Pumputi pum, puksuttaa Lastu laineilla – saaresta palattuaan – kuivalla maallakin, kaukana paratiisistaan, kun sai näin hienon energianlähteen Marjattah:n Varamussalosta. Kyllä taas jaksaa ennen seuraavaa saarimatkaa. Ilo on. Kiitos!
Niin, saaren taiga.
Annoin blogilleni taiga-nimen siksi, että savolainen ääntää g:n kooksi, joten suussani ja mielessäni taigalla on kahtalainen merkitys. Taika ja taiga. Taikaa on palata pitkien evakkovuosien jälkeen lapsuuskesien saarimaisemiin. Silmissä ja syvällä pohjalla ojentavat nykyisyys ja menneisyyys toisilleen kättä ja ravistelevat tervetulotoivotuksiaan. Kuusikymmentäkolmevuotias Lastu kohtaa paluumatkallaan lapsi-Lastun.
Paluussa on mukana – mitäs sitä kieltämään – aimo annos haikeutta. Miksi? Siksi että ihmisen tunne-elämyskeskus lienee rakennettu niin, että syvimmät elämyksensä voi kohdata vain yhden kerran: "ensikerran". Lapsuus on väkevää aikaa. Vai vieläkö on mahdollista lukea kirjoja sillä intensiteetillä minkä valtaan lapsena jouduin kun tarinat avautuivat. Olin lähtemättömissä. Luonto ja lukeminen kasvattivat lukutoukan joka ei koskaan kuoriutunut perhoseksi joka lentää kirjasta kirjaan vaan perääntyi pikku hiljaa haikeuden valtakuntaan.
En osaa enää lukea "valmiita" kirjoja samanlaisella keskittymisen voimalla kuin lapsena, jolloin maailmaan mahtui vain luvun alla oleva tarina, kaikki muu ympäriltä häipyi. Päteekö yhä sanonta: rakas harrastus on parempi kuin intohimoinen leipätyö, joka lopulta nakertaa kyvyn heittäytyä sanojen mielleyhtymiin täysillä. Odotan hetkeä, jolloin osaan, nyt kun leipätyö on takana, vain lukea höllötellä ja nautiskella kirjailijoiden antimista kuin silloin kauan sitten saaressa. Jalkapohjani on pitkästä matkasta parkkiintunut, mutta mieli ei: niin toivon.
Etsin saarikuvia lapsuusvuosiltani. Laadin jälkipolville muistoksi ennen - nyt -kuvasarjoja saaripoluilta ja rannoilta. Lapsen silmäni ovat janoavaiset. Monessa valokuvassa minulla on kirja kädessä. Se ei ole rekvisiittaa, vaan pelastusrenkaani. Tuntui että hukkuisin jos en voisi lukea. Olin kirjabulimikko. Läheisriippuvainen tarinoista. Lähtemättömissä.
Mutta vaikka nykyisin luen hyvin vähän kirjoja, olen onnellinen siitä, että blogien maailma on avautunut. Siksikin ehkä kirjat ovat jääneet taka-alalle? On niin monenlaista ihanaa tarjolla blogeissanne, joten annan sydämeni sykkeen eteenpäin teille kaikille joiden blogeissa vierailen. Itken, nauran, tuumin, haltioidun, oivallan, rakennun, oivallan, ihmettelen, ihastelen.
Lämmin kiitos! Nautitaan täysin siemauksin toistemme tarinoista, kuvista, lahjoista, osumista.
***
Entä taiga, miksi sen otin blogini nimeen?
Wikipedia: Boreaalinen vyöhyke eli pohjoinen havumetsävyöhyke eli taiga on kasvillisuusvyöhyke, jonka perustana on halki pohjoisen pallonpuoliskon ulottuva yhtenäinen havumetsäalue. Euraasiassa se kulkee Fennoskandiasta itäiseen Siperiaan ja Pohjois-Amerikassa Alaskan länsiosista Labradorin niemimaalle. Vyöhyke rajoittuu pohjoisessa tundraan ja etelässä lauhkean vyöhykkeen seka-ja lehtimetsiin ja aroihin.
*
Taigaan liittyy samanlainen haikeus kuin lapsuuden lukuelämyksiin, kirjoihin, joihin olen ottanut etäisyyttä (mutta toivon että ensirakkaus saapuu, jahka puuhat hellittävät).
Minun taigassani on kasvukipua. Olen hakannut lapsuuden suojani, puuston, ikikuuset.
Minä hupsu, humanisti ja esteetikko, en osannut pohtia 360 asteen kaavalla sitä, mitä puiden kaato merkitsee luonnon monimuotoisuudelle ja ilmastolle. Ötököille ja mustikan varvuille. Ja vaikka olin hakkuuaukioita kauhistellut, en perinpohjin (tyhmyyttäni) tajunnut, miltä raiskio loppujen lopuksi näyttää.
Luonnonkauneus ja ekologiset arvot ovat yhtä tärkeitä. En kovin tunne lintuja mutta haltioidun kun näen valkoisen siiven silittävän taivaan sineä; en muista kouluaikaisen kasviston latinan- enkä välttämättä edes suomenkielisiä nimiä, mutta iloitsen yhtä lailla rikkaruohoksi kutsutusta keltaisesta kukkavoista vahvanvihreää nurmea vasten kuin ruusuista piikkeineen ja tuoksuineen, jotka huumaavat tunteet.
Antaudun ja otan vastaan luonnonilmiöiden kauneuskylvyn saarimökin rannalla, missä rantapuusto on tallessa. Taivas kukkii iltaisin kun luon katseeni taivaanrannalle. Ruskon värisinfonia pesee päivän pyykit sielunpohjalta niin että murheilla ei ole mitään mahdollisuutta syöpyä mielen pohjalle.
No niin, vaikka rakastan luontoa, olen rakastanut aina – se on osa verenkiertoani, untani ja elävää päivää –, on edessäni tehty-mikä-tehty -tilanne: hakkuuaukio kiljuu syliinsä siemeniä, uutta puustoa.
Nyt se on tehty. Puuntaimet ovat juurtumassa. Mutta vain koivut istutimme maahan. Kuusentaimet peruutimme sillä saaressa puusto kasvaa saamamme tiedon mukaan parhaiten luonnonmukaisesti ja omin avuin.
Toisekseen radion uutisissa metsätieteen professori Risto Seppälä puhui juuri h-hetkellä siitä, miten nykyisin vallalla olevat istutussuositukset tulisi muuttaa. On tarpeen ennakoida tuleva ilmastonmuutos ja välttää istuttamasta silkkaa kuusikkoa, joihin ilmaston lämpeneminen erityisesti iskee. Itsekseen nouseva sekametsä on suositeltava. Nuori kasvava sekametsä sitoo myös hiilidioksidia. Jihuu. On ilo tehdä hyvää. Jihuu. Isän puut poikivat!
Mennään metsään tai päin puuta -sanonnat luovat lehvistön läpi katsottaessa uutta valoa. Metsään voidaan mennä, mutta oikeanlaiseen. Nyt isänaikaiset siemenpuut (sekä lehti- että havu) aloittavat uuden sukupolven ja näitä puuntaimia aion vaalia niin kuin metsänhoitoyhdistyksen edustaja neuvoi. Heinät niitetään tai tampataan metrin säteellä pois taimien ympäriltä. Kuljen risukossa, etsin taimilapsiani ryteiköstä, kumarrun äiti Maan puoleen ja löydän pieniä terhakoita lehti- ja havupuun alkuja. Kuiskaan: ”Voi hyvin, maa, ilma, vesi. Minä en teitä vahingoita. Minä vaalin ja suojelen teitä.” Minun metsäni tulee olemaan luomumetsää.
Istun rannalla ja katson kaukaisuuteen. Taiga vihertää. Tulevaisuus on valinta. Tahdon tehdä luonnolle hyvää. Minulla on hoidettavana vuosikausiksi tuhansia puuvauvoja. Katson vuosi vuodelta, miten pihlajat, haavat, koivut, kuuset varttuvat. Avaan silmäni ja katson rohkeasti eteenpäin. Vuoropuheluni luonnon kanssa kestää lopun ikää. Ensirakkaus luontoa kohtaan ei haalene. Huominen sikiää eilisestä yhtä vahvana kuin silloin ennen.
18 kommenttia:
Aivan ihanan nostalgisia kuvia! Sinulla on myös kirjoittamisen lahja, pidän teksteistäsi aivan mielettömän paljon. Enkä liioittele yhtään.
Tuo puu- ja luontojuttukin herkisti.
Menestystä luomumetsän luomuhoidolle. Kuvamatka menneisyyteesi antaa varmasti sopivan perspektiivin nykyhetkeen. Ympärillämme olevaa tulee katseltua paljon enemmän kameran näytöltä kuin menneet sukupolvet ovat katsoneet etsimen läpi.
Muuten, näkyvätkö Savon Sellun savut saareesi?
Vanhat kuvat palauttavat muistot. Minulla on sama juttu lukemisen suhteen pienenä tyttönä ahmin lähes kaiken mitä käsiin i sain. Sitten perheen myötä lukemiselle ei jäänyt aikaa kovinkaan paljon ja nyt jokin häiritsee keskittymistä. Onko se valtava tietotulva, jota tulvii jokapuolelta aivojen käsiteltäväksi.
Nyt pitää oikein keskittyä lukemiseen ilman häiriöitä.
Hyvin perusteltu ja kerrottu blogi-nimesi synty.
Haikeus lennähti tännekin luettuani kirjoituksesi. Kotona on maisema muuttunut: en enää löydä tuttuja polkuja, ja puron rannat kasvavat vankkaa koivua. Vieraat asuttavat entisiä omia paikkoja. Vain unissa voi vaeltaa etsimässä isotalvikkia, kieloja ja yövilkkaa.
Voi Lastu. Silmäni sumenivat taas ja huomaan, miten olen sinua ja sanojasi kaivannut!
Ihanaa kun olet palannut! Olen myös lapsena kulkenut kirjan kanssa ja lukenut aina. Nytkin luen, toki tämä nettiys vie osan siitä ajasta joka muuten saattaisi mennä lukemiseen. Puiden istutuksesta en tiedä mutta täällä, uudella pihalla olen repinyt ylimääräisiä pihlajan ja vaahteran taimia pois kun eivät mahdu kaikki täällä kasvamaan isoksi. Kiva kun saat seurata saaresi kasvua taas puuta kasvavaksi.
Ompa ihanaa, että saitte kaikki puut istutettua, ilman mitään isompia ongelmia.
Nyt sitten saatte odottaa uusia vauvojanne, ja hoidat niitä varmaan tosi hyvin
Sun sukupolvesi nuoret varmaan ymmärtävät metsän tarkoituksen ja hyvän olon.
Mikähän siinä on, mäkin pystyin nuorempana lukeen kirjoja melkein missä tahansa, mutta en enää, kuin niin, että saan olla yksin.?
Kivaa kuulla saaren kuulumisia ja paljoa muutakin. Kuten blogin nimiasiasta ja lapsuuden lukuinnosta.
Kerrontasi viehättää ja kuvissa elävät tuhannet muistot.
Täytyy sanoa, että itsekin piipahdan lapsuuskotimuistoihin aika ajoin. Kirjoittelen niistä ja haikeus on seurana.
Puut kasvavat nopeammin, kuin arvaatkaan ja niiden kasvua on hienoa seurata. Ne saavat hyvin yksilöllistä huolenpitoa taholtasi.
Onko mökkisi sellainen, että voit myös talven aikana viettää mökissä aikaa?
Heli,
olen kiitollinen sanoistasi. Luulen, että meillä kaikilla on sisällämme kynä (tai sivellin), ja kun niihin tarttuu, sanoihin ja kuviin kaartuvat tunteemme (elämämme). Toinen toisillemme jaettaviksi.
Sananjalka,
kiitos menestyksen toivotuksesta! Luonnonmukainen metsänhoito ei ole enää teoreettinen ideologia, vaan muuttuu käytännöksi, iloksi ihmisille lähellä ja kaukana – ja luonnolle.
'Ennen ja nyt' on ollut näköjään valokuvatorstain haasteena sillä välin kun olin saaressa. Harmi että lapsuudestani on melko vähän valokuvia, mutta onneksi edes jokunen, mitä kautta avautuvat muistot ja tunteet.
Savon Sellulle on saaresta matkaa maantietä pitkin toistakymmentä kilometriä, mutta savut näkyvät meille asti tietyllä säällä. Eipä näkynyt silloin kun lapsi olin. Siinäkin eräs ennen ja nyt -teema. Samoin äänimaailmassa. Autojen pörinä kuuluu valitettavasti saaren taigaan tietyllä tuulella ja siitä "uudet korvani" eivät järin pidä. Mutta kaikkea ihanuutta ei saa.
arleena,
viimevuotisella elämäntarinakurssilla tehtävänämme oli kaivaa vanhoja valokuvia esille ja tuoda ne ryhmätapaamiseen ja jutella kuvien herättämistä tunteista ja tapahtumista. Saimme jakaa toinen toisillemme värikkäitä kertomuksia. Antoisaa.
Sinullakin on käynyt lukemisen suhteen sama kuin minulla. Niin, kun tulin äidiksi 21-vuotiaana ja toisen kerran 25-vuotiaana, kolmannen 36-vuotiaana, äitiys sekä perhe- ja työelämä vyöryivät semmoisella voimalla elämääni, että niin monet kirjat (paitsi tenttikirjat) oli pakko jättää avaamatta jotta elämän tärkeysjärjestys piti kutinsa. Eikä äitiyttä voita mikään :). Lapset ensin. (Työhöni kuuluivat tosin kirjat, mutta keskeneräiset.)
Nyt olisi lukemiselle aikaa, mutta silti päivät sujahtavat että moni lukemisenhetki jää jälleen kerran haaveeksi. Onneksi ovat blogit, missä ihastuttavia lukuelämyksiä on runsaasti tarjolla.
Obeesia,
haikeutta huokuva kommenttisi on kuin 'lastu'. Yövilkkakin - en ole kuullutkaan kyseisen kasvin nimeä.
Niin, lapsuudenmaisemat muuttuvat uusien asukkaiden myötä. Moni ei halua lähteä edes katsomaan entisiä asuinsijoja ja pihapiirejään, vaan haluaa säilyttää muistot kirkkaina, muuttumattomina. Sinun maisemaasi on kuulunut joki, minun järvi – molempiin vesi, yhteinen nimittäjä :).
Mimosa,
tunne on molemminpuolinen ;). Kaipuu koskettaa ja silimäkuluman kostuttaa. Mitenhän minulle saaressa kesän pitkinä viikkoina ilman nettiä käy? Ajatuksissa olet, olette.
savisuti,
kiitos. Mukava on palata blogimaailmaan, edes hetkeksi. Pian taas suuntaamme kulkumme kohti pohjoista ja saarta.
Sinä ja kirja olette kuuluneet jo lapsena yhteen - ja luet edelleen. Lukemiselle minunkin pitäisi raivata tilaa ja aikaa. Tiedän kuinka paljon se antaa. Ja jos en saakaan takaisin lapsuudenaikaista elämysvoimaa kirjojen äärellä, niin silti kyllin. On aika avata kirjankannet, jälleen. Seuraavaksi aion lukea Eino Säisän Aika saaressa. Miksiköhän ;)
Onnea uuteen kotiisi – ja pihamaallesi. Saat sen varmasti kauniiksi, kun muokkaustyötäsi ohjaa taiteellinen lahjakkuutesi.
Oma tonttini on kuin talvisodan jäljiltä, mutta jokainen päivä kuljettaa kohti enenevää kauneutta.
Harakka,
nyt on hyvä mieli, että koivuntaimet ovat maassa. Ja myös siitä, ettemme istuttaneet kuusentaimia, sillä niissä (päinvastoin kuin koivuissa) olisi ollut torjunta-aineita, mitä emme maaperään halua. Silkkaa luomua puiden olla pitää. Puhtaita, jotka puhdistavat myös ilmaa. Onneksi kuulimme juuri ennen kuusten istuttamista metsätieteilijän haastattelun radiosta, niin ei päässyt mitään ikävää tapahtumaan. Luontainen sekametsä (toki sitäkin on syytä hoitaa, mutta hellästi ja myrkyttömästi) on paras luonnolle ja ilmastolle, ei yksilajinen tehokasvatettu puusto.
Kun en ole biologi, olen sen tiedon varassa, mitä informaatiota saan. Onneksi tytär on ekologi ja luonnontutkija ja -suojelija. Hänen kauttaan opin paljon ja toimin luontoa kuunnellen, en tehometsää kasvattaen.
Lukemisesta: sinullakin sama kokemus kuin minulla. Lukeminen vaatii rauhaa ja rauhoittumista. Kaikki muu on sysättävä syrjään, kun kirjan avaa.
aimarii,
kävin lukemassa blogissasi tarinamaanantain kirjastomuistelusi (Laura Sointeen sadun). Ihastuttavasti kerrot. Ja kun hänet mainitset, muistipolku vie maaliin, avaa jälleen lapsuuden kirjan: Laura Sointeen sadut ovat minullekin tuttuja. Nyt ei kun etsimään satukirja kirjastosta käsiini ja teen saman matkan kuin sinä ;).
Sinun muistelusi ovat olleet minulle vaikuttavia elämyksiä. Aiotko julkaista ne kirjana?
Vietimme mökillä uudenvuoden ja testasimme sen lämpimyyttä -16 asteen pakkasilla. Hyvin lämpeni. Samoin maaliskuun kevättalvi sai ottaa vastaan innosta punehtuneet poskemme ja talvisen luonnon kauneutta ihastelevat silmämme. Sinunkaupat uuden mökin kanssa syvenevät ;).
Vuoropuhelua luonnon kanssa, vuoropuhelua myös menneisyyden kanssa ovat tekstisi. Sinulla on kauniitta kuvia lapsuudestasi, mikä rikkaus, ne eivät hälvene niin kuin pelkät muistot saattavat tehdä. Sanojesi myötä menneisyys nousee esiin ja kasvaa kuin metsän puut, hyödyksi ja iloksi jälkipolville.
Minäkin olen ollut kirjabuliimikko, nyt olen ilmeisesti vastaava blogiholisti. Elämä aukeaa kaikista nurkista.
Ihanaa kun tulit takaisin ja saamme taas sukeltaa sanojesi meriin (niissä on niin paljon!). Tekisi mieli taas jankata (joten sen taas teen!!) miten paljon löydän sinusta samaa: aina kirja kädessä (lapsena ja vähän sen jälkeenkin),ja rikkumaton rakkaus luontoon! Kiitos tästä syväsukelluksesta!
Kirjoitat niin kauniisti, Lastu. Minunkin sydämeni vuoti verta, kun vajaa kolme vuotta sitten vastasyntyneen Kuopuksen kanssa kuuntelin metsäkoneen pauketta aamusta iltaan. Helle oli kova eikä edes ikkunoita voinut pitää kiinni - ei se tosin olisi estänyt kuulemasta. Hakkuuaukko oli surkean näköinen ja on tavallaan vieläkin mutta viime kesänä teimme silloin kaksivuotiaan Kuopuksen kanssa sinne retkiä metsämansikoita poimimaan. Nuo retket eivät olisi toteutuneet ilman hakkuuta. Nyt siellä risujen ja ryteikön keskellä kasvaa mansikkaa ja vadelmaa - tämä on metsän sellainen vaihe.
Sydäntä aioin minäkin sinulle mutta kun näin sinun juuri saaneen yhden niin nimesin vain kaksi bloggaajaa. *lämmin hali* ja kiitos tarinoistasi.
Blogilista on ollut katkolla, enkä ole nähnyt että olet kirjoittanut. Nyt hoksasin tulla muuten vaan katsomaan; oli sellainen vainu, että varmasti olet kirjoittanut, saaressa sanat ovat oikein kerääntyneet sisällesi. Ja oikein arvasin. Täällä odotti elämys, monipuolinen ja mielenkiitoinen kirjoitus.
Bloginimesi on juuri se oikea: taikaa ja taigaa, niin olen alusta asti ajatellut ja ihastellut blogisi nimeä.
Olin lapsena samanlainen himolukija ja vielä aikuisenakin, aina kun oli mahdollisuus. Sitten opiskelin kirjallisuutta ja luin joka tenttiin parikymmentä kirjaa kovalla tahdilla. Nautin lukemisesta silloinkin ja etenkin siitä, että löysin paljon sellaisia kirjailijoita, joiden tuotantoon en ehkä olisi muuten lainkaan tutustunut.
Nyt lukemiseni on supistunut ja etsin paremminkin elämyksiä ja sellaisia löydän juuri täältä blogistaniasta. Täällä saa seurata elävää elämää, menneitä muistoja, haaveita ja hauskuuksia, kaikkia kuvien kera. Kirja on liian painava kipeän niskani kannateltavaksi, mutta täällä voi lukea tarinan sieltä toisen täältä.
Tarinat kasvavat täällä kuin puiden siemenesi. Pian ne sieltä nousevat, ole huoleti. Taimet saavat valoa ja sinun huolenpitoasi, pian kirjaimista tulee sanoja, sitten lauseita ja pian sinulla on taas koko tarinametsä ympärilläsi.
Sirkko,
kiitos.
Hyvinpä sanot: elämä aukeaa kaikista nurkista. Eteenpäinkin voi ojentautua ja nähdä, kuinka puut huminoivat vai mitä lie lepertelyjään pitävät vuosikymmenien perästä: olen silloin kun puut ovat taas täydessä pituudessaan, oikein vanha (satavuotias) metsän nautiskelija niin ettei minua sieltä enää koskaan pois saa :D. Ymmärrän ihmisiä jotka haluavat hautautua saareen.
Sinäkin olet ollut kirjahimokas. Arvasinkin sen. Kuinkahan monelle on käynyt samoin kuin meille: kirjojen lukeminen vähentynyt kun blogimaailma aukeni ja tarjoaa niin vallan vietävästi hienoa luettavaa ja koettavaa.
Kutuharju,
vanha sanonta sielunsiskous on tutkittua faktaa :D. Näin on. Kysy vaikka luonnolta ja kirjoilta. Ne vastaavat: kyllä. Kun itse vielä kirjojen lukemisen hurman kiinni saisin (lapsuuden innon päivitetyksi), niin tietäisin taas mitä nirvana on.
jl,
kommenttisi on lohdullinen ja uutta voimaa luova. Metsämansikat kukkivatkin jo ryteikössä, samoin vaaleansiniset hentokaiset kukkaset (joiden nimeä en tiedä), mutta ne nähtyäni "muutuin perhoseksi", kumarruin puoleensa ja kiitin. Uusi kasvusto syntyy. Ja nyt olen sisäistänyt luomuperiaatteet. Tiedän, mitä sinne ei viedä: torjunta-aineita. Vaalin luontoa itseään, tuen sitä hyvää mikä siinä omin eväin on.
Kuopus sylissäsi, metsähakkuun jylinä korvissasi, haava maisemassasi – ymmärrän. Onneksi aika parantaa ja antaa jopa anteeksi: kypsyttää ryteikköön vadelmat ja metsämansikat.
Uuna,
sanat ja kuvat ovat osa sinua. Viljelet niitä ja suot satoa blogissasi ja kommenteissasi. Kiitos niistä. Saan paljon.
Olet varmasti nauttinut opinnoistasi. Kukahan kumma (en muista) kertoi radiossa kirjallisuuden opinnoistaan: miten ihmeessä tämä voi olla näin antoisaa; eikö opiskelun tulisi olla ikävää. Ei todellakaan. Silloin kun saa opiskella sitä minne lahjat vievät, juhlapitoja on luvassa. Lukijoillesikin.
Niin. Tarinametsä. Kiitos.
Kirjoitit niin monista hienoista asioista! Ihan lukija tuo lapsi-Lastu ja mustavalkoisissa valokuvissasi on valtavasti tunnelmaa.
Kovin hellästi kirjoitit saaresi puista. Hyviin ratkaisuihin taisitte päästä istutusten kanssa. Vaalimisestasi muistui mieleen omat ajatukset viikonloppuna saaressa. En olisi millään halunnut lakaista hämähäkin verkkoa pihapöydästä. Ja kun kuitenkin tein sen, niin ihan oikeasti pahaa teki. Mietin, että ikää myötenkö sitä tulee koko ajan herkemmäksi...
Ja hienosti ilmaisit rakkauttasi luontoon. Samaan tapaan koen luonnon olevan oleellinen osa minua ja sydämeni sykkivän yhdessä luonnonvaihteluiden kanssa.
Näitä sinun tekstejäsi on sitten mukava lukea, ne ovat niin vahvoja ja tunnetta täynnä. Olet ihminen, joka on ymmärtänyt luonnon tarkoituksen. Ihanaa, kun olet olemassa!
Muistan itsekin lukeneeni paljon lapsena, eikä silloin paljon äidin kutsut kuuluneet, niin syventyneenä kertomukseen oli.
Ruska, saaren "lapsi",
kiitos kommentistasi!
Luonnontunne on voima, jonka vallassa elämme parhaita hetkiämme. Ymmärrän suhtautumisesi hämähäkin seittiin. Itselläni on ristiriita kalastuksen kanssa. Mato & koukku -yhdistelmä pitää empatiakeskukseni hälytystilassa, punaista näyttää. Ja silti kalastus on ollut osa lapsuuttani - ja osa nykyisyyttä.
Saari kokee luonnollista ylösnousemista jahka puusto nousee. Pikku hiljaa alan tietää säädösviidakoistakin olennaisimmat. Hakkuun jälkeen on viiden vuoden siirtymäaika, sen jälkeen 'tarkastaja' tulee ja katsoo, onko maastossa kyllin luontaista uutta puustoa vai pitääkö pakkoistuttaa. Ehkä kiiruhdin suotta kun tilasin taimet. No, koivut ovat 'vieraat' ja istutettiin viidennekselle aluetta; muu puusto saa kasvaa itsekseen. -Miksi aloin näin innokkaasti selittää saaren metsän uudistusta? No, kun se on sydämellä. Ja siitä olen iloinen, että torjunta-aineita ei puihin tuoda. Pelkkää luomua kaiken olla pitää.
Sinun saarellasi käyn nauttimassa luontoelämyksistä: kuvissasi ja kertoksissasi tulvii luonnonkauneus. Kiitos :).
marjukka,
sinäkin olet ollut lapsena lukutoukka:). Niin, kun tarina on parhaimmillaan, ei sinne mikään muu ääni kuulu.
Luonnonrakkaus on yhteinen kokemuksemme. Mistä se saa alkunsa? Lapsuudestastako? Ja miten se siirtyy seuaavaan sukupolveen? Kuin itsekseenkö, jos lapsi saa viettää kesät maalla, missä on tilaisuus samoilla metsissä, uida vesissä,nähdä linnut ja perhoset, kukat ja sammalet.
Lähetä kommentti