Tapaan kirkonkylän K-kaupassa pienen kiukkuisen mummon. Totta puhuen – hävettää tunnustaa mutta sen nyt teen – joskus välttelen häntä, sillä tiedän että kun hän pääsee puhumisen vauhtiin, maito ostoskärryissäni lämpenee ja jäätelö sulaa. Käyn varuilta nakkaamassa Ville Vallaton -jäätelötikut takaisin pakastinaltaaseen sillä mummon suun asennosta ja silmien siristyksestä näen että hänellä on asiaa. Ja silloin ei katsota kelloa. Eikä puhuta murteita. Oikaisen ryhtini, puristan kärryjen kahvasta etten huojahtele; kuuntelen.
– Mestari-sana on kärsinyt inflaation. Pahempaa: inflaatio on kärsinyt inflaation. Sanat ovat vailla katetta, puuskuttaa pieni kiukkuinen mummo ja jatkaa jupinaansa: –Nyt ovat kaikki oman onnensa seppiä. Mitä ajan ja hermojen tuhlausta! Ennen oli toisin. Tieto ja taito oli vain ja ainoastaan mestarien päässä ja käsissä eikä kaiken maailman tuulissa ja tuntureissa kenen tahansa kosketeltavissa. Mestari otti viereensä kisällin, oppipojan, joka kulki suutarin ja räätälin kautta sepän luokse oppiin. Ei kisällillä ollut muuta mahdollisuutta kuin oppia takomaan lukkoperät, korjaamaan kengät, ompelemaan puvut. Vielä kaukana oli aika jolloin apu tulee bittitaivaalta.
– Nyt tiedämme: tulee jos tulee. Joku ystävällinen sielu nimeltänsä Virtuaalihahmo vastaa kysyjälle netin keskustelupalstoilla mutta se mikä puuttuu, on ihmisen katse ja silmät ja kosketus, kädelle taputus. ”Kaikki järjestyy, aikanaan, kyllä sinä opit kun pysyn vierelläsi kunnes piparit onnistuvat, sukan kantapää kaareutuu niin että jalka kiittää, moottorisahan nikottelu loppuu ja työkalu kehrää kuin kissa aamuruskossa silakka suupielessään, kerma viiksissään. Mikä parasta: sekä tietsikan että digikameran salat avautuvat ja olet niiden isäntäemäntä vaan et narri enää laisinkaan. Saat paljon enemmän irti kun yhdessä tuumin aparaattiesi aarteet avaamme ja valjastemme käyttöösi.”
– Entäs nyt, pieni kiukkuinen mummo palaa todellisuuteen niin että jysähtää ja puristan yhä lujemmin kärryn kahvaa: – Sinäkin, juuri sinä (pieni mummo intoutuu vaahtoamaan ja osoittaa minua etusormellaan kuin herätyskokouksen saarnaaja) nökötät yksin tietokoneesi kanssa jos se ryppyilee. Et osaa tehdä yhtikäs mitään. (Noh, en yksin ole, mutta en tohdi keskeyttää pienen kiukkuisen mummon puhtia.)
– Tarvitsemme avuksemme vapaaehtoisen mestarin. Tietäjän. Osaajan. Ihmisen. Mestari on rauhallinen jos tietokone jumittuu tai käytämme digikamerassa pelkkää automatiikkaa. Hän kertoo mitä kaikkea kivaa koneilla voi tehdä. Hän hymyilee kun kysymme uudestaan ja uudestaan. Oppi ei meinaa mennä perille yhdeksännellä eikä yhdeksännellätoistakaan kerralla. Vaistoamme että mestari on sydänjuuriaan myöten rauhallinen ja kärsivällinen, sillä hänen ilonsa on siinä, että kisälli valaistuu ennemmin mutta todennäköisemmin myöhemmin ja aikanaan hänkin pääsee perille siitä miten onnellista on olla iloksi, avuksi ja hyödyksi. Jakaa osaamistaan eteenpäin.
– Mestarin tehtävä on tehdä mestareita. Eikös homma silleen mene?
Nyökkään ja alan innostua: – Suomen Punaisen Ristin ystäväpalvelu tai mikä tahansa hyväntekeväisyysjärjestö voisi tarjota mummoille ja muille ”kaikki ilo irti kamerasta ja tietokoneesta” -palvelun. Eikä se tietotaito tule www:n tai eurojen kautta vaan ihka elävä nörttipoika tai -tyttö (tai ei tarvitse olla nörttikään eikä nuori kunhan osaa) tulee mökkeihimme osoittamaan tien kameran ja tietokoneen ihmemaahan. Kuljemme kaikessa rauhassa. Saamme juurihoitoa. Ilo ilmaista.
***
Joulu on ollut ja mennyt. Kevät ääntelee koivun oksilla, peipolla on asiaa: pikkulintu riemuissaan, lauleleepi onneaan. Koputan pienen kiukkuisen mummon mökin ovea. Hän avaa hymyssä suin ja kammarissa huomaan Villen ja Annin, koulupojan ja -tytön mummon tietokoneen äärellä. He heilauttavat iloisesti kättään tervehdykseksi.
– Tulehha peremmälle, kiehautan kahvit, tai jos kelepoo, niin juuvvaan kaakaot. Annille ja Villelle maestuu suklaati, elä kerro niille, mummo alentaa ääntään kuiskaukseksi, – että suavat yllätyksen: vispoon piälle kermoo; eipä piäse kettu tulemaan.
Pientä kiukkuista mummoa ei enää ole, hän on nyt pieni iloinen mummo, kielensä ja mielensä ja ilonsa löytänyt. Ville ja Anniina ovat luvanneet tulla joka torstai mummon luokse ja yhä pienemmäksi kaventuu heidän ja mummon välinen osaamisen railo, mestarius ja kisälliys. Mummo on oppinut paljon. Pian hän on valmis astumaan mestareiden joukkoon ja rupeaa opettamaan muita mummoja.
Bittitaivas laskeutuu hänen kotiinsa. Tuuli leyhyää leppeästi avonaisessa ikkunassa ja keinuttaa valkopitsisiä verhoja. Mummo pomppii räsymatollaan ja ottaa koneestaan ilon irti. Nuoruutensakin. Beatlesit soivat taustalla taukoamatta. Kuin silloin kauan ennen.
Mummo opettelee nyt siirtämään videoita. Ja kun näkyy olevan kuva hiukan viturallaan ja mummolla tenkapoo miten sen suoristaa, Anni ja Ville neuvovat kyllä ensi kerralla.
25 kommenttia:
Niin monta tärkeää asiaa. Jutusta jäi hyvä mieli.
Joskus tuntuu että mestarit tahallaan panttaavat taitojaan jostain merkillisestä syystä.
Ja miten helppoa loppujen lopuksi onkaan siirtää taito eteenpäin ja tuottaa iloa uudelle osaajalle. Mestaruus ei ole iästä kiinni.
Tämä tarina teki onnelliseksi useammankin mummon.
Tuommoiselle mestariopille olisi kyllä käyttöä!
Miten totta onkaan että paljon paremmin oppii kun joku näyttää miten tehdä.
Kyllä pikku mummo oikeassa on, liian monta juttua pitäisi itse hallita ja osata tuosta vain.
Tai ehtiä ja jaksaa.
Peikkokin tykkää tuosta jutusta. Se on lempeä ja kauniisti ajatuksia ohjaava. Hyvin kirjoitettu :)
Minä olen näinä päiväinä juuri ajatellut, että samalla kun kaikki mummot tarvitsisivat Anneja ja Villejä, niin kaikki nykyajan Annit ja Villet tarvitsisivat myös mummoja....
Jokainen mummo tarvitsee oman Annin ja Villen kuljettamaan ohi tietsikkakarikoiden ja sormisuussa autiomaan.
Ja sitten se tulee, oppimisen ilo. Iso ilo!
Kaanon tossa sanoikin jo sen, kuin olisin itekki sanonut, että me kaikki mummut ja papat tarvitaan ne villet ja annit, ennenkuin opitaan kaikki tarvittavat, ja senkin jälkeen vielä monet kerrat. Aina tulee jotain uutta kuitenkin.
Ja oikeesti, se onkin hieno ilo, kun huomaakin oppineensa taas jonkin uuden asian!
Mainio tarina, antaa mestariuden kiertää. Tosin en meinannut millään päästä tarinassa alkua pitemmälle kun jäin hihittämään sille miten inflaatio on kärsinyt inflaation =)
Aika moni lapsenlapsi ja isovanhempi ovat löytäneet uuden yhteisen maailman tietokoneen äärellä. ei hassumpi saavutus tältä keksinnöltä, ihan heti ei vastaavaa tule mieleen.
Sinä vasta taitava olet, kun saitkin kuvan jäämään noin.
Tämä olisi käynyt myös uuteen numerokuvahaasteeseen, vuosiluku vain perään, niin valmis.
Ai, niin, eihän tämä tietystikään sinusta kerro, tämähän on fiktiivinen tarina, pakina ihan, olin aivan unohtaa. Ja minä-muoto olikin sillä kärryihin nojaajalla eikä mummolla :-D
Hieno pakina ja niin toden tuntuinen, että korvat täälläkin puolella ruutua kuumottaa.
Kyllä Villet ja Annit saisivat olla mestmarjaareina monessa talossa kameran ja tietokoneen saloja opetamassa.
Kysyntää olisi.
Ajankohtainen aihe ja mukava pakina.
Simpukka,
kiva kuulla jos mummon tarina tuotti hyvää mieltä. Taika on totta: kiukkuinen mummo voi muuttua iloiseksi mummoksi, kun koneet pelaavat ja hän tulee niiden 'emännäksi'. Lukkojen auetessa mummon kirjakieli kiäntyy takaisin omaksi kieleksi, murteen viännöksi. Ihmettelinkin miksi mummo puhuu aluksi kuin sivistyslautakunnan puhheenjohtaja :).
Sirokko,
totta, joskus työpaikoillakin saattaa ilmetä panttausta: tieto on valtaa eikä sitä haluta jakaa. Ja kuitenkin tutkimusten mukaan ihmisen eräs syvimmistä onnen ja ilon lähteistä on jos voi olla avuksi toiselle.
Nyt kun valtiovalta yrittää saada maamme tietoverkon piiriin (vai ajetaanko syrjäseuduilla alas, en ole oikein perillä missä mennään), on syytä pitää huolta myös siitä että mökin miinatkin saavat avun ja opastuksen. Mitä iloa on tietokoneesta jos se nököttää nurkassa muttei sitä osaa käyttää. Ja moni 'osaavakin' käyttäjä saa koneestaan ehkä vain kymmenen prosentti - jos sitäkään - irti, varsinkin jos innostuu luovuudesta ja ITE-taiteesta. Tarvetta on päivittää taitonsa.
Mk,
niin, miten usein joutuu koneen kanssa ihmeisiin kun se ei suostu tekemään mitä haluaisi. Ja mitä kaikkia toimintoja siellä onkaan, joista ei edes tiedä - kun ei ole opastajaa vieressä.
Nyt kun it-alalla on paljon työttömiä, olisi hienoa jos yhteisvastuullinen ja eri sukupolvia yhdistävä vapaaehtoiskoulutus saisi jalansijaa. Palkkana olisi hyvä mieli. Kannattaisi kokeilla. Kun opettaja istuu vierellä ja näyttää, oppi menee sujuvammin päähän - ja sormenpäähän -: tietää mitä nappulaa painaa jotta saa mitä haluaa.
isopeikko,
miten iloista kuulla että peikko tykkäsi.
Peikko voisi käynnistää tarinankirjoittamisen kurssin, niin ovat peikolla tarinat hallussa ja ilo niistä jaossa.
Nyt olisi 'korkea' aika mummojen ja vaarien kirjoittaa omat tarinansa talteen. Hiukkasen potkua ja innostamista vain, siitä se lähtee.
mm,
hyvin olet ajatellut. Lapset ja nuoret tarvitsevat mummoja. Mummot hyväksyvät lapsenlapsensa ehdoitta, ei saavutusten kautta. Teot ovat asia erikseen, rakkaus on kaikki.
Kaanon,
niin. Onnellinen hän jolla on kotona tietokoneasiantuntija :). Ja ellei ole, hän kyllä löytyy - vaikkapa niin kuin tarinan toinen mummo ideoi, Suomen Punaisen Ristin kouluttamien vapaaehtoistyöntekijöiden kautta.
Netissä saa paljon tukea ja pyyteetöntä neuvontaa erilaisiin ongelmiin, mutta moni mummo ei osaa tai kehtaa kysyä samaa asiaa yhtä monta kertaa kuin tilanteessa, että opastaja istuu vieressä ja haluaa sydämestään auttaa. Kaiken voittaa kärsivällisyys. Antaessaan saa. Neuvoessaan oppii itsekin.
Harakka,
niin, oppimisen ilo on täyttä totta. Se siivittää päiviämme. Ja aikaa myöten mestareita syntyy ilahduttamaan muita. Blogit ovat siitä eräs esimerkki. Ajattele jos pieni iloinen mummokin löytää Villen ja Annin neuvojen perusteella bloggailun ilot – ja Harakan ihanat kuvat ja tarinat :) ja ryhtyy siitä innostuneena itsekin bloggaamaan.
Demetrius,
kiitos.
Netti on mahdollistanut mestareiden esiinmarssin ja totta, mestarit synnyttävät mestareita. Kun kokeilee ruokabloggaajan herkkuja omassa keittiössään, tietää, mitä hyvä ruoka on - ja taas on syntynyt uusi mestarikokki Suomenmaahan. Tai kun katselee ihastuttavia luonto- tai muunaiheisia valokuvia netistä, alkaa oma kamera kutsua luokseen, äännellä ja vikistä: vie minut uloa ja näe ja koe ja näytä mullekin.
Hihityskin tarttuu. Kun 'inflaatio kärsii inflaation' -kohta hihitytti sinua, rupesin minäkin nauramaan. Noin vain, äkkiä. En edes tiedä mitä tapahtuu kun inflaatio kärsii inflaation': jotain oikein hyvää vai hurjan kamalaa?
Leen@,
sinulla on viehko nimimerkki, jo valmiina yhteys :). Ja toden sanoja puhut. Mummon ja lapsenlapsen välillä on netin kautta käytössä uusi kanava. Lapsenlapselta mummo voisi tilata samanmoisen säännöllisen opetusjakson kuin tarinan Ville ja Anni tarjosivat pienelle kiukkuiselle mummolle josta sukeutui pieni iloinen mummo.
Uuna,
niin, fiktiolla on kiva leikkiä. Aihe löytyi kun kuljimme Savon syrjäkylillä ja mietimme tietoyhteiskuntaa sekä sitä miten se korpeen saadaan. Niin , ja omasta osaamattomuudesta. Voi kunpa olisi vieressä iso tai pieni, iällä ei väliä, neuvonantaja, joka kertoo kaikki ne ihanuudet mitä tällä uudella koneella voisi tehdä. Onneksi kuopus on tulossa opettajan asussa, hyvää tahtoa tulvien, luoksemme. Mies joutuu työssään käyttämään tietokonetta, mutta se on kaukana omista tarpeistani. Meillä molemmilla on kotikoneen ääressä usein sormi suussa.
Kuvien maailma on minulle uutta ja siinä on sytyke jota tahtoisin koskettaa enemmän ja enemmän. Töissä käytin tietokonetta lähinnä "sanallisesti".
Kuvaparka pakinassani jysähti ja muutti Beatles-pojan kasvot uusiksi. Juu, en se ollut minä vaan pieni mummo:) Voi, voi, miten se nyt silleen meni söhläämään. Kyllä Villellä ja Annilla on taas asiaa opastaa, mutta onneksi eivät ole vihaisia mummolle. Kosketapas laulajapojan kasvoja, lähteekö HELP-musa käyntiin. Mummo ei osaa kylliksi englantia joten ei tiedä, sopivatko sanat mummon tilanteeseen, mutta rytmi vie hänet hamaan nuoruuteensa. Kun ei vain liikaa innostuisi hyppimään matolla, koska ikää on eivätkä polvet enää taivu siten kuin nuoruuden kunnossa.
Oli hauska elämäntarinakurssilla eläytyä nuoruuteen. Jaoimme elämyksiämme - vahvat olivat tunteemme - ja tajusimme miten paljon yhteinen aika sitoi meitä yhteen ja silti jokaisella oli erilaisia kokemuksiakin niin paljon että kiire oli kirjoittaa kaikki "muistiin". Se mikä on itselle itsestään selvää, voi olla jälkipolville eksotiikkaa.
Poskiasi kuumottaa, juu, niin mullakin :). Innostuksen punasta.
Arleena,
niin, kaksi iloa nykypäivänä: tietokone ja digikamera. Niin toivon että mahdollisimman moni mummi ja ukki löytää niiden mahdollisuudet helpottaa arkea ja luoda maailmoita itselle iloksi, muille jaettavaksi ja muistojen aarrearkkuun pantavaksi.
Ostin Petteri Järvisen kirjan Digiarkistointi - säilytä muistot ja tiedostot. Kannamme muistomme sekä omasta elämästämme että omista vanhemmistamme ja esivanhemmistamme heille jotka eivät esivanhempiaan ole kenties koskaan nähneetkään ja silti kantavat heitä, elämässään, itsessään. Ja ajan henkeä. Tosin jokainen on ainutlaatuinen, oma luomuksensa. Siinä rikkautemme. Ja syy kohdata niin netissä kuin netin ulkopuolella.
Ihastuttavasti pakistu.
Selväähän se, että kirjasta lukemalla päntätty tieto/taito jalostuu hitaammin, kuin mestarin ohjauksessa konkreettisesti annettu opastus. Valitettavasti pihtarimestreitakin on - katsovat vierestä, kun pieleen menee.
Minäkin ihailin aikanaan 5-vuotiaan pojanpojan taitoa kaksoisklikata tietokoneella, kun itse vasta liki viisikymppisenä hallitsin sitä.
Oppimisen ilo on ihana asia. Se antaa niin julmetusti hyvää mieltä.
Rauhaisaa adventtia...
aimarii,
kiitos!
Niin, kyllä on toista oppiminen jos ope istuu vieressä ja haastelee mukavia, opettaa ja näyttää: kas noin, hyvä, kyllä se siitä, anna mennä vaan, otetaan uudestaan.
Vähän samaa voimisteluohjeissa; ei liikkeitä helpolla yksikseen lukemalla opi, malli on saatava elävältä ihmiseltä. Ja johan taipuu (jos on taipuakseen :D).
'Mestaripihtari' - jopa tempaisit osuvan uudissanan.
Hih, kaksoisklikkaus, mikä se on?? Pojanpoikasi voisi selittää mulle. Olen juuri siirtynyt macin maailmasta pc:lle, ja monessa kohtaa menee sormi suuhun. On melkein samat toiminnot molemmissa mutta ei aivan.
Oppimisen iloa!
Krisse,
kiitos samoin! Kävin joulumyyjäisissä ja ostin hyväntekeväisyysarpoja. Hypistelen voittamaani suklaarasiaa; kovasti tekisi mieleni maistaa mutta taidan vaihtaa kaistaa::: ja jemmaan jouluksi.
Hyvä juttu! Opastin tässä +70-vuotiaan naishenkilölle kuvankäsittelyä ja hän esitteli minulle Skypeä. Mietin, mikä olikaan suurin elämänviisaus hänen antamanaan. No, se, ettei koskaan ole liian myöhäistä oppia uutta.
Pau,
sinulla ja +70-kymppisellä on toiminut hienosti vastavuoroisuuden periaate. Molemmat antavat ja saavat. Miten totta: ikä ei ole este kun tietokonemaailmaan sukelletaan. Oppilaan ja opettajan roolit vaihtavat välillä paikkaa.
Kuvankäsittely on eräs unelmani. Ehkä joskus... :). Olisin mielelläni ollut seurassanne, innokkaana kuunteluoppilaana, kun opetat kuvankäsittelyä.
Skype? Tietokone on kuin puhelin ja halvaksi tulee, sitäkö skype on? Pitäisikö perehtyä 'skyppeilyyyn' kun tytär on kaukomailla.
Mainio Pakina. Kyllä kiukku laantuu, kun asiat aukenevat. Iän mukana on hauska huomata, että nyt mestarit ovat nuoria ja opetettavat vanhoja. Kun lääkärit ennen olivat usein jonkun ystävän isiä (tai äitejä), nyt ne ovat lasten luokkatovereita.
Ina,
totta, "hassua" käydä lääkärissä tyttären tai pojan luokkatoverin luona. Tai ystävän lapsi, jonka on nähnyt vauvasta lähtien, tutkiikin minut. Miten siinä näin kävi? Ai niin, aika ajaa ohi ja elämänkaari nuorilla aikuisilla yhä nousee, vanhemmilla jo kaartuu lakipisteestä alaspäin.
Tietotekniikka on oma lajinsa. Siinä "ikälisillä" ei välttämättä pitkälle päästä. Mutta solidaarisella keskinäisellä avunannolla ties minne asti...
Hauskaa että mestaruus ja kisälliys voi kulkea mihin suuntaan tahansa ikäpolvien välillä. Kaikilla on toisilleen jotain opetettavaa.
Allyalias,
tietokonemaailmaan sopii sanonta Oppia ikä kaikki. Ja oppiminen risteilee sujuvasti eri ikäpolvien välillä eikä niin kuin ennen yhdensuuntaisesti "ylhäältä alas". Niin, tai kyllähän lapset ja nuoret ovat periaatteessa aina opettaneet vanhempiaan :). Jos ei muuta niin leikkimään ja tajuamaan mitä on olla hetken lapsi.
Mainio pakina. Omalle edesmenneelle äidilleni hankittiin läppäri 85-vuotiaana. Lapsenlapsi sen asensi ja vävykin auttoi.Hän ehti oppia lukemaan lastensa blogeja ja sähköposteja. Tuli muutama vastauskin. Kännykkätekstiviestien lähettämisen oppiminen oli vaikeampaa.
(Hänellä ei ollut vakituista "mestaria" lähellään, joten hermostuikin "mokomaan rakkineeseen".)
Liisa,
äitisi tulkitsee juuri niin kuin moni ajattelee nykyajan vempaimista: miten hauskoja ne ovatkaan - ja välillä se samainen hyötykapine tuntuu olevan "mokoma rakkine".
85-vuotias läppärinsä äärellä! Näen hänet sieluni silmin. Toivon että äitisi olisi ehtinyt kirjoittaa muistojaan talteen. (Moni tosin valitsee vaikenemisen. Itse mietin, mitä kirjoitan ja jätän jälkeeni, minkä annan painua unohduksiin.)
Lähetä kommentti