ei voi ilman airoja soutaa

Saareen asukilla on oltava soutuvene ja soutuveneeseen syntyy suhde. Melkein yhtä paljon kuin olen ajatellut pitkinä saarettomina vuosinani lapsuudensaartani, olen muistanut veneitä, jotka ovat keinuttaneet soutajan mantereelta saaren rantaan ja takaisin sinne mistä tiet lähtevät ja vievät kauas pois.

Savolainen soutuvene ottaa vastaan aallot kuin aallot, väitetään. Se on matalampi ja vikkeläkäänteisempi kuin hämäläinen veljensä ja sopii siksi myös pienille vesi, mitä Kallavesi ei kuitenkaan ole.





Lapsena soutelin ja meloin usein yksin saaren rantavesillä, minne olen nyt palannut yli viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Vene oli tumma ja tervainen, myöhemmässä vaiheessa isä osti valkoisen kaunottaren, jonka reunat olivat punaiset ja siniset. (Ja erään kerran hän hurahti isoon moottoriveneeseen, millä ajatteli kulkevansa vesitse töihin sairaalaan, mutta tämänsortin työmatka taisi jäädä yhdeksi ainoaksi myrskykerraksi. Minun lempiveneeni on ollut aina perusvene. Hiljainen ja lempeä.)

Meloin tervaveneellä niemennokan taakse ja jos sää oli sateinen, lämmin ja tyyni, asetuin veneen pohjalle makaamaan ja otin vastaan taivaan veden. Pisarat sihisivät somasti osuessaan järven tyyneen pintaan, mihin syntyivät elävät renkaat. Selkäni alla lipui Kallavesi, silmissäni kutitti pisaroiden leikki. Nauroin ääneen.


2006

Kun näiden lapsuuden aikojen jälkeen aloin tehdä paluuta saarelle monien vuosikymmenten tauon jälkeen vuonna 2006, piti ensimmäiseksi miettiä soutuvenettä. Savolaisten markkinoilta ostin käytetyn Suvi-veneen. Oli auvoista hieroa savolaisten kanssa kauppoja. Hintapyyntöjä josminkälaisille veneille oli josminkäsorttisia. -Mieleeni juolahti lapsuusvuosiltani kaksi vuotta vanhempi sisareni, joka kysyi minulta, kuuden vanhalta:

– Arvaa mikä on kaikista kallein esine maailmassa.

En keksinyt, en millään. Eivät kelvanneet vastaukseni, ei vaikka kaikkeni yritin ja kuurakettiakin tarjosin.

– Soutuvene. Se maksaa triljoonan.

Se tieto teki minuun vaikutuksen. Olin lapsena sinisilmäinen ja pidin totuutena toisten kertomat sadut, todet kuin narraamisetkin. En osannut epäillä. Sen jälkeen katselin kunnioittaen tervattua soutuvenettämme mutta teitittelemään en sitä alkanut. Se oli osa minua. Pidimme yhtä. Jälleen kerran työnsin veneen vesille. Airo laskeutui veteen ja vaikka upotus rikkoi tyynen veden pinnan, lipumisen liike rauhoitti. Mitään ei särkynyt lopullisesti vaan luonto palautti tasapainon sitä mukaan kun vene loittoni eteenpäin. Ja minä sen myötä. Tarvitsin yksinäisyyden jo lapsena.


Takaisin veneen ostoon. Hintapyynnöt vaihtelivat 200-300 euron välillä. Mutta eräs veneensä (joka hänen mukaansa oli huono ja vanha mutta hyvä jos sen paikkaa) tarjoaja yllätti:

– Kyllä tämä Suvi-vene kaheksansaan euron väärtti on.

– No mutta muut tarjoukset on ollu iha muuta, mitenkäs työ nyt melekein uuvven venneen hintoo risasesta pyyvvätte?

– No, kato ku minnoon rehellinen ja ahne.

Savolaisetko muka kieroja? No ei todellakaan. Ilo heidän (meidän?) kanssa on kauppaa hieroa.



Elämä on haalistanut sinisilmäni ja tehnyt minusta hintatietoisemman. En maksanut käytetystä Suvi-veneestä triljoonaa vaan kaksisataa euroa. Raahasimme sen Kuopion Rönöstä peräkärryllä venepaikallemme (loppumatkan metsikön halki, sillä sinne ei ollut vielä tietä); kuljetustalkoissa oli mukana tytär ja toinen pojista, mies ja minä. Itikat nipistelivät ja laskimme veneen vesille. Nostin katseeni saareen, missä vuosikymmeniä sitten olin viimeksi käynyt. Siellä se kajastaa, perintötonttini, rakkaani, lapsuudentonttimme vieressä. Uusi aika alkaa.



2008

Kun mökinrakennus käynnistyi viime syksynä, oli tarpeen olla kaksi venettä. Toisella rakennusmiehet pääsivät saareen, toinen oli varuilta passissa mantereella.

Syystuulessa tein perusvirheen, miten veneessä ei pidä toimia. Nousin seisomaan aallokossa ennen kuin kiikkerä Suvi karahti rantaan (katiska oli kädessäni: aioin heittää sen hietikolle) ja hupsista, miten nopeasti keikahdin, kylkiluut paiskautuivat veneen laitaa vasten ja voi sitä tuskan määrää mikä siitä viikkokausiksi seurasi. Ärrästä tuli tuttu kirjain. Yksikseni sitä harjoittelin. No, ohi on sekin riesa.

Marraskuussa menimme jälleen saareen. Suvi-vene oli jäänyt saarenrantaan ja oli tarkoitus kääntää se nurin ja asettaa talvilepoon. Toisella veneellä puksutimme kohti saarta, mutta mitä ihmettä: venettä ei missään. Karannut on. Tuskin sitä kukaan on itselleen ahnehtinut. Välillä järvi oli jäätynyt ja liekö hiukkasen huolimattomasti maihin vedetty veneemme saanut jäiden satunnaisesti sulaessa (ja veden pinnan noustessa) lähtöpassin: nyt voit karata. Tulpan muistimme irrottaneemme, joten arvelimme että vene löytyy rantavesistä upoksista jahka kevät koittaa ja jään sulattaa.

Soitin Kuopion poliisille katoamisilmoituksen. Poliisi oli myötätuntoinen ja kertoili omien karkulaisveneidensä tarinat ja lupasi soitella jos joku ilmoittelee Suvistamme ja tuntomerkit täsmäävät.

2009

Viime viikolla mökillä ollessamme aamukahvin aikaan kännykkä soi.

– Kuopion polliisista, päevee.

– Päevee, päevee (voe miten on heleppo asioijja omalla kielellä – vaikka ensin syvän hyppee kurkkuun: mittee kaaheeta on tapahtuna).

Riistavedeltä on ilmoitettu löytyneeksi omilla teillään ajelehtiva Suvi-vene, mutta kun kävimme tuntomerkkejä läpi, ei kyse ollut meidän Suvistamme – toisekseen ihme olisi, jos se sinne asti olisi seilannut. Vai mitä noista veneen mieliteoista tietää. Kulkevat minne nokka osoittaa ja tuuli työntää.

Mies ostaa täräytti männä viikolla kaikuluotaimen. Emme etsi sillä vain kalaparvia vaan tiirailemme, löytyisikö veneemme. Oma tekniikkansa on nostamisessa, jos se ihmeen kaupalla kaikuluotaimen näköpiiriin ilmaantuu. Kunhan vain tässä päässä muistaisin ikäni ja kylkiluuni, jotka ovat nyt parantuneet ja täydessä terässä (eli lapseninto nostaa taas 'uhkaavasti' päätään). Yritän asettua ikääni. Ei sovi innostua liikaa jos järven pohjalla häämöttää vene, joka odottaa noutajaa, pelastajaa. Pitää olla viisas ja harkitseva ja pohtia kaikessa rauhassa, miten sen saamme ylös. Niin, jos ylipäänsä löydämme sen. On tuhat muutakin puuhaa.

Tämä oli ”lyhyt” johdanto pääasiaan. Blogini jää tänään tauolle; aivan varmasti en uskalla luvata, milloin palaan. Heinäkuussa kukaties, jonain hetkenä. Muun ajan hoidan saaressa taimia, puiden ja ihmisen (lapsenlapsia), etsin venettä ja yritän olla esikuvaksi heille jotka kasvavat. Turvaliivit on pakattu, samoin järki ja tunne. Ja sen lupaan, että kun palaan, olen syönyt elämäni ensimmäisen omatekemäni kalakukon.




Me tulemme, kesä ja saari, ja nostamme viirimme, lippumme, liehumaan milloin tuulessa, milloin lepäämään tyynessä.

Toivotan jokaikiselle suvi suloista! Tuoksuja, tunteita, elämyksiä korvien, silmien ja kaikkien aistien. Triljoonasti kesän iloja (tämä triljoona on totta ja tulee syvämen pohjasta).

määrämuoto

(klik)

"Gynekologinen tutkimustuoli on peräisin 1800-luvun alkupuolelta, jolloin tyylikertaus etsi muotoja aikaisemmilta vuosisadoilta. Tutkimustuoli on peräisin Aurora Karamzinin omistuksessa olleesta Träskändan kartanosta, ja se on mahdollisesti ollut lapsenpäästöopin dosentti Adolf Törngrenin käytössä."

Valokuvatorstain haastesanana on määrämuoto.

taikaa ja taigaa

Pumputi pum, puksuttaa Lastu laineilla – saaresta palattuaan – kuivalla maallakin, kaukana paratiisistaan, kun sai näin hienon energianlähteen Marjattah:n Varamussalosta. Kyllä taas jaksaa ennen seuraavaa saarimatkaa. Ilo on. Kiitos!

Niin, saaren taiga.

Annoin blogilleni taiga-nimen siksi, että savolainen ääntää g:n kooksi, joten suussani ja mielessäni taigalla on kahtalainen merkitys. Taika ja taiga. Taikaa on palata pitkien evakkovuosien jälkeen lapsuuskesien saarimaisemiin. Silmissä ja syvällä pohjalla ojentavat nykyisyys ja menneisyyys toisilleen kättä ja ravistelevat tervetulotoivotuksiaan. Kuusikymmentäkolmevuotias Lastu kohtaa paluumatkallaan lapsi-Lastun.



Paluussa on mukana – mitäs sitä kieltämään – aimo annos haikeutta. Miksi? Siksi että ihmisen tunne-elämyskeskus lienee rakennettu niin, että syvimmät elämyksensä voi kohdata vain yhden kerran: "ensikerran". Lapsuus on väkevää aikaa. Vai vieläkö on mahdollista lukea kirjoja sillä intensiteetillä minkä valtaan lapsena jouduin kun tarinat avautuivat. Olin lähtemättömissä. Luonto ja lukeminen kasvattivat lukutoukan joka ei koskaan kuoriutunut perhoseksi joka lentää kirjasta kirjaan vaan perääntyi pikku hiljaa haikeuden valtakuntaan.




En osaa enää lukea "valmiita" kirjoja samanlaisella keskittymisen voimalla kuin lapsena, jolloin maailmaan mahtui vain luvun alla oleva tarina, kaikki muu ympäriltä häipyi. Päteekö yhä sanonta: rakas harrastus on parempi kuin intohimoinen leipätyö, joka lopulta nakertaa kyvyn heittäytyä sanojen mielleyhtymiin täysillä. Odotan hetkeä, jolloin osaan, nyt kun leipätyö on takana, vain lukea höllötellä ja nautiskella kirjailijoiden antimista kuin silloin kauan sitten saaressa. Jalkapohjani on pitkästä matkasta parkkiintunut, mutta mieli ei: niin toivon.

Etsin saarikuvia lapsuusvuosiltani. Laadin jälkipolville muistoksi ennen - nyt -kuvasarjoja saaripoluilta ja rannoilta. Lapsen silmäni ovat janoavaiset. Monessa valokuvassa minulla on kirja kädessä. Se ei ole rekvisiittaa, vaan pelastusrenkaani. Tuntui että hukkuisin jos en voisi lukea. Olin kirjabulimikko. Läheisriippuvainen tarinoista. Lähtemättömissä.



Mutta vaikka nykyisin luen hyvin vähän kirjoja, olen onnellinen siitä, että blogien maailma on avautunut. Siksikin ehkä kirjat ovat jääneet taka-alalle? On niin monenlaista ihanaa tarjolla blogeissanne, joten annan sydämeni sykkeen eteenpäin teille kaikille joiden blogeissa vierailen. Itken, nauran, tuumin, haltioidun, oivallan, rakennun, oivallan, ihmettelen, ihastelen.

Lämmin kiitos! Nautitaan täysin siemauksin toistemme tarinoista, kuvista, lahjoista, osumista.

***

Entä taiga, miksi sen otin blogini nimeen?

Wikipedia: Boreaalinen vyöhyke eli pohjoinen havumetsävyöhyke eli taiga on kasvillisuusvyöhyke, jonka perustana on halki pohjoisen pallonpuoliskon ulottuva yhtenäinen havumetsäalue. Euraasiassa se kulkee Fennoskandiasta itäiseen Siperiaan ja Pohjois-Amerikassa Alaskan länsiosista Labradorin niemimaalle. Vyöhyke rajoittuu pohjoisessa tundraan ja etelässä lauhkean vyöhykkeen seka-ja lehtimetsiin ja aroihin.

*

Taigaan liittyy samanlainen haikeus kuin lapsuuden lukuelämyksiin, kirjoihin, joihin olen ottanut etäisyyttä (mutta toivon että ensirakkaus saapuu, jahka puuhat hellittävät).

Minun taigassani on kasvukipua. Olen hakannut lapsuuden suojani, puuston, ikikuuset.

Minä hupsu, humanisti ja esteetikko, en osannut pohtia 360 asteen kaavalla sitä, mitä puiden kaato merkitsee luonnon monimuotoisuudelle ja ilmastolle. Ötököille ja mustikan varvuille. Ja vaikka olin hakkuuaukioita kauhistellut, en perinpohjin (tyhmyyttäni) tajunnut, miltä raiskio loppujen lopuksi näyttää.

Luonnonkauneus ja ekologiset arvot ovat yhtä tärkeitä. En kovin tunne lintuja mutta haltioidun kun näen valkoisen siiven silittävän taivaan sineä; en muista kouluaikaisen kasviston latinan- enkä välttämättä edes suomenkielisiä nimiä, mutta iloitsen yhtä lailla rikkaruohoksi kutsutusta keltaisesta kukkavoista vahvanvihreää nurmea vasten kuin ruusuista piikkeineen ja tuoksuineen, jotka huumaavat tunteet.




Antaudun ja otan vastaan luonnonilmiöiden kauneuskylvyn saarimökin rannalla, missä rantapuusto on tallessa. Taivas kukkii iltaisin kun luon katseeni taivaanrannalle. Ruskon värisinfonia pesee päivän pyykit sielunpohjalta niin että murheilla ei ole mitään mahdollisuutta syöpyä mielen pohjalle.

No niin, vaikka rakastan luontoa, olen rakastanut aina – se on osa verenkiertoani, untani ja elävää päivää –, on edessäni tehty-mikä-tehty -tilanne: hakkuuaukio kiljuu syliinsä siemeniä, uutta puustoa.

Nyt se on tehty. Puuntaimet ovat juurtumassa. Mutta vain koivut istutimme maahan. Kuusentaimet peruutimme sillä saaressa puusto kasvaa saamamme tiedon mukaan parhaiten luonnonmukaisesti ja omin avuin.

Toisekseen radion uutisissa metsätieteen professori Risto Seppälä puhui juuri h-hetkellä siitä, miten nykyisin vallalla olevat istutussuositukset tulisi muuttaa. On tarpeen ennakoida tuleva ilmastonmuutos ja välttää istuttamasta silkkaa kuusikkoa, joihin ilmaston lämpeneminen erityisesti iskee. Itsekseen nouseva sekametsä on suositeltava. Nuori kasvava sekametsä sitoo myös hiilidioksidia. Jihuu. On ilo tehdä hyvää. Jihuu. Isän puut poikivat!

Mennään metsään tai päin puuta -sanonnat luovat lehvistön läpi katsottaessa uutta valoa. Metsään voidaan mennä, mutta oikeanlaiseen. Nyt isänaikaiset siemenpuut (sekä lehti- että havu) aloittavat uuden sukupolven ja näitä puuntaimia aion vaalia niin kuin metsänhoitoyhdistyksen edustaja neuvoi. Heinät niitetään tai tampataan metrin säteellä pois taimien ympäriltä. Kuljen risukossa, etsin taimilapsiani ryteiköstä, kumarrun äiti Maan puoleen ja löydän pieniä terhakoita lehti- ja havupuun alkuja. Kuiskaan: ”Voi hyvin, maa, ilma, vesi. Minä en teitä vahingoita. Minä vaalin ja suojelen teitä.” Minun metsäni tulee olemaan luomumetsää.




Istun rannalla ja katson kaukaisuuteen. Taiga vihertää. Tulevaisuus on valinta. Tahdon tehdä luonnolle hyvää. Minulla on hoidettavana vuosikausiksi tuhansia puuvauvoja. Katson vuosi vuodelta, miten pihlajat, haavat, koivut, kuuset varttuvat. Avaan silmäni ja katson rohkeasti eteenpäin. Vuoropuheluni luonnon kanssa kestää lopun ikää. Ensirakkaus luontoa kohtaan ei haalene. Huominen sikiää eilisestä yhtä vahvana kuin silloin ennen.

ahaa

Valokuvatorstai huudahtaa: ahaa.

Erityyppisiä huutokauppoja on huomattava määrä. Huutokauppoja voidaan luokitella muun muassa sen perusteella, montako ostajaa ja myyjää on, montako tuotetta on kaupan ja ovatko tarjoukset julkisia. Seuraavassa on muutamia huutokauppatyyppejä:

• Tavallisessa eli englantilaisessa huutokaupassa korkeimman tarjouksen tehnyt voittaa. Yleisimmillään huutokauppaa tehdään korottamalla oma tarjous toisen tarjouksen päälle.
• Laskevassa eli hollantilaisessa huutokaupassa meklari ensin asettaa tavaran lähtöhinnaksi tietyn summan. Jos kukaan ei tarjoudu maksamaan kyseistä summaa, hän alentaa summaa, kunnes joku tekee sen suuruisen tarjouksen. Tällöin hän saa tavaran. Tässä tavassa ostajan kannattaa odottaa mahdollisimman pitkään ennen huutoaan, sillä tavaran hinta laskee koko ajan. Samalla riski kasvaa, että joku toinen ehtii huutaa tavaran ensin itselleen.
• Pakkohuutokaupassa myydään ulosmitattua tai konkurssiin joutuneen omistajan omaisuutta, jotta saaduilla varoilla katettaisiin omistajan velkoja.
• Internet-huutokaupassa ostettavaa tuotetta huudetaan internetin välityksellä, mikä mahdollistaa kohteen ostamisen mistä päin maailmaa tahansa. Internet-huutokaupat alkoivat vuonna 1995.^[1]
• Vickrey-huutokauppassa (Vickrey–Clarke–Groves-huutokauppa) korkeimman tarjouksen esittänyt voittaa, mutta maksaa ainoastaan toiseksi korkeimman tai joskus alimman tarjouksen hinnan. Ajatuksena on tarjouskilpailu. (Wikipedia)