Sadonkorjuu

– Nyt minusta tulee sivutoiminen maanviljelijä, paukauttaa isä sanojaan ja henkseleitään vuonna 1957 kun on ostanut huutokaupassa maatilan metsineen, peltoineen, hevosineen, lehmineen, kaakattavine kanoineen.

Olen yhdentoista vanha. Silmät katsovat vain yhteen suuntaan: eteenpäin, ja mieli jännittää mitä tuleman pitää.

Isän kautta maailmankuvani avartuu. Hän on kekseliäs mies. Hän, savolainen sydänlääkäri, oivaltaa sen minkä amerikkalaiset aluksi: aspiriinia voi käyttää paitsi särkyyn ja kuumeeseen myös infarktien estoon. -Ja hän ryhtyy myös ihmettelemään, miksi tietyiltä Savon alueilta tulleilla potilailla esiintyy niin paljon keuhkosyöpää – eikä tyydy vain ihmettelemään vaan tutkii syy-yhteyksiä, mistä sairastumisalttius johtuu ja löytää vastauksen joka tuo uuden lisän ammattitautien laajaan kirjoon: asbesti on vakava terveysuhka. Tuolla paikkakunnalla toimi asbestinrikastuslaitos joka lakkautettiin vuonna 1975, vuosi isäni kuoleman jälkeen.

Isälle ei riitä lääkärintoimi työssään, eivät saarikesät lomallaan, vaan hän haaveilee maalaistalosta puurtamisineen, palkintoineen: nähdä kasvun ihme ja työn tulokset omin silmin. Eräs kimmoke ryhtyä – oman toimen ohella – maanviljelijäksi lienee myös siinä, että hän päälle nelikymppisenä on vihdoin saanut kolmen tyttären jälkeen kaipaamansa pojan. Pikkuveljeni, valonlähde, saa hymyn syttymään vanhempieni silmiin. Pienen miehen on hyvä seurata käytännön uurastusta navetassa ja tallissa, pelloilla ja pientareilla. Kolmelle tyttärelle ja pikkupojalle ei ole hyväksi nähdä pelkästään isän vilkutus aamuisin, kun hän sulkee kotioven ja sahaa sairaalan ja kodin väliä; lapset tiedostavat suljetut ovet, kodin yhteydessä toimivan vastaanottohuoneen, sairaskertomukset, joista isä lääkärivalansa mukaisesti vaikenee mutta otsarypyt puhuvat.

Isä ostaa maatilalleen farmariauton, jonka nimi oli Borgward Isabella. Nimet ovat aina olleet tärkeitä mielialani mittareita ja jos nimi on kaunis, hyvä olo tyydyttää ja lennättää ajatuksia mielen teitä tuntemattomuuteen. Borgward Isabella symboloi uusia ulottuvuuksia. Sen uumeniin lastaamme itse kasvattamamme sipulikuormat ja kananmunakeot mitkä isä kuljettaa myyntiin sisätautisairaalaansa. Potilaat saavat takuutuoretta luomuruokaa sairaalan ylilääkäriltään, ilman välikäsiä.

Me lapset teemme maatalon töitä sen minkä kykenemme. Keräämme kananmunat, lypsämme Emman ja Ebban (onnistumatta saamaan kuin tirahtavan tilkan), haravoimme heinät kasaan, jonka lävistämme hangolla ja sinkautamme seipäille. Minun ja heinän välille kehkeytyy suhde. En ole sen koommin päässyt irti heinäseipään lumosta: se kantaa apettaan ja kätkee sisälleen salaisuuden kuin viimeisillään raskaana oleva hedelmällinen nainen. (Tänään haaveenani on saada kirjoituspöydälleni luonnonkoriste: kymmenen sentin heinäseiväs kuivunutta heinää tulvillaan. Se olisi eräs elämänonneni lähde, luonnonvoima.)

Säiden tarkkailuun tulee uusi juonne. Enää ei ole kesän tärkein asia, kuinka lämmintä on uimavesi, kuinka kepeitä ovat askeleet auringon alla – nyt opin tietämään mitä rankkasateet tekevät pellolle, joka yrittää pysyä pystyssä ja kasvattaa kultaa viljankorsiinsa ja tähkiinsä. Uusi sana jyskyttää varastooni: lakoontua. Vilja, joka vielä eilen oli pystyssä päin ja huojui kuin järven rytmiset aallot, on tänään yöllisen myrskyn jäljeltä surkea pöheikkö: korsi törröttää pystyssä harvakseltaan siellä, toinen täällä ja muu joukko makaa kaatuneena maassa.

Isä oli halunnut kokeilla Savon karuilla savipelloilla eteläamerikkalaista kullankeltaista vehnää. Ei hän ideoimista ja yrittämistä voi lakata kun äiti Maa viettelee puoleensa luovaa ideoijaa; olihan hänen elämänsä asbestin ja aspiriinin kautta täynnä ammatillisia oivalluksia joista koitui terveyttä ja hyvinvointia.

Yrittänyttä ei laiteta, hän opettaa kunnes lopettaa.

Muutaman vuoden yrityksen ja erehdyksen koulun jälkeen hän laskee sivuammattinsa taloudellisen saldon ja havaitsee sen menevän pakkasen puolelle. Rahat loppuvat. Joululahjat on peruttu. Pellot hän vuokraa naapurin talonpojalle; navettaan siirtyy Ebban ja Emman tilalle peltilehmä; hevostallissa kaikuu uusivanha veisuu, Tapio Rautavaaran Polle poissa on; ja hän itse hieman nolona siirtää Kanankasvatuksen ja Maanviljelyn perusoppaat kirjahyllyn perimmäiseen nurkkaan ja ottaa käteensä uudestaan Tolstoin teokset ja Tsehovin novellit; hän ymmärtää heidän elämänfilosofiansa mutta myös suomalaisen sananlaskun kokemukseen perustuvan neuvon: suutari pysyköön lestissään.

Vuodet kuluvat, kasvavat vuosikymmeniksi. Isä on poissa. Rakkaus jää.

Maatalo on nyt sisarellani, minulla siinä lähellä isältä perimäni lapsuuteni saaripaikka ja uusi mökki. Katselen saaressa ympärilleni maisemaa, jossa heinät ja maitohorsmat armollisesti peittävät alleen hakkuuaukion kannot ja risut ja mietin, voisinko ryhtyä viljelemään spelttiä, vanhaa viljaa.’Kypsää kauraa’ alan olla itsekin. Olisi somaa kun keskiajan spelttipelto huojuisi kesätuulessa ja tähyäisin taivaalle sydän täynnä tunnetta: kerro, isä, tuleeko huomenna sade, tuuli vai paistaako aurinko. Ostanko, isä, huomenna spelttiviljelyn oppaan?






Arkeologisia havaintoja speltin käytöstä on yli 8000 vuoden takaa. Suomessa spelttivehnän viljely aloitettiin uudelleen 1990-luvulla.

Spelttivehnän väitetään kestävän paremmin tuholaisia kuin vehnän ja se sopisi siksi paremmin luomuviljelyyn. Siinä on runsaasti kuitua ja nykyvehnään verrattuna paljon proteiinia. (Wikipedia)

***

Aavistan että isä virnuilee ja nyökkää siellä jossakin, missä innostumisen tuuli kiidättää ideapilveä: Jos ei eteläamerikkalaisesta vehnästä tule savolaisessa savimaassa mitään, voisit kokeilla ikiaikaista spelttiä ja jos ei siitäkään synny leivän juurta, niin onhan vielä viljalajeja ties mitä. Aina kannattaa yrittää. Entä jos kasvatat saareen minipellon, kymmenen metriä kertaa kymmenen metriä. Ensi alkuun. Kokeeksi.

Pakinaperjantai: Sadonkorjuu