pulloposki

Vilja Tuulikilla oli syntyessään pulloposket ja naama pyöreä kuin keksi. Hän kasvoi Savon sydänmailla eikä vielä tiennyt mitä Savon ulkopuolella hänestä ja hänenlaisistaan sanottiin: Savolainen pulloposki syöpi puuron leivän kanssa, kainulainen kaitanaama latkii liemen leivättäki.


(klik)

Mutta kun hän vähän alle kahdenkymmenen lähtee Helsinkiin opiskelemaan folkloristiikkaa, professori pyytää Vilja Tuulikkia heti kättelyssä selvittämään, mistä tuossa kahden heimon ruokatapojen ja naamataulujen erilaisuudesta kertovassa sananparressa on kyse. Ja miksi hän valitsee juuri Vilja Tuulikin? Ka, hän tajuaa että trauma on hyvä moottori joka saa opiskelijan ponnistelemaan. Ulkonäköpaineet ovat aloittaneet Vilja Tuulikissa syövytystyönsä. Se heijastuu, näkyy.

Syötti tarttuu Viljaan kuin mehiläinen hunajaan. Hän lähtee etsimään sananparren taustoja ja tutkailemaan syntyjä syviä.



(klik)
KUVA: savolainen pulloposki syöpi puuron leivän kanssa, kainulainen kaitanaama latkii liemen leivättäki -sananparren levinneisyyskartta

Kölliä eli haukkumasananpartta on viljelty erityisesti itä- ja länsimurteiden rajamailla; itäisimpään Suomeen haukku ei yllä, länteen leviää kyllä. Savossakin sananparsi elää alkuperäisessä muodossaan useassa pitäjässä. Mutta siellä kölli on muuttunut myönteiseksi paisutteluksi: pulloposkisuus on hieno juttu. Köllit eivät ole kielteisesti subjektiivisia; itseivaa, oman pesän likaamista niissä ei tavata. Ne kääntyvät pilkan kohteena olevassa maakunnassa leikilliseksi ja harmittomaksi tokaisuiksi.

Syömään käydessään savolaisisäntä huokaisee yltäkylläisyydessään tyytyväisenä: ”Savolainen pulloposki syöpi puuronki leivän kanssa!” Se on onnea, se. Kaikki on suhteellista ja asiat näyttävät erilaisilta riippuen siitä, kuka katsoo ja mistä näkökulmasta.

Tieteellistä todistusaineistoa ei löydy köllin väitteelle, että Savossa olisi syöty leipää ja puuroa samalla aterialla. Kuitenkin ”viljaa viljan” päälle -ruokailutottumus näyttää olleen yleistä, joskin Varpaisjärveltä on sananparsi: ”Ei sua puuron kansa leepee syyvvä tahi jootuu jalakapuuhun.” Tavan nurinkurisuuden tajuaminen, ulkopuolinen painostus ja halu normatiivisuuteen ovat synnyttäneet tämän varoitussananparren. Toimii säästöpossunakin: on hyvä jättää viljaa tulevan varalle.

Miksi erityisesti savolaiset ja pohjalaiset olivat keskenään törmäyskurssilla? Miksi esimerkiksi Kalajoella ei hämäläisiä pilkattu mutta savolaisia nimiteltiin savolaisiksi pulloposkiksi?

Haukkumasananparren syntyyn vaikuttaa kahden heimon maantieteellinen mutta ennen kaikkea sosiaalinen kontakti. Suolanhakumatkoillaan savolaiset joutuivat jatkuvaan yhteyteen pohjalaisten kanssa: Oulu, Raahe ja Kokkola olivat lähimpiä tapulikaupunkeja. Jämähtivätkö hämäläiset luonteensa mukaisesti mieluusti paikoilleen. Ottivat kaiken läheltä. Kun ei ole keskinäistä kanssakäymistä muuheimoisten kanssa, ei tule törmäyksiäkään, ei sanomista eikä muuta. Kyllin pitkä hajurako on kuin haaleaa vettä: ei polta eikä virkistä. No, en ole vielä lukenut tarpeeksi hämäläisten härkäteistä, joten en tiedä, mistä hämäläisten hitaus ja hiljaisuus johtuvat - muka, Vilja Tuulikki miettii.

On itsestään selvää, että monenmoiset leikinlaskut ja huumorit on pidetty, kun savolaiset olivat liikkeellä. Mutta eivät pohjalaiset olleet joka kerta viimeistä sanaa vieraille antaneet. Kuinkas siitä "eteenpäin"? Tiedettiin kertoa savolaisesta, joka tekeytyi räätäliksi ja pilasi hyvän sarkapankon; toisesta, joka oli olevinaan pelimanni ja katkoi talon viulun kielet...

Sananparren toinen osa kuuluu: kainulainen kaitanaama latkii liemen leivättäki. Vastakkain on kaskeava pulloposkinen savolainen ja leivätön kalaliemen lipittäjä kainulainen.
Puurokuppi savolaisen pirtin pöydällä viittaa kaskenpolttoon, metsien muuttamiseen pelloiksi, peltojen viljoiksi, viljojen leiväksi ja leivän pulloposkiksi. Ei ihme että Savossa vilja maistui monessa muodossa kun sitä kerran oli.

Mutta käsite ’leivätön kainuulainen’ herättää ihmettelyä, sillä kaskea poltettiin 'nykyisessä' Kainuussakin, joskin vähemmässä määrin kuin Savossa ja Karjalassa.

Nimistöhistoria avaa sananparren. Kainuuksi ei aina käsitetty ’Kajaanin ympäristöä’, vaan alkujaan se paikannetaan Pohjanmaalle.

Kainuu-nimeä tavataan Satakunnasta lähtien pitkin Pohjanlahden rannikkoa Länsipohjan Kainuunjokeen asti. Historiantutkijain keskuudessa on ollut vallalla käsitys, että Kainuu-nimeen liittyy merkitys ’alava maa’, jollaista Pohjanlahden rannikko miltei kauttaaltaan on. Christfried Gananaderin sanakirjassa 1789 Cainu= Itäpohja ja Kainuunmaa= Rannikko-Pohjanmaa. Kainulaiset lienevät Etelä-Pohjanmaan ensimmäiset asukkaat.

Kainulaisten pohjanmaalaisuus kulkee yhä perimätietona myös kansan suussa. Laihialla uskotaan että eteläpohjalaiset ovat entisiä kainulaisia, ja kainulainen on paikannettu perimätiedon mukaan ikiajoista myös Oulujärven ympäristöön.

Summa summarum: savolainen popsi puuroa, kun ”muuta ei voinut eikä saanut” ja pisti leipää suuhunsa kun ”muuta ei voinut eikä saanut”. Vasta kakkoseksi ruokalistalla tuli suolakala. Ja kainulainen (jota sanotaan myös meriläiseksi mekkotakiksi) meren rannalla litki enimmäkseen kalalientä kun siellä ”muuta ei voinut eikä saanut”. -Niin yksinkertaista on elämä ja sananparsien taustat, Vilja Tuulikki miettii ja imeskelee kynänsä vartta. Jokohan tämä olisi tässä. Genetiikkaa ja kasvojen kaaria en jaksa nyt miettiä, hän päättää.

No, luen vielä mitä esitelmöi Minna Canth 24.3.1886.


"Ne ovat vanhat, juurtuneet synnit, jotka kansan luonteen Savossa ovat turmelleet, vanhat juurtuneet synnit, jotka perintönä menevät isästä poikaan, äidistä tyttäreen, jotka mädättävät hyvän siemenen, ennenkuin se itää ehtii.

Nämä savolaisten perisynnit ovat: laiskuus ja epärehellisyys. Laiskuuteen ehkä kyllä on suurena syynä joku omituisuus ruumiin rakennuksessa, ehkä myöskin liian vahva ja vaikeasti sulava ruoka, sillä niinkuin tiedämme ovat kalakukot ja rieskat Savolaisten lempiruoka. Savolaisten ylensyöminen on tullutkin sanan parreksi yli maan. ”Savolainen pulloposki, syöpi puuron leivän kanssa, meriläinen, mekkotakki syöpi liemenkin leivättä.”

Ehkä on vielä ilmanalakin syynä tähän yleisesti valitettuun velttouteen, ja viimein aivan varmasti edellämainittu yhteiselämän puute. Nämä haitat eivät kumminkaan ole sitä laatua, ettei niitä hyvällä tahdolla ja voimain ponnistuksella kävisi voittaminen. Rautatien kautta kulkuneuvot täällä paranevat, liike tulee vilkkaammaksi. Yksi ja toinen käy katsomassa maailmaa kotinurkkien ulkopuolellakin, näkee siellä paljon hyvää, jota sitten palattuaan ottaa varteen, kertoo ja neuvoo naapurillensakin.

Vireämpi toimeliaisuus sen kautta syntyy, ja tuo veltto välinpitämättömyys, tuo puolikuollut sieluntila, joka täällä nyt elämän voimia laimentaa, vähitellen haihtuu, katoo kuin usva aamuauringon lämmittävien säteiden valossa. Kun vireyttä, tointa ja elämää syntyy, ei ruumiskaan enää niin suurta veroa vaadi; vähemmällä ruualla, vähemmällä unella tullaan toimeen. Ihmiset kun enemmän liikkuvat, enemmän näkevät maailmaa, enemmän tulevat toistensa yhteyteen rupeavat kilvoittelemaan keskenänsä; toinen ei tahdo olla toista jäljellä, koettaa päästä rinnalle, tai ehkäpä edelle. Nain parannuksia tehdään ja edistys ottaa pitkiä askeleita, näin toivoakseni Savon autiot salomaat muuttuvat viljaviksi vainioiksi, eikä enää nälkää kärsi toinen osa kansasta sillä välin kuin toinen liiankin herkullisesti elää."

Vilja Tuulikki lukee Minna Canthin palopuhetta samalla kun lusikoi puuroa suuhunsa. Kakistelee. Maitojunallako takaisin Savoon, puurokouluun, uudestisyntyneenä pulloposkena. Jos on ruokakulttuuri nyt sananparren taustaa vasten selvitetty niin savolaisen luonteessa on setvimistä ja siihen tarvitaan sana jos useampikin, minkä todistaa ponnekkaasti Minna Canth.


Pakinaperjantai: Pulloposki