Muoti (pakinaperjantai)

Veikko on ihmeissään Ainonsa vuoksi. Ennen he elivät mökissään metsän laidalla tyytyväisinä siitä kun oli leipää ja voita ja särvintä pöydässä, maitoa lasissa, uunissa paloi tuli ja seinät ja katto pitivät huolen siitä, että lämpö kietoutui kuin peitto heidän ryppyjensä ympärille: vuodet olivat piirtäneet heidän ihoonsa karttojaan. Ikkunasta kun kurkisti ulkomaailmaan, sai nähtäväkseen pihamaan ja hyvässä lykyssä Tassu-kissan. Mutta viime aikoina Aino on ruvennut vaatimaan – se kun on kuulema niin muotia, niin muotia –, jotta puhutaan, puhutaan, ruoditaan koko elämä ja varsinkin rakkaus juurta jaksaen ja vielä senkin jälkeen kun ei jaksa sanoa sanaakaan, on mahdollista inistä ja huokailla.

Huokailla? Tyytymätönkö se on? Katselee liikaa television pusipusiohjelmia. Oppii kaikenlaista. Meillähän on kaikki hyvin.

– Nyt lähdetään kylälle, Aino sanoo yhtenä kirkkaana kesäpäivänä.
– Kylälle? Miksi? Onhan meillä vessapaperia vaikka kuinka. Ja ruokaa kasvimaalla, otettavassa vaiheessa jo. Ja lihat pakkasessa. Mikäs sulla nyt on? Koskeeko johonkin?

Ei se sano mitään, kiskoo vain Veikkoa ylös tuvan penkiltä, viskoo tämän käteen autonavaimet ja niin he mennä klönksyttävät Ladallaan pitkin metsätietä kohti avarampia maisemia ja ihmisjoukkoja.

Kylän keskellä kohoaa toimistotalo, ja sen eteen Aino pyytää Veikkoa pysäköimään myrkynvihreän Ladan.

Parisuhdeneuvontaa lukee käsin kirjoitetussa kyltissä.

– Sinne! viittoilee Aino.

Ainolta eivät sanat lopu kun hän kuvailee Teija-terapeutille Veikon puhumattomuutta. Kun Veikko on kylliksi tuijottanut saappaittensa kärkiä, hän kohottaa katseensa ja huomaa, että terapeutin kieli pyörii suussa samaan tahtiin kuin Aino kiihdyttää puhumiseensa vauhtia. Nyt Aino ajaa jo vitosvaihteella. Voi kun voisi joskus vaihtaa auton, alkaa olla Ladassa puhti poissa... mutta, ei, Ainoa en vaihtaisi vaikka mikä keijumersunainen ilmaantuisi.

– Niin, mitenkä sinä Veikko puhumattomuutesi selität? Teija virkkaa ja kärkkyy.

Veikko havahtuu autounistaan, vaistoaa, miten tukalaa on miehen olla ypöyksin kahden yksituumaisen, yhteen ja samaan suuntaan köyttä kiskovan naisen loukussa.

– Ettäkö kun en puhu. Ihan hyvin kaikki on. On lämmin mökki ja leipää ja...

– Ja ainainen hiljaisuus?

– Noku... nyt on keksittävä jotain, mitä tahansa, sen verran kiiluvaisen oloisesti vaimo ja terapeutti katsovat Veikkoa. Aivoissa on onneksi varastoa mistä ammentaa; jos ei uutta niin vanhaa.

– No, olette kai kuulleet tarinan naapurin Antista, Veikko aloittaa ja kun huomaa naisten toljottavan kysyvästi, jatkaa rohkaistuneena kuin olisi harrastanut puhelemisesta pitkäänkin.

"Antti syntyy ja kasvaa niin kuin lapset tekevät mutta aivan kaikilta osin ihmislajille ominaiset kyvyt eivät lähde liikkeelle (hienostipa sanon, ihmislajille ominaiset kyvyt...Veikko ehtii ajatella ja onnittelee itseään, jatkaa); Antti täyttää vuoden, täyttää kaksi, kolme, neljä eikä puhetta tule, ei sanaakaan lohkea suusta ulos. Kuuromykkänä häntä pidetään, sopuisana mutta vajaana.

Kesät vaihtuvat syksyn kautta talviksi, talvet kevään jälkeen kesiksi. Vuodet vierivät eteenpäin. Kesäisin niittokone ilmaantuu heinäpellon laidalle. Tulee pouta ja aika korjata heinät karjalle talteen. Rivakasti Anttikin, jo kuudentoista vanha, tarttuu hangolla heinäkasaan, pyöräyttää tupon paraiksi ja heittää olkansa yli laajassa kaaressa kohti seivästä joka ottaa niiaten vastaan heinähameen jota Antti jälkihoitaa: taputtaa hellästi jotta heinäsiskojen ja -veljien olisi hyvä kuivatella, toinen toisissaan liki, korsiaan ja varsiaan.

Monta paarmanpistoa ja heinänkuorman heilautusta myöhemmin väki kerääntyy pellon laidalle nauttimaan eväitä.

Jano on kova. Antin isä avaa piimätölkin, muljauttaa pahvisen suun huulilleen ja alkaa silmät kohotettuina kohti poutapilviä ryystää piimävirtaa sisuksiinsa. Kurkku pulputtaa klunk klunk, plumps, kuin kevätpuro.

Antti pitelee kädessään leipäkakkua, jonka päällä on paksu viipale lauantaimakkaraa, mutta hän ei avaakaan suutaan haukatakseen leipää, vaan...:

– Jätä vähä miullekkii, Antti parkaisee janoissaan isälleen jonka silmät laajenevat hämmästyksestä ja aataminomena joka äsken pomppi ylös alas juomisen tahtiin, pysähtyy.

– Antti, Antti, sinähän osaat puhua, Antti, mikset ole aiemmin sanonut mitään?

– Ei oo ollu asiaa."

Veikko katsoo Ainoa ja Teija-terapeuttia voimansa tunnossa mutta silti arasti – kummallista miten voikin tuntua yhtä aikaa siltä että on hyvin arka ja oikein voimakas. Kumpi lie totta?

Hiljaisuus kestää.

Terapeutti nuolaisee huuliaan, hymyilee Ainosta Veikkoon, Veikosta Ainoon ja silmäilee kalenteriaan: – Ehdotan, että varataan teille saman tien vuodeksi eteenpäin terapia-ajat.

Aino nyökkää innokkaana mutta Veikon suu loksahtaa auki.


Pakinaperjantai: Muoti