Elämäntarinakurssilla kerrottiin valokuvista tarinoita. Toisilla oli mukanaan lapsuuskuvia enemmän, toisilla vähemmän.
Ohjaaja oli pyytänyt kuvia missä itse kukin istuu äidin sylissä. Kaisla oli tonkinut valokuviaan kuin kompostin pieni mato maata joka ylläpitää elämää sen monimuotoisuudessaan. Äidin sylissä, äidin sylissä, hän hokee eikä löydä sitä mitä kaipaa - todistetta että on istunut äidin sylissä edes kerran vaikkei sitä muista. On sanottu että aika vääristää muistot. Hyvästä tulee liiankin hyvää, pahasta liian pahaa.
Vihdoin, hän huokaa ja katsoo kuvaa kauan. Hän istuu siinä, äidin yllä on kukkainen ohut yöpaita ja hän tuntee ohuen kankaan läpi äidin lämmön, ja kesämökin pöytä on punainen. Mistä hän sen muistaa, kuva on haalea kuin jäähtyvä vesi. Ei mistään, pöytä vain on punainen, niin hän vakuuttaa tohkeissaan elämänkaarikurssilaisille ja on varma että pöytä on iloisenpunainen kuin, kuin... kuin metsämansikka. Tai äidin huulet ihan lähellä. Äiti antaa kohta suukon. Kaikki kiiltelee. Kun lapsuudenkuvia katselee, tulee lapsen mieli ja anti sanoina ulos.
Kotona Kaisla laskee valokuvan hellästi kenkälaatikon pohjalle, jonka on vuorannut silkkipaperilla. Hän kääntää kuvan alassuin ja näkee vuosiluvun: 1942!
Ei hän ole silloin syntynytkään. Kuvassa on hänen vanhin siskonsa.
Itkeekö hän tyhjiin valunutta unelmaansa? Ei. Enää.
Aha, hän sanoo ja ottaa kiven pois kengästään ja, on sanomaisillaan: herneen nenästään, muttei sanokaan, koska pitää herneistä. Vihertää jo kasvu. Aika on surra. Ja aika on kutoa surusta uusi alku.
Ohjaaja oli pyytänyt kuvia missä itse kukin istuu äidin sylissä. Kaisla oli tonkinut valokuviaan kuin kompostin pieni mato maata joka ylläpitää elämää sen monimuotoisuudessaan. Äidin sylissä, äidin sylissä, hän hokee eikä löydä sitä mitä kaipaa - todistetta että on istunut äidin sylissä edes kerran vaikkei sitä muista. On sanottu että aika vääristää muistot. Hyvästä tulee liiankin hyvää, pahasta liian pahaa.
Vihdoin, hän huokaa ja katsoo kuvaa kauan. Hän istuu siinä, äidin yllä on kukkainen ohut yöpaita ja hän tuntee ohuen kankaan läpi äidin lämmön, ja kesämökin pöytä on punainen. Mistä hän sen muistaa, kuva on haalea kuin jäähtyvä vesi. Ei mistään, pöytä vain on punainen, niin hän vakuuttaa tohkeissaan elämänkaarikurssilaisille ja on varma että pöytä on iloisenpunainen kuin, kuin... kuin metsämansikka. Tai äidin huulet ihan lähellä. Äiti antaa kohta suukon. Kaikki kiiltelee. Kun lapsuudenkuvia katselee, tulee lapsen mieli ja anti sanoina ulos.
Kotona Kaisla laskee valokuvan hellästi kenkälaatikon pohjalle, jonka on vuorannut silkkipaperilla. Hän kääntää kuvan alassuin ja näkee vuosiluvun: 1942!
Ei hän ole silloin syntynytkään. Kuvassa on hänen vanhin siskonsa.
Itkeekö hän tyhjiin valunutta unelmaansa? Ei. Enää.
Aha, hän sanoo ja ottaa kiven pois kengästään ja, on sanomaisillaan: herneen nenästään, muttei sanokaan, koska pitää herneistä. Vihertää jo kasvu. Aika on surra. Ja aika on kutoa surusta uusi alku.
16 kommenttia:
Kauas voi tuntea äidin sylin, kuva sen todistaa. Ajan vieriessä ei ole enää väliä kuka kuvassa näkyy. Äidin sylin muisto on pysyy eikä kuvan vakuutuksella ole merkitystä.
Muistot ovat kallisarvoisia, niitä ei pyyhitä pois.
Kauniina pysyvät äidin sylissä olevat hetket.
Mun mieleeni on jäänyt aina se, kun äitini neuloi kotona laukkuja työkseen.
Niin aina kun pyysin syliin, aina myös pääsin siihen.
Koskaan äidillä ei niin kiire ollut, ettei lastaan syliin ottanut.
Teki stten varmasti myöhempään yöllä työtään, että sai päivän työt tehtyä valmiiksi.
Sulla myös on jäänyt kaunit muistot äidin sylistä, kuitenkin!
Valokuvilla on taito täyttää ihmisen muistin aukot ihan niinkuin silminnäkijät keksivät omiaan, kun joutuvat todistamaan tapahtumaa, josta ovat nähneet vain osan.
Minullakin on yksi kuva jossa vauvana olen nuoren naisen kanssa. Luulin aina, että nainen on äitini, mutta myöhemmin vanhempi sisareni valisti minua kertomalla että kuvan nainen onkin lastenhoitajani, josta minulla ei ole mitään muistikuvaa.
Yhtään kuvaa äidistä ja minusta lapsena ei ole olemassa. Äitini ei kauhean paljon kai meidän lasten kanssa ollutkaan ja lisäksi hän ei sallinut otettavan valokuvia itsestään. Viipurin kaunein tyttö kun oli vuosien myötä lihonut liki muodottomaksi. Mutta muistan kuitenkin miten äiti joikui minulle: omia omituisia laulelmiaan jonkalaisia nyt itse lallattelen koiralleni! Tarina kertoo kuitenkin, että olen lapsena istunut äiti sylissä - yhdessä rottweilerin pennun, Kimin kanssa, joka oli minua vuotta nuorempi. Toinen toisella polvella ja toinen toisella.
Minulla on yksi ainoa kuva, jossa olen äitini sylissä. Olen siinä 5 kuukauden ikäinen. Kuvat, kuten kaikki muukin, paloivat pommituksessa sodan aikana. Tämän kuvan olen saanut joltakin sukulaiseltani.
Kouraiseva kertomus. Ensin huokaisin kun kuva löytyi, mutta sitten meinasi itku tulla. Miksi se vuosiluku nyt piti siellä olla. Kuvasta olisi riittänyt kaikille lapsille, ja kyllä siitä riittää silti. Näinhän se on tapahtunut Kaislankin kohdalla, siitä ei vain ole kuvaa.
Ennen äidit tekivät paljon töitä, juoksivat navetassa joka välissä, kasvimaalla, kellarissa, vettä hakemassa. Äidin hyväksyntä oli usein imettävä itseensä rivien ja askelten välistä.
Hyvä kun sinä olet saanut rauhan ja ymmärryksen sanojen ja vuosien avulla.
Äidin lämpöä ei onneksi unohda koskaan, oli siitä sitten kuvia tai ei.
Minulla taitaa olla yksi kuva, jossa istun äidin sylissä. Yksi. Olemme kaikki neljä Ukkilan pihakeinussa, näköjään on päätetty ottaa oikein perhekuva. Sitäkään sylissä oloa en muista, mutta ehkä se ei kuitenkaan ainoa ollut. Äidin sylin voi muistaa voimana, mutta myös puutteena.
arleena,
niin, meillä sisaruksilla on ollut yhteinen äiti. Se on yhdistävä, ei erottava tekijä :).
Harakka,
ihanasti kerrot äidistäsi. Vaikka hänellä on ollut kiire, ei silti niin kiire ettetkö olisi saanut sylittelyä niin paljon kuin halusit. Se rakkauslataus säteilee voimaa koko elämäsi ajaksi. Ja sinusta eteenpäin muihin... :)
Ina,
on tutkittu miten ihmiset muistavat tunnekeskuksissaan asiat. Ja muistoissa voi olla hyvin ymmärrettävistä syistä vääristymiä. Joku luulee ettei ole koskaan saanut mitään hyvää osakseen äidiltään, mutta sitten kun tätä selvitetään tarkemmin, käy ilmi, ettei näin ollut. Pettynyt tahtoi vain ruokkia pettymystään.
Kun tämän kuulin, pysähdyin. Ja muistin äidin, joka halusi vahvistaa minua: hän vispasi joka aamu raa'an kananmunan jonka maun vieläkin muistan. Sain myös appelsiinimehua, vasta puristettua. Tiedän että näiden (ei niin nykyaikaisten) ohjeiden takana oli isä ja hänen huolensa terveydestäni, mutta silti. Äiti juomat minulle ojensi ja otin vastaan.
Kiitos muistojesi jakamisesta. Viipurin kauneimman tytön tie on kääntynyt kamerasta poispäin. Siitä tulee mieleeni eräs tuttavani, nainen, joka on valokuvauttanut itsensä tulevia hautajaisiaan varten. On määrännyt testamentissaan, että hautajaispöydälle pitää laittaa ko. onnistunut kuva, ties minkä kamaluuskuvan muuten kaapivat surupöydälle, lepattavan kynttilän viereen. On naisen osa kova: loppuun asti pitää olla silmätikkuna, esineellistettynä.
Jos ei sinulla ole kuvia, missä olet yhdessä äitisi kanssa, on muistoissasi äidin erikoisia laulelmia. Ne ovat poikineen jatkoelämän. Ja niin on hyvä.
Famu falsetissa,
onneksi on sukulaisia, jotka ovat antaneet sinulle kuvan, missä olet äitisi sylissä. Tästä tulee mieleeni neurologi Jorma Palo, joka kantoi aina lompakossaan isänsä valokuvaa: tämä kuoli sodassa Jorma Palon ollessa viiden vanha.
Uuna,
"Kaisla" katsoi äidin sylissä -valokuvaa ilonaan pitkän tovin, kunnes huomasi että olemattomia oletti. Vuosiluku paljasti ja sisar valisti: ei siinä Kaisla ole. Ensin tuli suru, sitten tyytyminen, aha. Sen jälkeen laaja näkemys: tuossa he istuvat, sota-aikana, nuori äiti ja esikoistytär. Ei ollut helppo äitiyden alun matka äidilläni ja sitten tuli lisää lapsia...
marjukka
kiitos.
Rakkaudella on pitkä matka. Välillä tulee uskonpuute: tokko sitä on ollutkaan ja liekö osakseen saanut sillä mitalla kuin lapsi olisi tarvinnut, mutta lopulta elämä antaa vastauksen ja sen nimi on armo. Lapsen näköala on ymmärrettävästi hyvin kapea. Vasta elämänkaarikurssi opetti Kaislalle mitä on historia. Sen vaikutus perhe-elämään on merkittävä. Sodalla on pitkä haava ja arpeutuminen kestää kauan. Joillakin koko eliniän. Toiset voivat sisäistää laulun sanat: anna menneiden haavojen olla.
Ellinoora,
pihakeinu varmaankin keinuttaa sinua läpi elämäsi: olet äidin sylissä :).
Elämäntarinakurssilla kierrätimme toinen toisemme lapsuuden ajan valokuvia. Valokuvaterapia (jos sitä siksi nimittäisi) oli eheyttävä kokemus, ei käynyt kuten olisi voinut olla vaarana: alkaa kilpajuoksu ja vertailu, kenellä on ollut rakastavampi äiti.
Kameraa ei ennen vanhaa paljon käytetty, monissa kodeissa se oli tuntematon kapistus. Niin monta sylikuvaa jäi ottamatta, veikkaan. Mutta silti: jos muisti ei muista yhtään sylihetkeä äidin kanssa, on silläkin sanomansa. "Äidin sylin voi muistaa voimana, mutta myös puutteena." Kiitos tästä.
Sanat piilottelevat jälleen mieleni sopukoissa, koska juttusi herätti niin paljon tunteita. Mutta luin. Ja tunsin. Kiitos Lastu.
Ansku,
ole hyvä.
Olisi muuten "jännä" lukea esim. vuonna 2040 mitä omat lapset kirjoittavat äidistään. Sitä vain mennään eteenpäin siinä ajassa ja niillä eväillä mitä kulloinkin on :)
Olemme aikamme lapsia. Ja äitejä.
Joskus tosiaan on aika lopettaa itku ja kääntää katse menneestä tulevaan, unohtaa se mitä ei saanut ja muistaa vain ne hyvät eväät.
En usko että meiltäkään niitä sylikuvia löytyy, enkä usein muista että äiti olisi edes ehtinyt istahtaa kauaa aloillaan.
5 lasta peräikkäin, sairasteleva isä ja karja pitivät tiiviisti liikkeessä.
Mutta silti jäi tunne että äiti oli aina paikalla ja saapuvilla kun tarve tuli.
Se muisto pyyhkii kuvien puutteen mennen tullen.
"aika on kutoa surusta uusi alku..."
Tähän suuntaan on Kaisla ollut meitä kaikkia ohjaamassa.
Sodan haavat - arvet. Joskus haavat ärtyvät ja märkivät. Ne on pakko puhdistaa ja sitten peittää siteen alle suojaan parantumaan. Arpi jää, mutta sekin tulee näkymättömämmäksi ajan kuluessa...
Kirpaisevaa lukea Kaislan tunnekuohusta, kun kuvan takaa paljastui hänen muistonsa äidin sylistä riistänyt väärä vuosiluku. Oli aika surra ja aika alkaa kutoa surusta uusi alku.
Yhtä kaikki - muistot äidistä eivät haalistu ja tuntuu, että vanhetessa vain muuttuvat tärkeimmiksi ja rakkaimmiksi.
Itsestäni ei ole yhtään lapsuuden kuvaa, jossa olisin äidin sylissä, en sellaista hetkeä muistakaan. Kun äiti eli viimeisiä viikkojaan, meillä oli tapana olla päivätorkuilla hänen sairaalavuoteessaan saman peiton alla ja jutella niin kauan kuin jaksettiin. Äiti oli minun sylissäni.
Mietin, miten monta kuvaa on sellaista, jossa oma lapseni on sylissäni. Niitä on, mutta ei kovin paljon.
Mk,
vaikka olenkin ollut kaupunkilaislapsi, olen ikiaikaisesti ihaillut juuri kuvaamasi kaltaisia maalaistalon äitejä. En tiedä onko edes viisasta näin sanoa, kun en itse ole kokenut samaa enkä kasvanut maalaistalossa. Mutta silti - niin, en tiedä mistä tämä arvostus ja ihailu johtuu, mutta tositunne se on.
Siinä ovat valokuvat ja kiiltokuvat tarpeettomia ja silti tallella on tärkein: äiti on kiireistään huolimatta lapsilleen läsnä.
Niin, itku ja parku siitä mitä vaille on jäänyt, on hyvä lopettaa. Elämä on tarkoitettu eteen päin elettäväksi. Elämänkaarikirjoittaja sanoi osuvasti: jotkut jäävät "kurssin" käytyään elämään liian kauaksi aikaa menneisyydessään. Elämä on kuitenkin tänään ja huomenna. Ennen kaikkea - edessä.
mm,
niin, ja miten vaikuttavaa huomata kuinka sisarusrakkaus kasvaa iän myötä, kun tiedostaa yhteisen kasvualustan, missä oli paljon hyvää mutta myös kipua. Yksi siskoistani saa hysteerisiä kohtauksia ukkosilmoilla. Hän oli vain kahden kuukauden vanha kun joutui viettämään paljon aikaa pommisuojissa pommikoneiden kylväessä tuhoa taivaalta. Ei ihme...
aimarii,
kylmät ja lämpimät - se on elämän merkki - väreet kulkevat lävitseni kun ajattelen sinua ja äitiäsi yhteisen peiton alla juttelemassa silloin kun äitisi on irtaantumassa tästä elämästä. Sen koettuasi ei varmaan ole merkitystä sillä, että sinusta ei ole valokuvia äitisi sylissä. Olen onnellinen puolestasi.
Entä kuva ristiäisistä? Monellako sellainen on? Sukututkimuskurssin aikana hain käsiini kirkonkirjoista kummini. Kummini oli lelukauppias puolisoineen. Tämä ei tullut milloinkaan ilmi! Hymyilen tälle tietämättömyyden tiedolle tänään, mutta silti ihmettelen, miksi. Tunsin lelukauppiaspariskunnan hyvin ja monet kerran istuin kaupan ikkunan takana nenä liiskassa tuijottamassa satua ja haavetta minkä erotti lasi.
Sitä en ihmetellyt ollenkaan, ettei minusta löydy kuvia äidin sylissä. Enolla oli kamera, ja pari kuvaa minusta pienenä löytyykin. Toisessa niistä olen siskoni sylissä. Kuvien ottaminen oli harvinaista.
Mutta myöskään minusta ei ole kuvia lapsi sylissä! Yksi on, siinä olen 24-vuotias ja sylissäni on vanhin lapseni parivuotiaana.
Kaksosten kanssa ei yhtään kuvaa! Johtuu osin siitä, etten ole halunnut minua kuvattavan - läski mikä läski. Toinen syy: olen aina ollut itse kameran takana. Pitäisikö vielä korjata asia: ottaa kaikki kolme aikuista lasta syliin ja pyytää joku ottamaan kuva.
Minusta ei edes lastenlasten kanssa ole kuin pari kuvaa.
Olen ajatellut mennä oikein valokuvaamoon jonain päivänä. Minusta otettaisiin sellainen kuva, joka voidaan laittaa hautajaisissa kynttilöiden väliin.
Äidistäni ei sellaista kuvaa löytynyt. Kuva piti erikseen teettää jostain ryhmäkuvasta.
Mutta valokuvaajalle menen kyllä stylistin kautta!
Obeesia,
hyviä ideoita sinulla: kaappaat kaikki kolme aikuista lastasi syliisi ja joku muu kuin sinä kameran taakse kuvaa ottamaan. Taidan lainata ideaasi. Esikoinen on melkein parimetrinen, ei taida näkyä minusta kuin hiustupsu jos sitäkään :).
Todella: on hyvä ajatus mennä oikeaan valokuvaamoon otatuttamaan 'hautajaiskuva' itsestään. Sukututkijoillekin tulee valmista materiaalia. Kuva ei jäisi kertakäyttöiseksi.
Elämänkaarikurssilla korostettiin miten tärkeää on että kuvien taakse kirjoitetaan perustiedot: päivämäärä, paikka ja henkilöt. Jälkipolvien ei tarvitse arvuutella, kuka ihme kuvassa esiintyy. Tai erehtyä kuten minä.
Lähetä kommentti