman äitini haava jäi avonaiseksi läpi hänen elämänsä.
Mummin luokse oli helppo mennä – toisin kuin toisen mummin, isänäidin, joka suuttui herkästi; pelotti avata suu, jos sieltä tulikin tietämättäni sammakko ja tämä toinen mummi kimmastui. Hän esim. raivostui, jos näki suussani karamellin – joita toinen mummi tunki suuhun minkä ehti. Toisaalta, toisaalta – puolensa ja puolensa mummilla ja mummilla ;)
Haikeaa, ettet ole saanut kohdata mummejasi; nuorena he ovat joutuneet lähtemään. –Mutta tämän päivän mummit elävät satavuotiaiksi, joten kyllä meistä tarinaa jälkipolville jää ;).
Ruska,
kiitos.
Elämänkaarikirjoituskurssin johdosta haastattelin sukulaisia ja sain tietää asioita, joista on vaiettu. Onko ennen vanhaan ollut kovin yleistä perheen sisäinen vaikeneminen? Ja millaisen mallin itse olen antanut lapsilleni? Niin, ja liian avoimessa ja liian varhaisessa vaiheessa annetussa ”valistuksessakin” on riskinsä. Kerroin syntymänsä yhteydessä vammautuneelle kuopuksellemme (silloin kun hän oli vasta kolmen vanha) hänen vammautumisensa syyn, mikä aiheutti pienelle pojalle kuolemanpelon tuskan ja -ahdistuksen, joka piti hoitaa turvavakuutuksella: elämä kantaa. Puhua vai vaieta, kas siinä pulma. Ja miten ja millä sanoin käsitellä elämää, puhua kuolemasta. Ja milloin.
arleena,
kiitos.
Kun katson mummini hymyä, kuulen yhä korvissani hänen naurunsa helinän ja näen mahansa hytkynnän. Hänen otteensa lapsenlapsistaan oli luja, pitävä ja lempeä.
Kiitos samoin, sinulle, hyvää äitienpäivää – vuoden jokaisena päivänä.
mm,
niin, kannamme sukupolvia sisällämme. Katsomme heitä. Näemme itsemme. Ja silti jokainen on oma ”koosteensa”. Sattumienko summa, kohtaloiden kääntelemä. Ilossa ja surussa.
Harakka,
kiitos.
Mummi on valo. Aurinko. Iltatähti. Onni. Mutta mietin sitä, itkikö hän joskus ”salaa” ollessaan yksin, pyyhki sitten silmänsä, nukahti ja heräsi uuteen aamuun. Nauraen taas. Ja vaikka säärihaavoja särki, ei hän koskaan niistä valittanut. Otti komerosta uudet puuvillasiteet, kääri ne märkiviin haavoihinsa ja kulki sokeripala sokeripalalta pihan poikki jokaisen lapsenlapsensa luokse tervehdyskäynnille. Suklaa on terveellisempää kuin raha, opetti mummi ja ojensi suklaalevynsä ilta illan jälkeen jokaiselle. Niin, mummille olisi voitu jakaa suklaasta sulatettu äitienpäivämitali ;).
Sirokko,
”Ehkä riittääkin, että tietää juuri sen verran kuin toisen ihmisen ymmärtämiseen tarvitaan, muun pitää jäädä jokainen henkilökohtaiseksi salaisuudeksi.”
Niin, aavistaa voimme, mutta tietää emme (sitä mitä itse kukin meistä sisällään kantaa). Kuvan läheisistämme ei tarvitse ollakaan terävä ja tarkka. Aavistus luo armollisuutta: hämy suojelee kohteensa ja katsojan. Laajentaa, ei lukitse.
Mitä ajattelivat ja tunsivat entisajan marttyyriäidit, vaiennetut ja vaikenevat? Millaisen tarinan heistä kirjoitamme? Miten kaukana / lähellä se olisi tarinasta, jonka he itse olisivat laatineet? Elämä on kuvailu. Sitäkin.
Marjukka,
niin, mummi ei meille itkujaan näyttänyt, mutta olivatko ne kokonaan ohi, sitä emme tiedä. Itkikö illalla yksinään, kammarissaan?
Sinunkin isäsi on jäänyt nuorena miehenä junan alle; jalat menivät mutta henki säilyi ja niin sinä ja sisaruksesi olette olemassa. Onneksi.
PS
Oli muuten merkillistä kuulla elämäntarinakurssilla että melkein kaikilla oli kerrottava kokemuksia esivanhempien junaonnettomuuksista.
heinänkehrääjätär,
näet mummissani saman kuin minä: jatkuvan ilon. Hän ei jäänyt möksöttämään mistään. Jos jokin asia ei lutviutunut toiveitten mukaan, hän hyväksyi sen ja mennä porhalsi eteenpäin. Huolettomuus oli hänellä pyhää huolettomuutta. Mutta se ettei hän laskenut lapsiaan irti, saattaa kertoa omaa kieltään. Hän ei tohtinut päästää heitä silmistään. Kun tyttäret lähtivät opiskelemaan, hän lähti Helsinkiin perään; kun tyttäret avioituivat ja muuttivat takaisin Kuopioon, hän asettui samaan kortteliin ja vietti aikansa lastensa ja lastenlastensa kanssa... Katras oli iso.
Kiitos samoin sinulle, hyvää äitienpäivää! Ja mummipäivää. Merkillistä kertoa mummina mummista mummille ja muille ;). Vastahan lapsi olin. Ja mummi eli. Eihän hänen kuolemastaan ole aikaa kuin "vain" 41 vuotta!
Obeesia,
niin, ei ole kovin kauan aikaa siitä, kun suomalaisten keski-ikä oli viisikymmentä vuotta. Monet taudit, tuberkuloosi ”etunenässä”, veivät omaisia ennen aikojaan hautaan.
Samalla kun katsomme vanhoja valokuvia ja etsimme ”tuttua näköä”, saatamme lukea riutuneista kasvoista myös lääketieteen historiaa. Tuohon aikaan oli joillakin vanhemmilla tapana antaa lapsilleen äitinsä / isänsä nimi. Haluttiinko varmistaa kuoleman varalta nimen – ja elämän – jatkumo. Tuberkuloosiin kuolleen Eeva-äidin yksi tytär kantoi äitinsä nimeä (hänestä tuli lastentarhan opettajatar).
Kiitos kauniista sanoistasi kirjan kirjoittamisen suhteen. Jossakin elämäni vaiheessa sitä unelmaa olen vaalinut, mutta nyt lopullisesti haudannut. Riittää, että tulostan joitakin tarinoita rengaskansioon. Jälkipolvi voi lukea jos kiinnostusta on – ja aikaa liikenee.
Mk,
mitä kauemmin elää ja kuolemia joutuu läheltään kohtaamaan, sitä paremmin tajuaa, että surulla on lähtemätön paikkansa ”elämänkaarella”. Ei se minnekään katoa. Läikehtii joskus pinnalla, toisinaan väistyy taka-alalle, mutta aina on. –Olin 17, kun kaksi vuotta vanhempi serkkuni riisti hengen itseltään (armeijassa). Sen jälkeen mikään elämässäni ei ollut kuin sitä ennen. Mutta, kuten sanot, elämässä oppii tajuamaan armollisuuden merkityksen. Elämää ei voi hallita. Mutta armahtaa voi. Itsensä ja toinen toisensa. Kohtalonsakin?
Ellinoora,
kiitos samoin sinulle: kaunista äitienpäivää joka elämän päivä ;). On onni saada nähdä ja kuulla läheltä, mitä on mummin ilo. Lapsena emme mummin murheista tienneet mitään. Mutta nyt on tarpeen kuulla nekin. Mummin elämänkaari kirkastuu entisestään eikä ahdista itku, ei nauru, vaan kaikki kuuluu ihmiseloon. Toiset saavat suruja kantaakseen enemmän, toiset vähemmän. Tai mistäpä ulkoapäin toisen sisikuntaan, perille asti, pääsee näkemään mitä siellä lymyää. Elämän kunnioittaminen voi olla myös toisen salaisuuden kunnioittamista. (Niin, mutta ehkä on lupa salaisuutta raottaa ja tarinoida menneistä sukupolvista sen minkä tietää – tai olettaa tietävänsä.)
Piri,
niin, elikö mummi todeksi sananlaskun ’vaikeneminen kultaa, puhuminen hopeaa’, kun surustaan lopulta vaikeni. En tiedä, mikä on parasta, kun ei ole omakohtaista kokemusta suruista suurimmista, oman lapsen tai puolison kuolemasta. Tai voiko surujen määrää ollenkaan mitata. En tiedä.
Aurinkoa sinunkin äitienpäivääsi, joka meni ja tulee taas ja on kaiken aikaa osamme. Ilomme.
Arjaanneli,
ihanaa, sinäkin tunnet taa, taa, tasapää –lorun. Siksiköhän kasvoin näin pitkiksi. Oikein ”uhalla”. Olen oikea hujoppi;)
Sinullakin hyviä muistoja mummistasi. Kerrot niistä varmaan joskus, ellet ole jo niin tehnytkin. (Olen nyt niin paljon saaressa netittömyydessä, että moni antoisa tarina jää lukematta, voih.)
jl,
miten olisin iloinen, jos olisin saanut lukea mummiltani hänen itse kirjoittamansa elämäntarinan. Mutta kuinkapa hän, kiertokouluun käynyt, olisi syyttä suotta tai vaikka syystäkin, kynään tarttunut saati tuntemuksiaan tallentanut. Ehkä tapahtumista on helpompi kirjoittaa kuin tunteistaan – jos hän ylipäänsä olisi täyttänyt tabula rasaansa.
Heli,
niin, mummi eli jokaisen päivän täysillä. Sen kiitollisempaa hautajaisvierasta kuin hän, saa hakea. Etsi surujuhlassa seuraa, jututti, tarinoi, santsasi, usutti meitä lapsia pöydän ääreen kurkottamaan lisää syötävää. Ottakee, ottakee, lissee, onpa hyvvee, voe että...
Ruska,
otat esille tärkeän asian, elämänhallinnan. Tapsa Rautavaara laulaa eräässä laulussaan (vai kenen lienevät sanat) siitä, miten hän nuorena tietää – minä tiedän, minä tiedän... ja vanhana joutuu toteamaan yhä useammin: minä en tiedä. Näin on käynyt myös itselleni.
Olen leikannut taannoisesta Hyvä terveys –lehdestä nimimerkki Päivystäjän kolumnin, jonka loppukaneetti kuuluu:
”Eräs tuntemani akvaariokauppias sanoi vakavan sairauden koettuaan: ’Minun käy sääliksi terveitä, koska he eivät tiedä, miten heidän olisi elettävä.’ Ehkä otsikon Ollakseen terve ei tarvitse olla terve pitäisikin kirjoittaa muotoon ’Ollakseen terve pitää olla sairas.’
Onko sairaita siis lainkaan olemassa? Milloin itse katson olevani sairas? Olen sairas silloin, kun minulla on vaivoja ja muut päättävät ja toimivat puolestani eikä kyse ole hetkellisistä ratkaisuista. Toimintakykyni muuttuu kuitenkin iän mukana. Nuorena tuskin pidin hyvänä elämänä sitä, että pystyin käymään itsenäisesti pankissa, postissa ja puuseessä, mutta kahdeksankymmentä täytettyäni saatan olla tällaisiin hyvän elämän kriteereihin aivan tyytyväinen. Olen elämäni paras asiantuntija, joskin hyvät neuvot ovat aina tarpeen.”
Liisa,
niin, kuinkahan pitkä välimatka tarvitaan, ennen kuin tohtii kirjoittaa isovanhemmistaan saati vanhemmistaan. Elävistä ei kernaasti kirjoita, mutta saattaako rohkeasti tarttua kynään kun lähiomaisen kuolemasta on kulunut x vuosikymmentä? Ja miten aika muuttaa kuvaa. Haalistaako, terävöittääkö? Ja onko tarpeen kirjoittaa menneistä kivuista. Alkaa särkeä taas? Vai saapuuko ymmärrys ja armo. Sopeuma: näin on käynyt, tällainen tapaus tällä kertaa. Kiitos elämästä, monennäköisestä.
Viime vuoden elämänkaarikirjoitus oli minulle tärkeä matka. Kipu hellitti. Tietyt tuskat laantuivat. Asettuivat osaksi kokonaisuutta. Mustat aukot vaihtoivat väriä, ei väkisin vaan luonnostaan. Luonnonvalkoinen on luokseen kutsuva väri.
Kiitos kauniista sanoistasi. Ja tunnustuksesta. Se lämmittää kuin kevätkesä.
Ina,
kiitos sinulle.
Kun kerrot Pirkko Mannolan tanssista (meillä ei ole televisiota joten en ole seurannut ko. ohjelmaa), mieleeni tulevat äitini hautajaiset, joissa isä jäi surussaan niin yksin, niin yksin. Hän parahti saattoväen poistuttua: ”Olipahan peijaiset.” Vanhemmillani oli omat vaikeutensa, mutta loppuvaiheessa heidän liitossaan oli rakkautta (etenkin isän tunteissa äitiämme kohtaan), jota suurempaa en ole elokuvissakaan nähnyt. Näen yhä itkusta punaiset renkaat isän silmien ympärillä äidin kuoleman jälkeen. Katson myös tulehtuneiden renkaiden taakse. Enkä kuitenkaan näe perille asti, eikä se ole tarpeenkaan. Vanhempieni rakkaustarinan salaisuus on haudassa, mutta heidän keskinäinen suhteensa, sen minkä he ulos päin paljastivat, ovat muistoissani tallessa.
Mimosa,
eteenpäin elävän mieli. Joku on sanonut, että vertailu on lyhin tie helvettiin. Siitä huolimatta vertaan kahta mummiani. Toinen mummi kärsi miehensä vuoksi niin että suru joka häneltä tuli, teki mummista katkeroituneen. Olen saanut lukea hänen kirjeensä jonka hän kirjoitti miehensä (ukkini) harharetken aikana. –Ja tämä toinen mummi, joka eli leskenä miehiin vilkaisemattakaan (tai niin luulen) ja lapsiinsa keskittyen, ei tehnyt surusta toivuttuaan muuta kuin nauroi ja iloitsi jokaisesta elämänsä päivästä. -Hui, ei kai naisen onni / onnettomuus ole miehen ansio / vika. Ei kai, eihän ;). Ihmisiähän me kaikki. Ja oman onnemme seppiä.
Pitkästä aikaa täällä ja kyllä itku tuli silmiin tätä lukiessa. Onneksi isoäiti valitsi elämän. Moninaisia on ihmisten, naisten kohtalot ja kummasti nainen vaan jaksaa. Osaat kirjoittaa niin kauniisti ja osuvasti elämän koukeroista. Jos kuvissa on isoäitisi niin kyllä hän onneksi oppi myöhemmin nauramaankin. Ihanaa!
savisuti,
kiitos kauniista sanoistasi.
Kuvissa on mummini. Minullekin vasta vähän aikaa sitten "meni jakeluun" hänen elämänsä koko kuva. Hymy on aito, niin naurukin, mutta sen lähteet ovat tragediassa. Hän paketoi surunsa mutta niin ettei tukehtunut eikä tukehduttanut muita.
Mukava kun piipahtelet saaren taigassa. Ja tiedoksesi: patsaastasi on ikuista iloa. Taide kestää. Ja elämä siinä. Rakkaus.
Lähetä kommentti