1965
Kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi ja perhe järjesti juhlia, äiti puuskahti (tuoreessa muistissa vast'ikään vietetyt kahden vanhemman sisareni "peijaiset"): ”Tämmöistä höpötystä yhden ylioppilasjuhlan tähden”, mutta isä, isä oli iloinen saavutuksistani. Ehkä minä hänen vuokseen ahersinkin, vaikka osasin myös protestoida hänen näkemyksiään vastaan, harvoin mutta silloin olin tosissani. Kun lukiovaiheessa valitsin biologian sijasta sielutieteen, isä kimmastui ja ennusti: ”Tulet syvästi katumaan valintaasi.” En tiedä, vastaan tänään.
Lapsuuden ja nuoruuden vuodet kulkivat todistuksista todistuksiin. Pingotin tukkarasvaisena yön pänttäämisen jäljiltä jokaista koetta, opettelin ulkoa niistä kohdista eteenpäin, missä järjenjuoksu uhkasi kärsiä haaksirikon. Joistakin aineista kiitettävä irtosi kevyesti, silkasta oivaltamisen ilosta, toisten numeroiden takaa kuulsi tuska ja jännitys. Ja olihan niitä muitakin numeroita, huonompia.
Mutta tulipa vihdoin se päivä, jolloin ylioppilastodistusta kelpaisi esitellä suvulle ja naapureille, isälle varsinkin. Ei mennyt hukkaan vuosikausien raadanta. Oli stipendiä ja jokunen itseaiheutettu, hymyt kirvoittava arvosana. Ei täysin tyylipuhdas kokonaisuus, mutta kuitenkin kelvollinen.
Toukokuun viimeisenä päivänä painoin lakin päähäni, joka oli piinannut ja vaivannut vuosikausia, ja lauloin sydämeni pohjasta gaudeamus igitur. Kotona juhla voisi alkaa.
Todistus lepäsi kirjoituspöydän ylimmässä laatikossa valmiustilassa: ehkä joku vieraista pyytää saada sen nähdä. Tuohon maailman aikaan ei ollut tapana pitää todistusta esillä, vaan vieraat keskittyivät turvallisesti siihen minkä saattoi niellä kakistelematta: voileipäkakkuun ja sen seitsemän sortin leivonnaisiin.
Ovikello soi. Ensimmäiset vieraat saapuivat. Isä ja ja minä menimme avaamaan oven. Osmo P. Karttunen, vuorineuvos, päivää. Skoolattiin.
– Millaisen todistuksen Lastu sai? vuorineuvos kysyi – isältä. Punehduin etukäteen mielihyvästä ja olin jo lähtökuopissa kiikuttaakseni todistusta hänelle ja hänen jälkeensä saapuvalle sankalle kansalle.
– Voimistelussa Lastulla on kymppi, isä pamautti.
Hiljaisuus.
Ketterä askeleeni jähmettyi.
Hiljaisuus jatkui.
Piinaa kypsyi.
Kun isä ei valaissut todistustani sen enempää, vuorineuvos alensi äänensä maireaan vaihteeseen ja kuorrutti joka sanan:
– Hienoa, onneksi olkoon, kympin voimistelija.
Vihasin voimistelua.
Ovikello soi ylioppilasjuhlissani toisen, kolmannen, neljännen ja niin edelleen kerran ja sama toistui yhtä monta kertaa: ruusut, kippis, onnea ja isän kertohymni ”voimistelussa Lastulla on kymppi, voimistelussa Lastulla on kymppi, voimistelussa Lastulla on kymppi...” kaikui kuin mantra.
Ei muuta.
Vasta vanhana aavistin, mitä virvatulta isä ajoi takaa. Elämä ei ole suorittamista. Onnea ei mitata eikä ohjata ulkoisilla saavutuksilla. Ja niin kuin olin olettanut, että saavutan isäni rakkauden ja hyväksymisen – saavutuksillani. Olin käyttänyt tavoitteeseen päästäkseni melkein koko nuoruuteni.
Tänään aavistan, että isä rakasti paljaasti.
Sammutan suorittajan lamppuni. Sytytän isän haudalle kynttilän.
Hän joka työkseen sydämiä tutki, sanoi: meillä kaikilla sykkii - ihonväriin, asemaan, kansallisuuteen katsomatta - pinnan alla samanvärinen sydän.
22 kommenttia:
Kouraiseva tarina! Tuskan hiki nousi täälläkin otsalle, kun ei lainkaan sitä todistusta esille otettu.
Sain omani vasta iltalukiosta lähes mummona, mutta sitäkin arvokkaampi se oli minulle. Ja minulle oli tärkeää saada hyvät numerot, että pääsin yliopistoon, mummona :-)
Ei rakkaus ole todistuksista eikä numeroista kiinni, mutta silti minulle tuli tunne, että olisiko isälläsi takana ollut hitusen sitä, että todistuksessa ei ollut biologian kymppiä. Sinä tiedät vastauksen, mutta minusta tuo koulu oli jo hiukan liian julmaa elämänkoulua. Yhden päivän olisi ollut oikein juhlia ja vasta sitten palata taas arkeen ja elämän kouluun.
En puutu tähän enempää, koska tiedän, että juuri näitten asioitten takia olet muistellut ja kirjoittanut, miettinyt ja taas kirjoittanut. Ja niin on hyvä ja niin jyvä sieltä kaiken alta paljastuu: rakkaus isään virheineen kaikkineen.
Isänpäivänä on hienoa muistella isää. Nuorena ei aina oivaltanut sanojen merkityksiä.
Kun aika on kulunut, sanat kasvavat ja avautuvat. Isä tarkoititkin jotain suurempaa kuin arvosanoja voimistelussa.
Sydän iloitsee isästä nyt tänään isänpäivänä.
Suorittaja olen minäkin. Jotenkin vain tuntuu, että mikään suoritus ei koskaan riittänyt. Omaa itseäni, taiteellisuuttani tai tunteitani ei oikein ymmärretty tai hyväksytty. Johtui kai erilaisuudesta. Nyt tuntuu vaikealta soittaa isälle tai olla tekemisissä muutenkin. Vaikkei päälle päin ole mitään riitaa tms. En oikein osaa päästää irti traumoista. Kun vieläkin saattaa puun takaa tulla jotain tosi loukkaavaa, yllättäen.
Minulle tuli vähän paha mieli tuosta kertomuksesta. Jos isä olisi sanonut "ei numeroilla väliä" ääneen, niin olisi viesti mennyt perille. On ehkä vähän liikaa vaadittu tulkintaa tytöltä ja vierailta, jos ajatus oli takana tuollainen. Ja monen vuoden raadannan jälkeen on ylioppilaalla oikeus nauttia ja olla ylpeä työstään. (Minä lähdin ylioppilasjuhlistani isän kanssa käymän riidan päätteeksi muualle yöksi.) Anteeksi, mutta tällainen tuli minulle vain oma tunne.
Pääasia on, että isästä on hyvät muistot sinulla ja tieto rakkaudesta. Se on tärkeintä.
Äitini tapana oli sanoa, että ihmistä ei rakasteta hänen hyvien tekojensa tähden. En oikein lapsena ymmärtänyt, mutta näinhän sen kuuluukin olla: armo ei kysy meriittiä.
Ehkä hän myös halusi alkuunsa karsia mahdollisesti orastavan pöyhkeilyn halun, jonka kovin hyvä todistus voisi nuoressa ihmisessa sysätä kasvuun. Monissa perheissä päinvastoin oikein hehkutettiin lasten hyviä arvosanoja ja lapsia kehuttiin julkisesti neroiksi. Tällainen kannustus osoittautui myöhemmin lasten neuroosien kasvualustaksi.
Isäsi oli viisas mies.
Hieno tarina, upeasti kirjoitettu kun lukija etenee rivi riviltä kuin jännityskertomusta. Sinun kokemuksesi, ainutlaatuinen. Elämää on elettävä eteenpäin, mutta sitä ymmärtää taaksepäin, luki jonkun blogissa.
Julkaisuajankohta, isänpäivä oli oivallinen valinta. Vei ajatukset kauas, omaan isään.
Ylioppilaspäiväsi hetket eivät unohdu. Ne säilyvät läpi elämän ja ajottain esim. juuri isänpäivänä ne nousevat mieleen ja käyt ne läpi. Asioihin on etäisyyttä, niitä voi nähdä myös toisin silmin, kun on itse saanut elämänkokemusta.
Kaikesta kirjoittamastasi kuultaa rakkaus isääsi ja kaipaus.
Jäin kesken kaiken pitkäksi aikaa omiin muistoihini. Miten ikävä onkaan joskus vanhempiaan. Miten tahtoisi sen ja sen asian kertoa heille.
Minäkin sytytin kynttilän.
Minä kuulun sellaiseen kasvatusalustaan, missä omia lapsia ei saanut koskaan kehua etteivät olisi ylpistyneet, mokomat. Vanhemmat olivat kuitenkin salaa hyvillään, jos eivät olleet niin se kyllä näytettiin.
Jännittävästi kerrottu tarina, ja rankka kokemus nuorelle ainakin sillä hetkellä. Olikohan isäsi tietoinen, miten kovasti halusit päteä hänen silmissään, tuskin. Pudotus maan pinnalle on varmasti tuntunut rajulta, vaikka isän tarkoitukset olivatkin ylemmillä tasoilla.
Hieno kunnianosoitus isällesi kuitenkin näin jälkiviisaudella kirjoitettuna.
Hieno tarina. Hieno kertomus. Hieno kiteytys. Hyvä sua.
Vasta vanhempana ymmärtää, monet ohjeet ja ojennukset. Rakkautta kaikki tyynni.
Muistojen matkassa on rikkaus kulkea.
Kiitos sanoistasi Lstu!
Kiitos jokiaikisestä sanasta ja ajatuksesta mikä kommentteihinne kätkeytyi ja esille tuli. Kuin valo joka osuu ja tekee hyvää työtään koska varjot ovat tässä iässä poissa. Niin, tai ei poissa mutta haalistuneet – lempeytyneet? Silti salaisuus on jäljellä. Isä. Valoisa varjo, mitä se on? Se on elämän salaisuus jota jokainen kantaa mukanaan koska vanhempien mysteerioita voi aavistaa, mutta ei läpinähdä. Silti hyvä on jatkaa pohtimista, sillä se kannattaa, koska se kannattaa elämää. Eteenpäin taaksepäin, eteenpäin, eteenpäin.
Vanheneminen on merkillinen ilmiö. Vanheneminen ja vanhemmat. Oma vanhemmuus. Nuorena imee itseensä isästään ja äidistään rakkaudenrippusia, hamuaa niitä epätoivoisesti ja ylimpänä kuultaa toive: kelpaanko vanhemmilleni semmoisena kuin olen. Itse ajattelin että kelpaan isälle numeroiden kautta.
Viime vuoden elämänkaarikurssilla kirjoitimme myös isämme tarinat, jotka alkoivat hänen vanhempiensa elämästä. Sain luettavakseni isänäidin kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut veljelleen siinä vaiheessa kun isäni oli kahden vanha. Se oli riipaiseva kurkistus isäni lapsuudenmaisemaan ja hänen vanhempiensa perhe-elämään.
Ylioppilaaksi tultuaan isä mietti (1934), lähteäkö lukemaan lääketiedettä, teologiaa vai upseeriksi – kaikki kiinnostivat. Hän valitsi ensimmäisen, mutta hän askaroi läpi elämänsä myös perimmäisten kysymysten ja isänmaallisten arvojen parissa. Jotain meni rikki niin hänessä kuin monessa vanhemmissa tai esivanhemmissamme kun sota alkoi. Jotain tapahtui hänen nuoressa avioliitossaankin. Koen nykyisin syvää ymmärrystä myös sisaruksiani kohtaan. Oirehdimme kaikki jollain tavoin; sota vaatii uhrinsa muuallakin kuin sotarintamalla: kotirintamalla perheenisän perheenjäsenissä. Se että näkee uhrin, ei enää aiheuta totaalista mustaa lamaannusta, vaan hienoinen paraneminen alkaa. Yhteisyys löytyy. Voimme laulaa keskenämme tai itsekseen ”sielun” peilin edessä: vaikka paremmaksi kaikki muuttuu silti hyväksi ei milloinkaan.
Isän kantakortista luen, millä sotarintamilla hän on nuorena 24-vuotiaana vastavalmistuneena lääkärinä hoitanut haavoittuneita. Kova alku lääkärin taipaleella. Se mursi hänessä jotain ja se ’jokin’ näkyi hänen surumielisissä silmissään. Läpi elämän.
Ylioppilasjuhlani. Olisiko syy isän käytökseen myös siinä, että meitä lapsia oli ja on neljä. Todistukset eivät voi olla identtisiä. Onko demokraattista piilottaa todistukset? Ketään ei alisteta ylistämällä? Näkikö isä, että olen jännittäjäsuorittaja? Yrittikö opastaa, että ilo on tultava tekemisestä itsestään, ei mittareista? Sisältä, ei ulkoa? Tai sitten häntä yhä jurnutti, että olin heittänyt lokaojaan luonnontieteet, hänelle itselleen eräät suurimmista iloista ja intohimoista. En tiedä. Vai onko syynä se katastrofi mikä tapahtui pari vuotta nuoremmalle serkulleni, isäni veljenpojalle. Hän, ihana, kiltti, hiljainen serkkuni, kirjoitti kaikkien yllätykseksi erinomaisesti, pääsi lääkikseen, sai osakseen suitsutusta mutta puolen vuoden kuluttua tästä ei jaksanutkaan elää. Se muutti myös omaa elämännäkemystäni. Tajusin ettei elämä ole koskaan oikeudenmukainen vaikka sitä jos mitä janosin aina.
Miksi kirjoitan taas isästä kuin en osaisi lopettaa ollenkaan... Luulen että kirjoitan tarinan Isä ja tytär. Jossain vaiheessa. Kiitos teille kaikille avomielisyydestänne. Jokaisen kommentin äärellä kävin pitkän vuoropuhelun. Niissä heijastuvat elämän värit. Matkamme jatkuu ;).
"Vai onko syynä se katastrofi mikä tapahtui pari vuotta nuoremmalle serkulleni, isäni veljenpojalle."
po.
Vai onko syynä se katastrofi mikä tapahtui minua pari vuotta vanhemmalle serkulleni, isäni veljenpojalle.
Miten kauniisti osaatkaan lukea isääsi nyt. Ja jakaa sen kanssamme :o)
Voi että.. Kauniisti kerrot.
Mutta jotenkin puhkuin ja puhisin vaatimattoman Lastun puolesta: aina se kynttilä piilotetaan sinne vakan alle (tai kannetaan iskän haudalle) sen sijaan että annettaisiin älyn valon loistaa!
Mutta oikeassa olet, nöyryyttä meidän tulisi opetella, ja oikeita arvoja.
(Silti vielä puhkun ihan vähän: onhan siinä tiedossa ja taidossa ylpeyden aihetta ja syytä, toista olis jo leveilisi omaisuudellaan ja muulla turhalla)
Lastu!
Blogissani on sinulle ohje "Yön kuningatar"-kakkuun.
Mimosa,
eikäs ole mukava että isämme ovat olleet olemassa. Ilman heitä ei olisi meitä :)
Kutuharju,
oi että, hyvä kun muistutit. Jos kynttilän pistää vakan alle, hame syttyy palamaan ja polttaa ihon rikki ja muuta kamalaa. Ei, kyllä kynttilä on nyt nostettava ylös ja ilmoille ja kerrottava kaikille että mulla oli ... yks juttu ylitse muiden ei, en voi paljastaa. Elämäntarinakurssilla huomasimme yht'äkkiä että kerroimme hikihatussa menneistä saavutuksista kun oli kauhia kiire saada ne kirjatuksi talteen kun tulevaisuudessa odottaa hiipumus ja haamutus. Se mikä ollut on pystyssä ja pitänyt meitä pystyssä, laskee kuin lehmän häntä. Juutuimme menneisyyteen. Mutta onneksi huomasimme kilpalaulannan absurdiuden (mikä sana) ja nauroimme niin että tulevaisuus poksahti auki. Siellä voi olla vaikka mitä - uutta ulottuvuutta. Menneisyyttä on hyvä jäsentää ja pohtia puhki ja luoda uudeksi mutta elettävänä on vain tuleva. Se kiehtoo. Myös eletyn pohjalta :)
Famu,
kiitos, kipitän kipijalkaa. Yön kunigatar on muuten hieno nimi. Sitähän me olemme :)
Tai siis yön kuningattaria :).
On vähän hämäränäköä liikkeellä: kaihileikkauksen jälkitarkastus on 24.11. ja silloin määrätään lukulasien vahvuudet. Muuten näen hyvin mutta lukemiseen tulen tarvitsemaan laseja. Ja kirjoittamiseen.
Olin itse ja muutamaa vuotta vanhempi siskoni suvun ensimmäiset ylioppilaat. Minulle on jäänyt nuoruudesta sellainen muistikuva, että elämäni oli lukioaikana pelkkää koulunkäyntiä ja läksjen tekoa. Vanhemmille oli tärkeää, millaiset todistukset saimme. Ne kyllä näytettiin sukulaisille aina keväisin. Olemisen oikeutus tuli sen kautta, että pärjäsi koulussa. Minulla meni kirjoitukset loistavasti. Kieltämättä tuntui itsestänikin hyvältä, kun vieraat ihastelivat viiden ällän ja yhden magnan ylioppilastodistustani. Mutta näin jälkeenpäin olen ajatellut, että miksiköhän todistukset piti aina näyttää sukulaisille. Kovinpa sitä nuori oli vanhempiensa armoilla niin kauan, kuin jalat on saman ruokapöydän alla. Jollei kauemminkin.
Minusta isäsi ei toiminut oikein. Julkinen mitätöinti on pahinta, mitä voi olla. Ilmeisesti et päässyt puhumaan asiasta isäsi kanssa jälkikäteen. Onneksi sinulla on taito kirjoittaa ja käsitellä asiaa eri kannoilta. Nyt vuosikymmenten päästä voit ottaa todistuksen laatikosta ja julistaa kaikella kansalle: Hienoa Lastu. Upea suoritus!
Jään odottamaan kirjoistustasi isästä ja tyttärestä.
En nyt voi mitään, mutta mun tuli surku sua, kun ei huomioitu hienoa tulosta ja ahkeruutta!
Ei ihminen kehuista piloille mene!!!
Mikä ihmistä muuten kannustaa, ellei ilo onnistumisesta?
Mä sanon nyt jälkikäteen, että HIENO SUORITUS!ONNEKSI OLKOON!!
Sulla on kyllä viisautta ymmärtää se isän kanta asiaan...
Minäkin mietin pitkään tätä tarinaasi. Syitä isäsi toiminnalle en lähde arvuuttelemaan, mutta ymmärrän hyvin, miltä sinusta on silloin tuntunut. Toisaalta kunnioitan syvästi ihmisiä, jotka osaavat antaa arvon ihmiselle itselleen, eikä ainoastaan sille, mitä kukin on onnistunut elämässään saavuttamaan.
Piri,
onneksi olkoon hienosta todistuksesta! Hyvä todistus rakentaa tervettä itsetuntoa ja kehittää rahkeita luovia rohkeasti eteenpäin elämässä. Ja kun ”numerot” eivät jää itsetarkoituksellisiksi, ilmassa leijuviksi abstraktioiksi, ne ovat lahjoja muille. Lahjakas taiteilija luo taiteellaan elämyksiä muille, lahjakas matemaatikko käyttää tietojaan ja taitojaan sillan lujuuslaskelmiin, ja sanataituri vie lukijan uusille poluille jne.
Lahjakkuus ei ole itsekkyyttä vaan parhaimmillaan epäitsekkyyden lähde joka johtaa yhteiseen hyvään. Tulee mieleen sanonta: minkä lahjaksi olette saaneet se lahjaksi antakaa.
Kaivan päästö- ja ylioppilastodistukseni esille. Voi, joukossa hyppii musta lammas. Matikan numero jonka tietoisesti halusin siksi miksi sen sitten sain. Häpeätahraksi josta olin salaa ylpeä. Lopetin lukiossa matikan ”harrastamisen” vaikka sitä olisin osannut. Juu, outo olio olin. Olen. Täytynee tosiaan kirjoittaa talteen nuoren intohimot johon kuului syöksyminen päin rakkautta: sanoja ja kirjoittamista ja sen vastakohtana matikan potkiminen lokaan. Syyt tiedän, tai luulen tietäväni. Ne kuuluvat sarjaan elämäni tarinan merkilliset polut: umpikujat, sivupolut, suorat nuotit.
Arjaanneli,
kiitos, kiitos, kiitos. Pitäisi varmaan järjestää ylppärijuhlat uusiksi. Skoolattaisiin menneiden traumojen muistoksi ja laulettaisiin kaikki ne ylistyslaulut jotka jäivät silloin väliin, koska opetettiin pitämään matalaa profiilia, kasvattamaan tasapäisyyttä ja tuijottamaan kengänkärkiä.
Niin, tai sitten isä oli viisas mies. Ehkä aavisti että otan turhan vakavasti numeroiden kalastuksen ja yritti näyttää, että tärkeintä on löytää ilo siitä mitä tekee eikä hampaat irvessä pyydystää hyviä numeroita.
Isällä oli muutenkin jänniä metodeja lapsiaan kasvattaessaan. Vanhin sisko pelkäsi tauteja vallan vimmatusti. Kun hän oli viisi kertaa näyttänyt isälle ihottumaläiskää käsivarressaan ja isä rauhoitteli, että se on viaton mikälie (en muista taudin nimeä), mutta sisko ei tästä tokeentunut vaan meni kuudennen kerran isän ”vastaanotolle”, tämä sanoi – lempeästi (ihan niin, muistan ne lempeät silmät ja lohduttavan äänensävyn): ”No, jos ei muu auta miten saamme ihottuman pois, katkaistaan käsivarsi poikki. Eipä ole enää ihottumaa, jos ei kättäkään.” Sisko vaikeni ja lopetti kyselyt siltä osin. Ja ihottuma parani.
marjukka,
muistan, kuinka isä inhosi keikarointia, hienostelua, ihmisten arvottamista ulkoisen perusteella. Hän pukeutui kuin puliukko eikä ottanut aina potilailta maksua, etenkin jos sydänvaivainen tuli kaukaa Savon salomailta, yhden lehmän tilalta.
Mutta totta oli, että isän vuoksi hyvinkin numeroita kalastelin. Paitsi matikan edessä rimpuilin ja pidin pääni...
Tuollainen elämäntarinakurssi olisi upea juttu varmasti kaikille. Tekisi hyvää miettiä miksi joku tapahtuma tuntui siltä, kuin se tuntui. Tärkeää ei ehkä enää olekaan se, miksi isäsi toimi, kuten toimi. Vaan se, että ymmärrät ja havaitset sen herättämät tunteesi.
Isän ja tyttären tarinaa jään hartaudella odottamaan.
Ansku,
kiitos, totta: ensin kokee tunteet, lopulta omat tunteensa ymmärtää.
Elämäntarinakurssi avarsi näkymän. Enää ei ollut pelkkä isä ja hänen suhtautumisensa minuun, vaan isällä on oma historiansa omassa lapsuuskodissaan ja lisäksi koko kansakunnan historia viitekehyksessään. Perspektiivi luo "armoa", oivallusta ja lopulta kiitollisutta. Elämä, mikä mielenkiintoinen kokemus :). Ja me ihmiset siinä pyörteissä mukana.
Lähetä kommentti