Synnyin Helsingissä neljäkymmentäluvulla mutta perheemme muutti Kuopioon, kun olin vielä vailla kieltä, yhden vai liekö kahden vanha. Ilmankos savon murre tarttui voimalla joka ei irrota otettaan, enkä edes yritä – muuten sattuisi, luulen.
Yhdeksänvuotiaaksi asuin Kuopion keskustan vanhassa kivitalossa (ja kesät saaressa); kotimme yhteydessä toimi aluksi myös isän perustama laboratorio ja yhdessä huoneessa hän otti vastaan potilaita. Opin kulkemaan kotona varpaillani, sillä potilaisjonot olivat pitkät ja eteisessä istuvat, vuoroaan odottavat sydänsairaat vaitonaisia. Korkeaselkäiset, samettipäällysteiset tuolit tarjosivat kyllä lepoa potilaiden selille, mutta mieluummin he laskivat kyynärpäänsä polvien varaan ja nojasivat kämmeniinsä kasvojaan: tuijottivat, tuijottivat mietteissään lattiaa tai ummistivat silmänsä. Tai mistäs tiedän, olisivatko hyvinkin rupatelleet kanssani, kun kuljin ohi; en vain tohtinut katsoa kohti vaan leikin luikahtelevaa varjoa.
Mikä oli Vuorikadun kodissa lempipaikkani? Se ei ollut tyylikäs olohuone, missä isä tuprutti piipputupakkaa, tutki EKG-nauhoja ja kissa kiehnäsi jaloissa; se ei ollut ruokasali, missä ruokasalin kalusto oli liian suuri ja arvokas pienen tytön lähestyttäväksi. -Mutta onhan minulla eräs muisto ruokasalista. Isä, jolta en ollut koskaan saanut selkäsaunaa, ajaa minua pöydän ympäri takaa, koivunvitsakimppu käsissään, ei saa kiinni (olen tarvittaessa vikkelä jaloistani); minua ei pelota ollenkaan, sillä leikkiä ja hippaahan tämä vain on. Yhä korvissani kuulen kuinka isä alkaa nauraa hohottaa ja viskaa koivunvitsat korkealle ilmaan samalla innolla kuin hääjuhlissa morsian sinkauttaa kimppunsa seuraavalle vihittävälle, jos taikoihin on uskominen. ”En saa sinua kiinni, en jaksa juosta perässäsi”, isä hihkuu. ”Et suakaan”, lällätän.
Niin, mutta minne varhaislapsuudessani mieluiten ryömin?
Kotimme sisäeteisessä (ei siinä, missä potilaat istuivat) oli korkea seinänpituinen kaapisto, joka ei ulottunut aivan kattoon asti, vaan ylhäällä oli kaapin ja katon välissä tyhjä tila, jossa mahduin, pieni kun vielä tuolloin olin, istumaan ja varsinkin makaamaan ja nukkumaan. Kuinka ihmeessä minä, pikkuapina, sinne kapusin. Yläilmoissa vietin aikaani kuin orava kuusenlatvassa pesässään. Otin sinne mukaani jotain hyvin pehmeää ja lohduttavaa, tyynyni, jonne olin kätkenyt kasvoni niin monet kerrat, ja peitteeni ja kuvakirjoja ison pinon, sillä lukea en vielä osannut, mutta syväsukelluksen kuviin ja uusiin tunnelmiin ja maisemiin taisin kuin paraskin uimahyppääjä, joka kohdatessaan veden pärskyt tajuaa vain ne, ei muuta. Siinä kaikki. Tuolla ylhäällä katonrajassa komeron päällä oli minun kaikkeuteni, rauhani ja riemuni. Muu perhe sai elää elämäänsä kaukana alhaalla, minulla oli salainen soppeni, jonne joskus tosin tuli vieraisille naapurin Pekka. Ihme ettemme pudonneet sieltä. Huoneistomme oli korkea, joten ilmalento olisi voinut päättyä ties kuinka pahoin seurauksin. Ja merkillistä, että sain rakentaa koloni niin vaaralliseen paikkaan.
Usein illalla keräsin peitteeni ja tyynyni lastenhuoneesta, minkä jaoin sisarusteni kanssa, ja vaelsin olohuoneeseen: tein makuupaikan pöydän alle tai huoneen nurkkaan. Oli hyvä olla yksin. Kuvittelin olevani intiaanityttö. Pääsin autiolle saarelle, missä etsin syötävää ja missä voin kohdata, jos onnellisesti käy, ystävän, jonka kanssa selviydymme kaikista vaaroista. Vaellusviettini oli (on?) voimakas ja tunteet syvät. Muistan elävästi hyvän tahdon ja huvittuneisuuden isän silmissä ja sanoissa kun hän huomasi että olin jälleen ottanut vuoteeni ja majoittunut pöydän alle: ”Kappas, Lastu on taas elämysmatkalla, hyvä, hyvä.” Miten isä osasikaan hyväksymisellään lämmittää mieltäni. Se lepattaa yhä mielen pohjalla kuin sammumaton olympiatuli.
Mutta oli minulla pienenä mielessäni toisenlaisiakin pyrkimyksiä. Halusin avata ulko-oven, jättää perheeni, nostaa kepin nokkaan eväsnyytin ja astella kohti maailmaa koskaan enää kotiin palaamatta.
Toteutinkin muutaman kerran uhkaukseni. Kaikki mitä maailmalla tarvitsin, eväät, kengät, seikkailumielen, oli valmiina eteisessä, ja niin ilmoitin isälle: ”Lähden maailmalle”, käänsin selkäni kotiovelle ja avasin kasvoni kohti sitä maailmaa, jonka valloittamisen olin nyt päättänyt aloittaa. Alhaalla kadulla mietin, lähdenkö oikealle (missä on juna-asema) vai vasemmalle (missä on Kallavesi ja satama). Valitsin sataman suunnan. Kevätpäivä oli lämmin ja mieleni oli huoleton; matkassani oli tärkein: minä itse ja vapaus. Vuorikadun ja Kauppakadun risteys oli sen verran vilkas, että sain olla varovainen, etten jäisi hevosen tai auton alle. Tuon risteyksen takana kohosi myös Kuopion Tuomikirkko. Katselin kirkkoa. Äkkiä tunsin itseni siksi mikä oikeasti olinkin: hyvin pieneksi ja suojattomaksi. Päätin palata kotiin, ainakin toistaiseksi. Kiipesin neljänteen kerrokseen ja seisoin hetken oven takana porraskäytävässä käsi soittokellolla. Painoin nappia koko kämmenelläni. Isä tuli avaamaan, ilahtui minut nähdessään ja sanoi: ”Aha, tulit jo maailmalta.” Mitään sanomatta menin hänen ohitseen ja kiipesin komeron päälle. Katonrajaan, yläilmoihin. Onhan minulla maailmani. Voin olla kodossani kolossani mielikuvittelemassa.
Tänään uskallan katsoa ihmisiä silmiin. Uskallan luottaa elämään. Putoamatta. Särkymättä. Silloinkin kun sattuu. Ja varsinkin silloin kun hyvä mieli saapuu ja hymy syttyy. Aika on. Aika on. Vuoroin ja vuoroin.
Uuden vuoden otan vastaan rakkaani kanssa saaren taigassa. Sovitan monot suksiini, pujotan kintaat sauvan nahkalenkille, luon hankeen latu-uran, jota pitkin pääsen perille ja takaisin; takaisin ja perille. Uusi vuosi keinuttaa muistoissaan tallustelijaa.
Hyvää Uutta Vuotta!
Arvotaan onnennumero.... Se on 2010 :)
psst
Mikä oli Sinun lempipaikkasi kun olit ihan pieni vielä?
27 kommenttia:
Ihanaa luettevaa. Samaistuin täysin intiaanityttökohtaan :)
Minä lähdössä mökkisaareen, erakkohengessä. En jaksa uskoa, että sinne ilmestyisi sellainen ystävä, mutta muistan kyllä varmasti siellä kaikkia tärkeitä - Sinuakin!
Halauksia ja kaikkea hyvää sinulle Uuteen Vuoteen!
Mielenkiinnolla olin mukana lapsuudessasi...
ihmettelin, missä äitisi oli?
Ihana isä sinulla!
Oikein suloista, autuasta Uutta Vuotta sinulle ja rakkaallesi!!
mikähän oli minun lapsuuden lempipaikkani...
Vietimme kaikki kesät Muuramessa, Päijänteen rannalla huvilassamme...
Nuo maisemat, metsät, niityt , jokisuu ovat jääneet hyvin vahvana mieleeni ja siksi kapipuu metsään, luonnon keskelle, on minussa vahvana..saimme olle vapaita lapsia..
Unohdin kommentoida kuvasta ...
Ihanaa puu..niin jylhä, voimakas, puhuva..
Grafiikkaa??
Peikon mielestä on hienoa lukea tällaisia muisteluksia. Niissä on usein mukana seesteisyyttä ja oman itsen, sen pienenkin, hyväksyntää.
Yläkuvan lintu on hiano.
Ihanaa muisteloa. Lempipiiloni oli huvilan portaiden alla oleva kenkäluukku, jonne juuri ja juuri mahduin istumaan. Lempileikkipaikkani oli metsässä korkealla kalliolla sammaleinen "kaksio" - sinne myös menin "metsään kuolemaan" kun olin suuttunut ja ajattelin, että kyllä ne sitten itkevät ....
Hyvää Uutta Vuotta!
Lämmin ja eläväinen kertomus pienen tytön elämästä, hyvin mukaansa tempaava.
anan lämpöistä muistelua.
Ennen tosiaan saatiin kiipeillä ja touhuta paljon vapaammin.
Puissa, katoilla, uunin päällä.
Lempipaikkani oli kuulemma pienenä ulkorappujen alla, itse en sitä muista mutta sieltä minut usein löydettiin.
Sinne pääsi ryömimään ruusupensaan alta, sen tuoksun muistan vieläkin.
Vähän isompana vaatekomero josta taas löytyivät kaikki tutut lapsuuden tuoksut.
Ja äidin ja isän vaatteet kun he olivat töillään.
Oikein onnellista ja antoisaa uutta vuotta!
Tunnemuistoissa vaikka ei valvemuistoissa ovat tilanteet ruokapöydän alla peittojen piilossa kymmenen vuotta vanhemman isonveljen kanssa. Sieltä sitten kotiin tulleet vanhemmat kantoivat minut nukkumaan omaan sänkyyn.
Nuo tunnemuistot aktivoituivat kun Esikoinen teki samanlaisia piiloja pikkusisarilleen.
Hyvää ja mielenkiintoista tätä vuotta!
Hieno uuden vuoden aloitus lukemalla sinun upea tarinasi. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Jos Lastu on päässyt omaan pesäänsä kaapin päälle, niin kai minäkin pystyn kapuamaan muutamaan uuteen numeroon.
Sitä vain jäin miettimään, että jos kaappi oli korkea, miten pääsit sinne ylös, mitä pitkin kapusit.
Ihanaa, että sinulla taas on oma paikkasi - saari.
Kaikkea hyvää sinulle siellä ja rekikaupalla ONNEA UUDELLE VUODELLE!
Lempeää muistelua joka toi mieleen lapsuuden kesien ”metsäkoulun”, syvennyksen sammaleen ja jäkälän peittämällä lähikalliolla korkeiden mäntyjen keskellä. Olimme alle kouluikäisiä kun sinne kipaisimme sisarusten kanssa uinnin lomassa. Kerran talutimme mukaan juuri kävelemään oppineen nuorimmaisenkin, jota yritimme opettaa puhumaan. Hän vain hihkui omaa vauvankieltään. Onneksi äiti kävi hakemassa hänet pois ennen kuin turhautuneet opettajat kyllästyivät pitämään huolta hänestä. Mukavinta oli hiipiä sydän läpättäen metsäkouluun syysillan pimetessä tai kuutamossa, jolloin metsän peikot, haltijat ja keijukaiset vaanivat meitä kivien ja puiden varjoissa.
Minäkin kiipeilin! Meillä oli monia yläkomeroja, joihin ei ollut kovin paljon tavaroitakaan laitettu, niihin siis. Samoin navetalta löytyi ylisiä ja päällyksiä, joihin kiivetä, päästä piiloon ja omaan rauhaan isossa perheessä. Ja kirja tai lehtiä, jokin peitto ja tyynykin taisi mukaan joskus luikahtaa. Kirjoituksesi herätti nämä muistot, kiitos!
Olet taas kerran kehrännyt kokoon hienon lapsuusmuistelman. Näitä luen ilolla. Kyllä joka ihmisellä saisi olla se oma soppi minne vetäytyisi pakoon maailman murheista. Terveisiä sinne saaren taigaan! Toivottelen sinulle hyvää tätä vuotta ja odotan innolla jatkoa muistelmiisi.
Minulla oli monta piilopaikkaa: komerossa, vintillä, navetanvintillä, ulkona metsässä, naapurin heinäladossa...jopa heinäpellossa, jossa luin salaa kirjoja ja sarjakuvalehtiä. Korkean heinän kätköstä ei kukaan löytänyt, enkä huuteluihin vastannut.
Että stadin friidu heitettiin Kuopioon, kuulostaa julmalta mutta nuori ikä kai auttoi sopeutumaan noin hyvin =)
Oli mukavaa lukea sinun muistelusi, itsekin muistan olohuoneen sohvapöydästä tehneeni intiaaniteltan punaisella viltillä.
Sinä olet aina löytänyt oman paikkasi, missä viihdyt. Ihastuttavaa lukea tarinaasi, se on niin lämmin ja sydämellinen.
Nyt olet varmaan tehnyt ladun saareesi ja hiihdellyt kauniissa talvimaisemassa.
Minun paikkani oli mennä lapsena kesäisin viltin kanssa heinäpeltoon kirjojen kanssa omaan rauhaan. Korkea heinä suojasi rauhani.
Hyvää ja tarinarikasta vuotat 2010!
Ihastuttava tarina lapsuudestasi!
Osaat kertoa niin lämminhenkisesti kaikesta!
Muurinpanko oli mun mielipaikkani pienenä!Siellä oli lämmin ja hyvä olla, sai olla rauhassa ja vähän niinkuin piilossakin, vaikkei oikeestaan mikään piilo kuitenkaan ollut,
Mutta olihan mulla niitä pikkupiiloja vaikka kuinka paljon pitkin puronreunaa kun kuljin, niin siellä niitä oli vaikka kuinka, ja kukaan ei mua olisi sieltä löytänyt, jos sinne olisin jäänyt!Mutta aina palasin, niinkuin sinäkin...
Mutta hyvää vuotta 2010!
Ihanasti muistelet ja herättelet muidenkin muistoja. Oman paikan etsiminen olikin ennen melkein pakko kun aina joutui jakamaan huoneensa sisarusten kesken. Vieläköhän se on lapsille yhtä tärkeää vai saavatko senkin valmiina, oman huoneen alusta lähtien. Hakemisessa oli hohtoa ja aina se paikka jostain löytyi, vintiltä, metsästä, kallionkolosta, voi voi mistä vaan ja miten jännää piiloutua 'salaiseen' paikkaansa omaan rauhaan lukemaan,seikkailemaan maailman ympäri kirjojen kera.Taisin seikkailla mielikuvituksissani tarpeeksi eikä tarvinnut koskaan ottaa reppua selkään ja lähteä maailmalle liian aikaisin. Siitä toki haaveilin - sitten joskus isona minäkin...ja tänne asti olen päässyt.
Nyt sitten matkustelen blogeissa mielikuvitusmatkoilla muiden maailmoissa ja haaveilen edelleenkin omasta paikasta, siitä lapsuuden maisemasta.. Näin sitä kuljetaan ympyrää.
Oikein antoista uutta vuotta sinulle ja kiitän jo etukäteen tämän vuoden lastuista.
Ihania ovat juttusi. Niihin pystyy täysin samaistumaan. On sulla ahdasta kaapissa, kun meitä on jo niin monta siellä.
Sinulla on näitä ihania kertomuksia vaikka kuinka. Haastan sinut miettimään, mikä on itsellesi helmi, kirjailijan helmi :-)
Haasteen kokonaisuudessaan läydät blogistani. (Kunhan sieltä saarestasi maltat tulla, vai oletko jo jäätynyt jääpatsaaksi :-)
Sinulla on upea taito kertoa, ja kutoa lukijasikin kertomuksiin mukaan.♥
Tarinasi herätti tällä kertaa muiston itsestäni hattuhyllyllä. En muista, vaikka olen yrittänyt muistella, oliko se lempipaikkani, vai kerranko vain sinne pääsin kapuamaan (Voisin veikata, ettei se ollut luvallista, kun kyseessä oli vain sellainen ruuveilla seinässä kiinni oleva hylly). Mutta muistan sen tunteen, kun ihan hiljaa (olisikohan kyse kuitenkin ollut piiloleikistä!?) siellä makasin.
Olipas ihana muistelu sinulla, kun kirvoitti itseltänikin sellaiset muistot etten saanut enää tänne mahtumaan. Laitoin metsämuistelun blogiini ü
Muistan kun lähdin ensimmäisen kerran kotoa - asiaankuuluvasti keppi olalla ja nyyti kepinnokassa. Sadan metrin päässä meiltä oli huoltoasema Unkka, silloinen Unioni, jonka luona olevalle roskiksenkannelle jäin istumaan. Siinä oli ihan riittävän vilkkaat näkymät, ja se riitti siltä erää. Jonkun kerran suivaannuksissani lähdin uudestaan, mutta koskaan en roskiksenkantta pidemmälle päässyt.
Meillä taitaa tosiaan kaikilla olla kaipuu vapauteen ja yksityisyyteen - pienestä se lähtee. Ja lapsuuden piilopaikat ovat kuin taikaa!
KIITOKSET HYVÄN TOIVOTUKSISTA!
HYVÄÄ LOPPUVUOTTA KAIKILLE ;)
Ruska,
hei saaren intiaanityttö! Toivon, että saariretkesi helli sinua ja koiruuksia. Omassa saaressa tulit mieleeni kun posket saivat värinsä ja sukset narskuvan lumensa.
hanne,
äiti oli syrjäänvetäytyvä, mutta isä, sitten kun kiireiltään ehti, osoitti mielenkiintoa ja oli läsnäolevainen lapsiaan kohtaan. Ja nyt vanhemmiten muistan äidistäkin yhtä sun toista, hyvää.
Sinun lapsuutesi metsäpiilo, luonnonrakkaus, vaikuttaa ja purkautuu taiteena. Lapsuusmaisema metsineen kestää läpi iän.
Grafiikkatyön on taiteillut virolainen Ivo Kruusamägi.
Isopeikko,
kiitos.
Joululaulu lupaa: vanhakin jo nuortuu kuin lapsi leikkimään. Vanhana löytää itsensä ja saa vastauksia sille miksi on sellainen kuin oli lapsena – ja miksi on sellainen kuin on tänään, vanhana ;). Ja totta: on kiva tykätä vuosikymmenten jälkeen siitä pikkuisesta ihmisenalusta, joka kantaa nimeä ’minä ite’.
Ina,
muistot kasvattavat muistoja. Kuinkahan moni pieni ihminen on mielikuvitellut: kyllä ne sitten itkevät, jos minua ei ole. Jännä: vasta nyt kun tuon sanot, muistan saman ajatuskuvion. Jälleen: ihmisen osa on yhteinen.
Kenkäluukku? Semmoisesta en ole kuullutkaan. Mutta vaikuttaa houkuttelevalta piilolta. Ja metsä on takuuvarma piilosyli. Sinne ;).
Pehmyt piirto,
meissä kaikissa asustaa pikkuinen tyttö tai pikkuinen poika, joka aikoinaan ihmetteli elämää ja nyt ne ihmetykset voi pukea sanoiksi ja elää uudelleen. Enää ei pääse kapuamaan kaapin päälle mutta muistella voi ja hauskaa on sekin.
Mk,
totta, ennen vanhaan kun olimme lapsia, saimme liikkua ilman vahtimisia ja elää vapaudessa. Minnekäpä muuhun suuntaan lapsi kasvaa ja harjoittelee voimiaan kuin ylöspäin. Katto: juu; puiden latvat: ilman muuta; uunin pankko (jos meillä olisi ollut): juu-juu. No, sen korvasi komerokolo katonrajassa. Sinullakin mielipaikkasi oli komerossa. Ei meitä ole vissiin pistetty komeroon häpeämään kun niin komeroissa olemme viihtyneet. Olemme komerokansaa ;)
mm,
onko majanrakennusvietti ’koodattu’ lapsiin kun sinullakin ja sinun lapsillasi on sama viehtymys hakeutua pöydän alle peitteineen. Ja kun kerrot että sinut kannettiin sieltä nukkuvana omaan sänkyyn, mieleeni tulee juuri nyt lämmin tunne kun nukahdin isän auton takapenkille ja isä kantoi minut sänkyyn. Kiitos muiston jakamisesta! On meitä kannateltu ja kannettu ;).
Uuna,
tapasin viikonloppuna Kuopiossa vanhimman siskoni ja muistelimme tuota suuren suurta kaappia, joka kiersi L:n muotoisena eteisen kulmauksen. Mutta kaapisto ei ulottunut kattoon asti ja se antoi meille mahdollisuuden käpertyä ylhäiseen yksinäisyyteen maan ja taivaan välille. Sisarkaan ei muistanut, miten ihmeellä me sinne pääsimme kapuamaan, sillä huoneen korkeus oli kolme metriä. Ja kun siellä ylhäällä ei ollut kaiteita, emme silti tippuneet kertaakaan. Itse siellä eniten olin, siskot eivät niinkään.
Simpukka,
voi vitsi tai millä ihmeen sanonnalla kuvailen ilmaisemaan sen vaikutuksen minkä ihanuuksien ihmemaasi minulle tekee kun eteeni aukeaa. Metsäkouluun haluan minäkin! Olisiko yksi paikka vapaana, kun vauvankieltä hihkuva joutui palaamaan äidin puurokouluun ;). Metsäkoulusi kuutamoretket keijuineen, haltijoineen ja peikkoineen kiehtovat.
Leen@,
ja taas joukkomme kasvoi yhdellä komeroita rakastavalla lapsella ;). Nyt olisi huonekalutehtaiden tuotekehittelyosastolla palaverin paikka. Lapsille kannattaa luoda lastenhuoneen kalustemallisto: paljon komeroita ja piilopaikkoja, mutta ei mitään lilliputtikalustoja vaan kyllin suuria jotta peitto, tyyny ja muu tuiki tarpeellinen rekvisiitta sinne mahtuu.
Maalaislapsilla on ollut erityisen hyvä tilaisuus löytää rauhanpaikkoja myös navetasta ja muista piharakennuksista.
Famu falsetissa,
niin, lapsellakin voi olla haavansa, mitkä hän kenties joutuu nuolemaan yksin ja sitten voi taas palata ihmisten ilmoille. Tai muuten vain palava halu olla välillä omissa oloissa. Kasvurauhaa! Joillekin lapsille ylisosiaalisuus on pakkopullaa. Ehkä lapsi on viisas luonnostaan: hän tietää, missä on hyvä olla ja hakeutuu sinne.
Kiva kun luet muisteluksiani mielelläsi. Tässä iässä on mukava muistella. Ja elää eteenpäin ;).
Obeesia,
maalaistalossa sinulla on ollut monta ’tuhannen taalan paikkaa’ päästä piiloon lukemaan. Olet hoksannut kätkeytyä myös korkeaan heinikkoon. Minun ’heinikkoni’ taisi olla se katonrajan kolo. Siellä sai katsella kirjoja ja lukea niitä jahka se taito tuli. Ja kesäisin soutelin niemen taakse ja annoin aaltojen kuljettaa venettä, minne sen mieli teki. Kunhan purren pohjalla makoilin ja välillä kurkistin katsomaan, minne tuuli kuljettaa...
Demetrius,
juu-u ;)
kovaa oli stadin friidulla tulla Kuopioon ja kuopia juurikasvunsa Savon savisille maille ja istuttaa siihen kielensä ja mielensä... ja sepäs ei pois lähtenytkään vaikka kuinka elon kiertokoulu maailman turuilla ja toreilla savon viöntöä yritti suusta kiskoa ja kitkeä. Lopulta tuli onneksi murrebuumi ja niin sain synninpäästön minäkin: ei ole synti olla savolanen mutta suur’ häppee :D
Intiaanitelttailijan punainen teltta oli takuulla hieno. Otitko ongen mukaasi? Kalastava intiaani!
aimarii,
sinä olet korkean heinän suojassa tyydyttänyt lukunälkääsi – juuri kuin Obeesia ;). Onnentytöt!
Kiitos tarinoiden toivotuksesta! Niitä tulee, takuulla, niin sinulla, minulla kuin meillä kaikilla.
Saarimatka uunnavuonna ja muutamia päiviä sen jälkeen oli antoisa. Hiihdimme lahden poikki ja katselin mantereella erästä saunaa, minne minut tuotiin kun olin kahden kuukauden vanha (vanhemmilla oli ensin mökki mantereen puolella yhdessä sukulaisperheen kanssa). Hiihto jatkui tiukkupakkasessa. Jää natisi, posket hehkuivat ja mielen pohjalla paloi kynttilä, joka läikytti hyvän olon kyyneleet silmiin. Katsoin saaren rantaa ja se otti meidät vastaan kaiken lämpönsä luovuttaen. Omituinen tunne kun ei palella vaikka palelee. Sitä se saarirakkaus tekee. Ja tähdet ja kuu kaiken yllä. Loistetta!
Harakka,
sinulla on onni asua (niin olen ymmärtänyt) likellä lapsuudenmaisemiasi. Puronvarsi tuo vetensä kaukaa ja kuljettaa kauas. Puron partaalla näkee eteen ja näkee taakse. Ja kun vesi virtaa, elämys on joka kerran uusi ja tuore. Luovuus kukoistaa.
Uuninpankko on ollut monelle lapselle lämmin ja turvaisa paikka. Meillä oli kotona olohuoneessa uuni, mutta se ulottui kattoon asti, joten sen päälle en päässyt kapuamaan. Mutta kaapin päälle kiipeily toimitti minulle uuninpankon virkaa ;).
sirokko,
niinpä, kun meitä tyttöjä oli kolme ja jaoimme saman huoneen sekä kaupungissa että saarimökissä, joskus tuli ahtaan paikan kammo ja oli pakko lähteä tyyny ja peitto kainalossa vaeltamaan joko katonrajaan tai pöydän alle. Kaikilla vaeltajilla lienee sama päämäärä: halua olla rauhassa ja omilla ehdoilla syventyä lukemaan, kokemaan ’suuria’. Meissä elää sitkeästi seitsemän veljeksen korpivaellushalu. Sinne, sinne, metsän kätköön, seikkailemaan. Paluu ”sivistyksen” pariin lienee välillä välttämätön, mutta syvällä sisimmässä seikkailu jatkuu. Elämä on annettu elettäväksi, mitä sitä nyhjöttämään :D. Sinä olet siellä kaukana – ja silti ihmeen lähellä täällä. Sympatian seikkailun kierroksella. Eikä sitä tiedä, minne lopulta pääsee. Ehkä lapsuudenmaisemiin. Itse vielä kymmenen vuotta sitten sanoin, etten koskaan aio palata Savoon koska elämä on pääkaupunkiseudulla ollut jo neljäkymmentä vuotta, ja mitä nyt teen? Palaan Savoon tänä vuonna. Kierros on täysi.
miina,
hihii, kaapissa on kavereiden kanssa hauskaa, kiitos kun jaatte koppini ;). Saan kuunnella juttujanne sydän pomppien, innosta.
Uuna,
kiitos haasteesta. Pitäisiköhän mennä Kansallisarkistoon ja kaivaa esiin eräs tietty mikrofilmi. 8-vuotiaana kirjoitin Savon Sanomien lastensivuille pakinan, josta sisar ei kylläkään yhtään pitänyt: tarkkailin pikkusiskon silmin hänen tanssiaisiin valmistautumispuuhiaan.
Anskukka,
kiva on uusi nimesi, Anskukka ;).
Ai että hattuhyllyn valitsit. Hyvän piilon olet löytänyt. Ja jos isäsi olisi ottanut hyllyltä lakkinsa, olisi ”kaupanpäälle” bongannut sinut ja nostanut harteilleen :D
pankintalkkari,
no nyt alan ymmärtää, mikä on elämässä eräs tärkeimpiä juttuja. Että osaa lähteä – palatakseen. Käydä rohkeutensa ja vapaudenkaipuunsa rajalla, uudestaan ja uudestaan. Heiluriliike on paitsi fysiikkaa myös elämänfilosofiaa.
Tarina Unionin huoltoaseman roskiksen päälle ehtineestä pienestä tytöstä, joka tarkkailee maailmanmenoa sieltä käsin, vilskeen havaitsee ja kotiinsa palailee, on liikuttavan ihana. Mieleeni tulee Eeva Ahtisaaren Juuret ja siivet –muistelmista lukemani kohtaus, missä tuleva maan äiti alle kouluikäisenä lähtee kotikylänsä perukoilta kulkemaan pitkin kylätietä, yksin, ja kun vähäinen varreltaan on, punainen tupsu vain heilahtelee ja pilkahtelee luminietosten yltä hänen töppösmarssinsa tahdissa. Naapurin mies tulee vastaan, pysähtyy ja kysäisee, minnekäs Eeva on matkalla, johon tämä totuudenmukaisesti vastaa. ”Maailmalle.” Sillä kertaa riitti ja hän saavutti maailman äärilaidan ennen valtatietä: paluumatka kylän perälle koitti. Mutta kuinkas myöhemmin kävikään...
Olipas jäänyt tämä kirjoituksesi aikanaan silmieni katveeseen
Tutulta kuulostaa piilopaikat ja maailmalle lähtö.
Minulla yksinolo tapahtui ulkona pihapiirin pihlajan alla kiviaidan katveessa - kesäisin, talvella hiihtelin lumiseen metsään.
Maailmalle lähdin useinkin, mutta vain ajatuksissani - en koskaan poistunut yksin kauemmas luvatta.
Aikuisena on oltu maailmalla senkin edestä.
Hyvää alkanutta vuotta sinulle Lastu.
arleena,
'pihlajan alla, kiviaidan katveessa' - kuulostaa hyvältä lempipaikalta ja varmaan sitä onkin. Ja hiihto metsään antaa hyvät valmiudet kattaa tarinapöytää jo silloin ja myöhemmin aikuisuudessa - ja verbaalisen lahjakkuuden lisäksi olet saanut kauneudentajun.
PS Onkohan kotoa poislähtö harjoittelua itsenäistymistä varten, kun niin monella meistä näitä kokemuksia lapsuudestaan on?
arleena,
unohdin ed. kommentissani kysyä, missä päin maailmaa olet asunut. Niin, ei ole "pakko" kertoa, mutta luontaisen hyväntahtoisena uteliaana kiinnostuin.
Kiitos toivotuksesta.
Hyvää loppuvuotta myös sinulle!
Lähetä kommentti