Kunnassamme rokotetaan tästä päivästä lähtien 6 kk - 64-vuotiaita riskiryhmäläisiä sikainfluenssaa vastaan.
Läheinen pysäköintipaikka täyttyy hyvissä ajoin ennen kahdeksaa myös rokotettavien autoista.
Jonoa riittää kadulle asti heti aamutuimaan, ennen h-hetkeä.
Tunnin jonottamisen jälkeen on vuoroni. Pernaton uniapneapotilas piikitetään. Kiitos!
***
Vaikka en osaa rentouttaa käsivarren lihasta, johon rokotusneula suuntautuu, en pelkää niin kuin lapsena, jolloin ei kerrottu miksi pistetään ja mitä minusta tahdotaan. Lapsen ruumis muistaa kauhun kun sanoja ei ole.
Elämä on elettävä eteenpäin mutta sen ymmärtää taaksepäin. Kunpa olisin tiennyt. (Piikkifobiani juuret olen kertonut blogissani ennenkin mutta sikapiikin "kunniaksi" tulkoon taas tarjottimelle.)
1950
Makaan lavitsalla, potkin ja riuhdon, mutta neljän vai viiden (vai kuudenko) pitelijän kädet takertuvat tiukasti kuin iilimadot ruumiiseeni ja pysäyttävät riuhtomiseni mutta eivät lamaannuta pelkoani: iso piikki lähestyy ja kaivautuu lihaani ja huudan, huudan niin että näen kuinka kiljuntani kiirii porraskäytävää pitkin alas, kaivautuu ulko-oven alalistan kautta ja kietoutuu kaduille ja kujille ja etsii vapahdusta kauhulta. Eikö kukaan tule ja auta, päästä minua irti piikistä?
1950
Tarina jatkuu.
Vähän tämän jälkeen toteutuu elämäni historiassa ensimmäinen lentomatka, Kuopiosta Helsinkiin, isän kanssa kahden kesken. Olen ylpeä ja iloinen. Hän on valinnut juuri minut matkaansa, olen yksin hänen ja isot siskot jäävät nyreissään äidin kanssa Kuopioon. Istun koneessa ja näen pilvet ja taivaan ja maan ja tunnen vahvan isän vierelläni. Painaudun hänen sarkatakkiaan vasten.
– Lentoasemalla on kaksi tätiä meitä vastassa, he vievät sinut laboratorioon ja saat pienen piikin. Samanlaisen kuin kotona Kuopiossa.
Olen alta aikayksikön lentokoneen penkin alla ja pidän tiukasti tuolin putkijaloista kiinni, rystyset hohtavat valkeina kun isä ja lentoemäntä yrittävät kiskoa minua esiin, mutta eivät onnistu. Lapsi on vahva kuolemankauhuissaan.
Miksi ei kerrottu, mistä oli kyse? Ehkä se oli liian vaikea aihe. Mutta entä jos olisin saanut kuulla saman kuin pikkupoika joka vastusti piikitystä (elettiin aikaa jolloin isyystestit tehtiin verinäytteestä).
Pojalle sanottiin: ojennapas vain kätesi, sinulle etsitään isää.
– No pittetään titte, sanoi poika kuin palkintoa olisi janonut, lopetti huutonsa ja katsoi tarkasti, kuinka veri valui koeputkeen.
16 kommenttia:
Kuinka monta kerrosta meissä onkaan. Arpovatkohan ne, milloin mikäkin tulee esille?
Kiva kun taas olet täällä, ja vahvana ottamaan vastaan mitä tulee, piikitettynä ja varustettuna.
Lieto on muka niin iso paikkakunta, että täällä annetaan aika, milloin saa mennä. Eilen jaettiin aikoja ja minäkin astmaattinen sain ajan, ensi viikon perjantaina. Miten niin paljon voi Liedossa olla riskiryhmäläisiä, ihmettelen vaan.
Lapselle kaikki tuntematon on kauheaa, etenkin piikittäminen. Siinä meni hieno lentomatkakin pilalle.
Ihan pienikin ymmärtää kun selittää. Yllättävän pieni, ymmärtää vaikka ei osaisi puhua. Huomasin sen omista tyttäristä.
Tervetuloa takaisin pikku tauolta! Voit olla varma siitä, että sinua on kaivattu. Hienoa, että sait tarvitsemasi piikin, vaikka se toikin mieleesi lapsuuden kauhut. Lapsena koettu on jossain siellä takaraivossa tallessa tullakseen esiin sopivassa tilaisuudessa.
Muistelen huvittuneena sitä "ryhmähysteriaa", mikä saatiin syntymään, kun jonossa kansakoulussa odotettiin rokotusvuoroa.
Onneksi olet sitten saanut sen kauan odotetun rokotteen...minä odottelen omaani...
Lapsuudesta on juuri sinun kertoman kaltaisia kurjia muistoja...
Sinä olet nyt sitten vahva, etkä sairastu tähän pikkasen pelättyynkin possutautiin.
Ja voi kurjuus, kun sulla meni kiva lentomatka ihan pipariks!
Miksei sulle puhuttu asiasta ennen matkaa, se on kurjaa.
Niinkuin Uunakin sanoi, niin kyllä lapset, pienetkin, ihmeesti ymmärtää asioita jo ihan pienenäkin.
Sulla oli piikkikammo ja mulla hammaslääkärikammo, mistä vasta nyt jälkeenpäin olen päässyt pikkasen eroon, mutta vieläkin pelkään sinne mennä!
Kiva, kun olet taas täällä!
Oli helppo samaistua piikkipelkoosi, tiedän toisen samanlaisen pikkutytön jolta oli taju mennä peikästä pelosta.
mm,
lapsuus on paitsi kirkkauden myös sysipimeyden aikaa. Kun ei tiedä, mitä missä milloin, niin ei tiedä kun kukaan ei kerro. Mutta tulee hetki jolloin löytyy elämän kääntöpiste. Katse kulkee eteenpäin mutta kiinnittyy myös alkuun eikä hellitä ennen kuin vastaukset, yllättävätkin, löytyvät.
Uuna,
luulisi että Liedossa rokotus hoituisi riskiryhmässä olevalle nopeammin. Kuntalaisten eriarvoisuus eri puolella Suomea rokotusten saamisessa 'pistää silmään', 'ottaa sydämestä'.
Itse vähän emmin menenkö ensimmäisten joukkoon tänä aamuna, mutta sitten ajattelin, että parhaiten säästän terveydenhoidon resursseja jos rokotutan itseni enkä kenties joudu sairaalahoitoon.
Niin, lapset tarvitsevat puhumista, puhumista. Dialogia. Sillä tavalla mielen möykyt ja pelon kerät puretaan.
Famu falsetissa,
kiitos ja samat sanat :). Oliko teidän koulussanne sama rokotuskäytäntö kuin meillä: housut kinttuihin ja katederille seisomaan, kukin vuorollaan. Ja luokka lauloi samalla Tiu tau tilhi, äidin ryytimaassa?
hanne,
niin, ei lapsuudenmuistot aina sulaa kultaa ole, päinvastoin, kauhu moninkertaistuu jos ei ole aikuista joka kertoisi, selittäisi siksi kunnes turvallisuudentunne saapuu ja pelko hiipuu. Turvallisuudentunne on tunteista ykkösten joukossa.
Harakka,
kiitos.
Mietin lasten pelkoja nyt kun Torniossa on pikkutyttö kuollut sikainfluenssaan. Kuolemanpelko voi olla kauhistuttavan totta hyvinkin pienelle lapselle. Kuopuksemme ahdistui kolmivuotiaana kuolemasta niin, että oli pitkä tie tajuta (ja purkaa) mistä hän kuolemankauhunsa oli saanut. Siinä tarvittiin paljon tunteisiin heittäytymistä täysillä, ja puhumista, puhumista. Ehkä joskus kirjoitan siitä.
Hammaslääkäripelko on totaalista, ymmärrän hyvin. Mikähän siihen auttaisi? Minua auttoi kun tunnustin pelkoni hammaslääkärilleni. Luottamuksen tie kävi pohjamutien kautta. Nyt pelottaa, kun porataan mutta luotan :).
Kiitos samoin, mukava olla taas blogistaniassa.
Kaanon,
ihmisen osa on yhteinen: toivotaan, että pelkomurhe vähenee jaettaessa :). Lapsuus on ehdottomien tunteden aikaa, niin peloissa kuin iloissakin.
Sinä sait jo piikin, minä en sitä taida saada ollenkaan, ainakaan en kuulu mihinkään niistä ryhmistä, mitä täällä rokotetaan. Onko sitten hyvä vai huono, ei osaa sanoa?
Siellä ollaan ajassa sopivasti H1N1:n suhteen. Täällä pitääkin kysyä miten potilas, pitääkö ottaa rokotus.
Piikitystä en pahemmin lapsuudesta muista, mutta hammaslääkäriä jännitän.
Hyvä, kun sait rokotteen. Olen ehdottomasti sen kannalta. Paitsi yksilön myös kansanterveyden kannalta on hyvä, että mahdollisimman moni saa rokotteen.
Aikaisempaan piikttämiseen liittyen en yhtään ihmetttele, että lapsi oli kauhuissaan. Tilannehan oli tehty mahdollisimman kammottavaksi. Mitä useampi vieras kovin ottein pitää lasta paikoillaan, sitä pelottavampihan tilanne tietenkin on. Ihan sama eläinten kanssa. Psykologia auttaa rauhoittamaan paremmin kuin voiman käyttö.
Se mitä luulen voivani lukea tarinasi rivien välistä, herättää minussa suurta myötätuntoa myös äitiäsi kohtaan. 50-luvulla ajat ovat olleet niin toisenlaiset kuin tänä päivänä.
marjukka,
on oikeudenmukaista että kaikki suomalaiset - halutessaan - voivat rokotuttaa itsensä. Priorisointi on aina vaikeaa.
Itselläni lapsuudenaikainen rokotuskammo on muuttunut rokotusmyönteisyydeksi.
arleena,
onneksi on kehitelty yhä potilasmyönteisempiä hoitolaitteita: piikittäminen on tänäpäivänä kuin hyttysen pisto ja hammaslääkärin jalalla poljettavat porat nähtävissä vain museoissa.
Ina,
kiitos että otat esille äidin - ja yleensä sodan kokeneiden naisten - aseman ja olosuhteet. On paljon sellaista tuskaa jota he joutuivat kärsimään mutta josta eivät osanneet puhua. Puhumattomuus on vaikea "tauti".
Tänään myötätunto lääkitsee mykkien haavojen synnyttämää kipua. Alkaa nähdä edellisen sukupolven heidän elämäänsä ja kansakunnan historiaa vasten.
Rokotuksen historiaan kuuluvat myös isorokkorokotukset (en saanut sitä, pelkäsin niin). Tuberkuloosin torjumiseksi taas opiskelijan piti joka vuosi käydä keuhkokuvassa ja saada leima opintokirjaan - muuten eivät portit opintojen pariin auenneet. Vieläköhän vauvat saavat syntymänsä jälkeen Calmette-rokotuksen? Minulla, pernattomalla, on laajahko rokotusohjelma, jota on uusittava tietyin väliajoin. Olen noudattanut sitä.
Hyvä vertaus: lapsihan on kuin eläin. Väkisin kiinnipitäminen ja piikittäminen ilman että tietää mitä, mitä miksi - ja vaistoaa vain aikuisten jännittyneisyyden - herättää lapsessa kauhua. Jos luottamusta on, kestää kivunkin. Tajuaa että se on omaksi parhaaksi. Samalla tavalla reagoi eläin. Luottamus, huolenpito, rakkaus kietoutuvat toisiinsa.
Minä se piikittelen klubilla ihmisiä naurupiikillä jatkuvasti. Ne vaan nauraa. Puhallan täältä sulle... puh puh.
miina,
ihan maistuu metsämansikalta puuh, puuh, puuhkusi :), ja silloin luonto vetää maailman mallilleen ja leveän hymyn huulilleen. Ilos ellää pittää. Naurupiikki marraskuussa! Klläpäs tekee hyvää :D
Kyllä ne vielä ainaski 10 v sitten piikittivät Calmette-rokotuksella vauvanpyllyt, jäi sellainen kuoppa pienen kankkuun.
Muistan miten äidillä oli sellainen rokonarven näköinen iso kuoppa, käsivarressa vai kankussa, en enää muista?? Ja se oli isorokkorokotus: en muista että sitä olisin enää itse saanut.
Koskettava kertomus. Muistan tosi vahvasti myös sen tarinan, missä pikku-Lastu vierähtää ulos autosta, vai oliko se tarina... Jännä miten tosi ja epätosi on täällä samalla viivalla.
Olet voiton puolella, kun piikki on jo pistetty. Tauti pysyköön loitolla.
Minä poden piikkikauhua, en tiedä, miten minun käy.
Kutuharju,
:)
Isorokkokraaterista voi laskeskella ihmisen iän ;). Kenellä se on näkyvissä, hän on vähintäinkin xx-ikäinen.
Empaattista kun muistat miten hyppäsin liikkuvasta autosta pois, kun kuulin että nyt mennäänkin keuhkokuvaukseen eikä niin kuin sovittu oli, pelkästään mummia katsomaan sairaalaan. Kumma miten pelko pysyy muistikeskuksessa kuin täi tervassa. Kuka ottaisi valokuvan täistä tervassa? Toimisi terapeuttisesti - tai sitten ei :).
Niin, tosi ja epätosi ovat usein samalla viivalla. Ja miten paljon epätotta on lapsella jolta puuttuu elämänkokemus ja ymmärrys, mutta mielikuvitusta kaikenmaailman kammotuksiin piisaa. Ja samalla lapsi imee itseensä jännitteitä joita ympärillään aistii. Jonnekin ne näkymättömät kysymykset pesiytyvät. Olin altis ottamaan vastaan jännitteet ja pistämään paremmaksi pelkokertoimet.
aimarii,
oi, sinulla on piikkikauhu. Myötätuntoa tunnen, tietäisitpä kuinka paljon.
Lähetä kommentti