Laiton väistö

laiton väistö?

Kuulostaa tutulta... hm, missä olen ’laittomaan väistöön’ törmännyt. Siitä on aikaa, mutta nyt, nyt samentuma ohenee, kirkastuu... kirkastuu ja törmään muistini takaseinään.


Se ilta oli tavanomainen. Olin antanut työpäiväni kiihkeinä tunteina (kelloa ei katsota silloin kun kirjan synnytys tietokirjaosastolla on meneillään) 'ruumiini ja henkeni' sille mikä intohimokeskustani ruokkii: luoville tietokirjailijoille, jotka kansantajuistavat sydämensä palosta tietolaarinsa jotta suomalaiset voisivat hyvin tai ainakin himpun verran paremmin kuin nyt. Myönnän, olen etuoikeutettu. Työ on iloni ja onneni, mutta ottaa se veronsakin. Työniloonkin voi tukehtua jos ei muista levätä välillä.


Makaan illalla kotona olohuoneen sohvalla reporankkana. Lapset pyörivät ympärillä, mies on vaipunut kirjan taakse sanat sylissään. Nirvana tihentyy.

Pekka ja Anna käyvät Heidelbergin vuosien jälkeen – saksan kieli tarttui lopulta aivojen mutkiin ja oikopolkuihin – Helsingin Saksalaista koulua.

Tytär tuo unisiin käsiini paperilapun, valkoisen kuin Suomen joutsen. Tai? Irrotan kiinniliimautuneet silmäluomeni väkisin erilleen, vilkaisen lappua ja ynähdän, yhym, niin, tyhjä on paperi, mitäs saisi olla?

- Äiti osaatko saksalaisia kirosanoja?
- Juu, havahdun, innostun: Donnerwetter.
- Miten se kirjoitetaan?

Raapustan tuplaweet ja muut tilpehöörit kohdalleen. Mutta Heidelbergin Emmertsgrundin betonilähiössä, silloin kun oli aiheellista kirota ja sivellä voimasanojen balsamia palovammalle (uuni poltti tumpelokokin pikkusormen), turvauduin kotimaiseen luomuun, testattuun ja vaikuttavaan. Se tehosana on peijoonista astetta väkevämpi, alkaa peellä kuin pikkuveljensä mutta rysähtää ärrineen korvaan ja kipuun ja auttaa kun kukaan ei ole kuulemassa. Mutta ei vieraiden kielten kirosanoissa ollut sitä tunnetta kuin kunnon kotimaisessa. Donnerwetter on pelkkä foneettinen ääntämys, siinä kaikki. Sitä voi vääntää ja kääntää, litistää ja rutistaa eikä se silti maistu miltään. Kirosanoihin pitää kasvaa lapsesta lähtien, ei niiden säkenöivää voimaa toistaitoinen myöhäisherännyt 'vieraskielinen' aikuinen ymmärrä.

– No entäs muita, tytär janoaa lisää.

- Outa ku muistelen, ossoon minä... oisko ollunna Scheisse, apinan pyllykö se on. En minä oo varma.
– Jee, hyvä, äiti, kirjoita sekin lapulle.

Ja minähän kirjoitan, melkein innostun – äskeinen unisuus lepattelee tiehensä. Anti ennä.

Tyttären janon edessä saksalaiset kirosanat alkavat pulputa ties mistä lähteestä. Haluan jakaa lapselleni hänen iloisten silmiensä loisteessa sen minkä muistan ja kirjoittelen ’Scheissen’ ja ’Donnerwetterin’ pikkusiskot ja isoveljet, paperin täyteen ristiin rastiin, välillä vapisevalla käsialalla (selällään sohvalla maatessa ergonomia ei ole parhaimmillaan). Minusta sanat ovat kivoja. Meistä. Ojennan lapun hänelle paperin kääntöpuolta katsomatta ja suljen silmäni. Tytär avaa suunsa: kiitos.



Viikon perästä posti tuo minulle kirjeen Helsingin Saksalaisen koulun rehtorilta.

- (suomennettuna): Lähetimme Teille niin kuin kaikille äideille kyselyn erittäin tärkeästä aiheesta: pyysimme mielipidettä siitä voivatko tyttöoppilaat pukea voimistelupuvun ylleen jo kotona valmiiksi, jos ensimmäisellä tunnilla on liikuntaa, vai tuleeko se tehdä vasta koulussa. Olemme pohtineet tätä asiaa perusteellisesti vanhempainneuvostossa jo viitenä iltana mutta saadaksemme täydellisen varmuuden kannanottomme tueksi päätimme lähettää kyselyn kaikkien tyttöoppilaiden vanhemmille. Tyttärenne ojensi liikunnanopettajalle vastauspaperinne: kyselymme toiselle puolelle on kirjoitettu pitkä rivi kirosanoja jotka ovat teidän kynästänne lähtöisin. Tätäkö mieltä olette näin tärkeästä aiheesta? Pyydämme että tulette seuraavaan vanhempainiltaan vastaamaan mielenilmauksestanne, mutta edellytämme samalla: älkää käyttäkö siellä voimasanoja. Muuten: oletteko edes tietoisia että tyttärenne pukee tiistaisin voimistelupuvun jo kotonaan valmiiksi ennen aamun ensimmäistä tuntia, joka on liikuntaa.

Laistin tuon vanhempainillan, laistin monet muutkin, koska en osaa kuitenkaan ilmaista itseäni. Minusta on ihan sama, pukeeko lapseni voikkapuvun siellä tai täällä. Olen ollut töissä kokousallerginen aina ja nyt iski myös vanhempainilta-allergia.

*

Tyttären ylioppilasjuhlaan hiivin Saksalaisen koulun juhlasalissa takariviin. Jospa vanhempien iltoja laittomasti väistänyt, kirosanoja suoltanut äiti pistetään – ennen kuin Gaudeamus igitur kajahtaa –, arestiin. Puristin tutisten ruusukimppua tiukasti sylissäni, kädet ristissä.

Pian huomasin että käteni eivät enää vavisseet vaan joukkohysterian voimasta muiden mukana alkoivat taputtaa läps, läps. Sumussa tajusin: tytär sai stipendin. Hän on rehtorin sanojen mukaan osannut yhdistää eri kulttuureja: toisaalta saksalaista kohteliasta ja muodollista käytöstä suomalaiseen metsäläisyyteen, toisaalta suomalaista metsäläisyyttä pehmentämään saksalaista kurinalaisuutta silloin kun se kuohuu yli eikä enää palvele yhteistä eikä yksilön hyvää, vie vain aikaa olennaisemmilta asioilta. Kehitys kehittyy. Väistö johtaa kohtaamiseen: rakkautta ja rajoja, niitä kaikki tarvitsemme. Donnerwetter, pääsi minulta. Viattomasti. Laittomasti. Tuskin sitä taputuksiltaan kukaan kuuli.


Pakinaperjantai: Laiton väistö