Hyvää matkaa potilaalle Medi-Helin kyydissä! Medi-Helin laskeutumisessa on aina jotakin dramaattista. Ihminen (potilas) on sen rinnalla niin pieni. Ihan niinkuin sairauskohtauksenkin edessä. Ambulanssi tuntuu vähän enemmän ihmisenkokoiselta.
Hitsi kun säikyttelet! Näin sivupalkissani vain otsikon ja juoksin kiireesti tänne katsomaan, ettei vain teille ole mitään tapahtunut. No yhtä tärkeitä tietty ovat muutkin asukkaat, mutta eivät kuitenkaan. Mutta tehän olettekin nyt elämänne kunnossa, kun on niin mielenkiintoista ja uutta edessä, että nuorrutte vaan.
Ina, asumme vielä joitakin viikkoja Keravalla tässä vesipuiston äärellä. Istuin - taisi olla tiistai - rauhassa kotosalla lueskelemassa kun kuulin erikoista pörinää. Menin parvekkeelle. Syy selvisi pian.
Toivottavasti ei vaikuta kovin itsekkäältä kertoa jonkun tuntemattoman hädän hetkellä se että mieleen tulee oma ambulanssikuljetus vuonna 1982. Olin raskaana ja tuuperruin. Ambulanssissa kysyttiin: "Laitetaanko hätävilkut päälle, millainen on vointi?"
"Ei tarvitse", vastasin, en halunnut olla vaivaksi.
Enhän voinut tietää, että pernavaltimo (aneurysma) oli sisälläni puhjennut ja vuosin lopulta kaiken kaikkiaan yli neljä litraa sisäisesti verta. Lapseni kärsi. Olisi kannattanut sanoa silloin kun vielä tajunta on tallella: "Nyt on kiire." Suomalainen sisu on välillä haitaksi.
Mutta me selvisimme elämään, niin poika kuin minä, hänen äitinsä. Kiitollisia olemme terveydenhoidolle. Ja verenluovuttajille! Minuun pumpattiin vierasta verta ettei oma vereni - ja henkeni - valunut kuiviin.
Uuna, voi sentään, säikähdit. Aina ei tule loppuun asti ajatelleeksi tilannetta mistä kertoilee. Näkee, kuulee, istuttaa omaan kokemusmaailmaan. On ulkopuolella sisäpuolella.
Tästä kuvaamastani tapauksesta en tiedä kuinka potilaan on käynyt.
Mutta tapaus johdatti ajatukset omaan kiitollisuuteeni elämästä, joka olisi voinut päättyä 12.10.82, jolloin kuulema kävin jo rajan takana - niin kuin lapseni joka otettiin kohdustani kiireesti pois.
Pojalla on cp-vamma kyllä. Jos olisi voima ja mahti, ottaisin hänen vammansa itselleni. Mutta minulla on sisälläni tunne, että hän selviytyy elämässään oikein hyvin. Ehkä hän joskus löytää kumppaninkin, joka katsoo häntä hänen vammansa läpi suoraan sydämeen.
Ihastelin ensimmäisen kuvan värejä ja valoa. Raikas. Kun Medi-Heli saapuu on todella kiire erikoishoitoon. Toivottavasti apu ennätti. Suomessa on hyvä hoitoa tarjolla. Korkeatasoista ja välittävää. Sen sain tuntea, kun mieheni tarvitsi nopeasti oikeaa apua. Olen vieläkin niin kiitollinen.
Ken on kerrankaan, sydän pelosta ja huolesta sykkyrällä odottanut ambulanssin tuloa, ei voi sen jälkeen suhtautua hälytysääneen sitä huomioimatta. Aina se herättää vertaistunteen,ja toiveen paranemisesta.
No en minä oikein kamalasti säikähtänyt, kun ehdin ajatella, että jos jotain olisi oikeasti omalle kohdalle sattunut, et olisi siellä kirjoittamassa. Mutta kun olet välillä ollut pakkaamassa ja muuta, niin en ollut ihan varma. Hyvä näin, toivottavasti myös sille kyyditylle.
Ethän voinut silloin aikoinaan tietää, että oli niin kiire. Kaikki järjestyy niin kuin hyväksi on.
Kun isäni sai sydänkohtauksen, hän soitti itse ambulanssin, mutta oli kuulemma sanonut entisen osoitteensa, siksi tulo myöhästyi ratkaisevasti. Äiti ei säkähdykseltään myöskään kuullut, minkä osoitteen isä antoi. Lääkäri lohdutti, että näin oli parempi, kuin halvaantuneena pitkään laitoksessa. Nyt olen samaa mieltä, mutta vasta nyt.
Tunnen muuten yhden ihmisen Keravalta, yhden lentokapteenin, mutta heitä siellä varmaan on monia.
Olet saanut hienoja kuvia dramaattisesta hetkestä. Tästä lentää usein yli sairaankuljetushelikopteri matkalla noutamaan potilasta ja taas takaisin keskussairaalaan. Aina se herättää ajatuksia.
Aika hätkähdyttävä otsikko tosiaan ja kuvatkin, mukava kuitenkin kuulla että teillä on kaikki kunnossa ja toivottavasti Medi-Heliä tarvitsevallakin. Meillä pörisee vain poliisikopterit, Medi-Heliä en ole näillä kulmilla tavannut. Keravalla olen monet kerrat tallustellut, ehkä olet seurannut kulkuani ikkunastasi, jos olisin tiennyt olisin varmuuden vuoksi heilutellut joka suuntaan. Kuopiossa käynkin harvemmin.
Tosi vaikuttavia kuvia sait napattua! Onpa sinulla silmää. Aiemmin olen nähnyt tuon elämän punarinnan vain kaukana ilmassa: punaisesta mahastaan tunnistin. Keravalla kävin joku aika sitten, sieltä ponnahdettiin serkun synttäreille, vilkuttelin kauheasti, juu, teidän suuntaan :D
Hyvä kuvasarja hyvästä auttajasta. Joka kerta, kun näen Medi-Helin lentävän kotini yläpuolella, se herättää ajatuksia - jollakin on suuri hätä - toivottavasti apu ennättää ajoissa. Samoin on ambulanssin kanssa. Edelleenkin adrenaliini ja sykkeeni nousevat, kun kuulen esim. marketissa jonkun puhelimen pirahtavan entisen työpäivystyspuhelimeni soittoäänellä. Hetkeen tuntuu, miten pääsen nopeimmin työpaikalle. Se ääni on iskostunut sisimpääni ties miten pitkäksi aikaa.
Aika ajoin helikopterit pörräävät kattomme yllä. Osa niistä valvoo mahdollisia metsäpaloja, jotkut hoitavat läheisen Muukalaislegioonan koulutuskeskuksen kuljetuksia ja jotkut sairaankuljetuksia. Tiellä liikkuessa näkee usein onnettomuuspaikan lähelle laskeutuneen helikopterin ja toivoo, että loukkaantuneet pääsevät ajoissa sairaalaan.
arleena, kiitos. Kuvat otin parvekkeeltamme. Muutimme tänne vesipuiston partaalle kuusi vuotta sitten: tuolloin vesipuistoa vasta rakennettiin ja odotin janoisena, milloin silmäni ja ”sieluni” saavat nähdäkseen kaipaamaani vettä. On ollut hyvä elää nämä vuodet vesipuiston äärellä, aivan kirjaston vieressä.
Sinunkin miehesi on tarvinnut nopeasti apua. Kuin lahjaa on tämmöisen kokemuksen jälkeen elämä. Kiitämme.
marjukka, niin, Suomessa on moni asia hyvin. MediHelin toiminta, taloudellisesti, perustuu pitkälti vapaaehtoiseen avustukseen.
Kaanon, osuva luonnehdinta: vertaistunne. Juuri niin koen kun ambulanssin äänen kuulen tai MediHelin taivaalla näen. Mieleni täyttää silloin niin kunnioitus ensihoidon antajia kohtaan kuin toive siitä, että apu on ehtinyt ajoissa.
Isopeikko, luulen, että peikko luulee aivan oikein ;).
Uuna, hyvä kuulla etten pelästyttänyt sinua, hyvä blogiystävä ;).
Ambulanssinkuljettaja kysyi minulta (silloin vuonna 1982) kun makasin paareilla: ”Laitetaanko hätävilkut toimimaan, millainen on vointi?” ”Ei tarvitse”, vastasin siitä huolimatta että olo oli kaamea, ja niin odotimme punaisissa liikennevaloissa vuoroamme. Ja Naistenklinikalla lapsen sydänääniä ei enää kuulunut. Itselleen on pakko oppia antamaan anteeksi. Elämä ei ole koskaan täydellistä. Ja silti kyllin hyvää.
Sinunkin isälläsi dramaattinen ambulanssikokemus. Kun on hätä, ei aina pysty toimimaan loogisesti.
Lääkärit, paljon nähneet, osaavat toivoakseni lohduttaa – myös silloin kun lohtu kirpaisee. Myöhemmin huomaa sen arvon. Käyköön niin tai näin, aina parhain päin.
Kerava on lentokapteenille oiva asuinpaikka. Lentoasemalle on lyhyt matka. Tätä sanoi välittäjäkin kun teki asunnon myymisestä välityssopimuksen kanssamme. Mutta kotimme ostikin taidekauppias opettajapuolisoineen. He tekivät päätöksensä kymmenessä minuutissa. Olimme iloisia: kotimme kelepoo taiteen asiantuntijalle.
Famu falsetissa, niin, saareen potilaan luo saapuu usein nopeimmiten apu ”taivaalta”. Onneksi on keksitty helikopterit, pääsevät sinnekin minne ei muilla kulkuneuvoilla olisi asiaa. Ja sydänkohtauksissa on joskus kyse minuuteista. Elämän lähettiläitä sairaankuljetushelikopterit ammattilaisineen ovat.
Sirokko, minulle on tullut täällä Keravalla tunne, että kotiudun päivä päivältä yhä paremmin. Ilmankos, olen tietämättäni aistinut blogiystävän käymäsiltään aivan likellä. Siinä eräs syy-yhteys ;).
Meillä, miehelläni ja minulla, tuuliviireillä, muuttosuunnitelmat vaihtuvat. Nyt meistä tulee vuodeksi kuopiolaisia, mutta kesäkuussa 2011 taas... en vielä kerro, minkä kunnan asukkaita, mutta aikanaan paljastuu ;)
Kutuharju, kuulin kummaa pörinää kesken bloggailun, kurkistin parvekkeelta ja näin draamaa. Miksi ihminen jää katsomaan vastaavaa, mietin – ja muistin samalla miten minua kannettiin paareilla ambulanssiin. Siinä vaaka-asennossa, avuttomana, huomasin ihmisjoukon töllistelemässä ambulanssin ympärillä, mitä on tapahtumassa. Asuimme silloin Helsingin keskustassa. Ihan kivalta ei tuntunut ihmisten uteliaisuus kurjan olon keskellä. En edes tiennyt kuinka vakava tilanteeni oli. Oletan että ihmiset kuitenkin tahtovat silkkaa hyvää potilaalle. Itsekin olen – vain ihminen. Välillä potilas, välillä katsoja. Myötäeläjä.
Onnea serkulle! Hyvän kaupungin on kodikseen valinnut. Itse en tiennyt Keravasta paljon mitään kun tänne muutimme. Nyt olen pessyt kasvoni täällä (ja kaihi leikattu pois, näen kirkkaasti): miten on vehreä ja kaunis pikkukaupunki. Viihdyn. Ja silti Savvoon päen männään pian.
Kiva kun vilkuttelit ;). Kai huomasit miten sielunsiskosi heilui ja huojui innosta sinut täällä nähdessään.
aimarii, sinä olet tehnyt hurjan tärkeää työtä. Moni elämä on ollut sinun(kin) työtehtäviesi varassa. -Oma leikkaukseni kesti viisi tuntia, pernanpoistoineen. Sain verensiirron kautta vierasta verta yli neljä litraa. Olisin kiittänyt verenluovuttajia (sain tuoretta verta, tuohon aikaan), mutta minulle ei kerrottu luovuttajien nimiä. Anonymiteetti on ohjenuorana, mutta oletan että luovuttajat saavat kiitollisen mielen tiedosta, että ovat elämän puolella, osana hoitolenkkiä.
Simpukka, ohos, sinulla onkin eksotiikkaa draaman ohella: helikoptereilla hoidetaan Muukalaislegioonan kuljetuksia. Kävin Wikipediasta lukemassa Muukalaislegioonasta. Oli hyvä ”päivittää” vanhat, ennakkoluuloiset tietoni. Valiojoukkoja siellä koulutetaan.
Pankin talkkari, niin, elokuvienkin dramatiikka saa sydämen sykkeen kiihtymään, saati jos näkee elävässä elämässä vastaavaa. Vähintä mitä voi tehdä on toivoa parasta. Ja taas tulee mieleeni: ensiapukurssi on yhä minulla käymättä. Eikö jo olisi aika, tässä iässä.
Muutimme Keravan keskustaan kuusi vuotta sitten kun kolme lastamme, kuopuskin, olivat lentäneet omiin koteihinsa. Olimme mieheni kanssa kahden – ja ikkunan alla hiekkalaatikko ja keinut.
Teimme suunnitelman. Eläkkeellä Savoon. Ja sitä ennen myymme lapsiperheelle sopivan asuntomme ja muutamme toviksi Keravalle, vesipuiston äärelle. Juu, tule katsomaan Keravan keskustaa. On erinomaisen kaunis! Seurasin kotini ikkunasta valtaisan vesialtaan rakentamista. Silti luonnonvesi: järvi, Kallavesi kutsuu.
17 kommenttia:
Hyvää matkaa potilaalle Medi-Helin kyydissä!
Medi-Helin laskeutumisessa on aina jotakin dramaattista. Ihminen (potilas) on sen rinnalla niin pieni. Ihan niinkuin sairauskohtauksenkin edessä. Ambulanssi tuntuu vähän enemmän ihmisenkokoiselta.
Hitsi kun säikyttelet! Näin sivupalkissani vain otsikon ja juoksin kiireesti tänne katsomaan, ettei vain teille ole mitään tapahtunut. No yhtä tärkeitä tietty ovat muutkin asukkaat, mutta eivät kuitenkaan.
Mutta tehän olettekin nyt elämänne kunnossa, kun on niin mielenkiintoista ja uutta edessä, että nuorrutte vaan.
Huhuh, mutta hyvä kuvasarja!
Ina,
asumme vielä joitakin viikkoja Keravalla tässä vesipuiston äärellä. Istuin - taisi olla tiistai - rauhassa kotosalla lueskelemassa kun kuulin erikoista pörinää. Menin parvekkeelle. Syy selvisi pian.
Toivottavasti ei vaikuta kovin itsekkäältä kertoa jonkun tuntemattoman hädän hetkellä se että mieleen tulee oma ambulanssikuljetus vuonna 1982. Olin raskaana ja tuuperruin. Ambulanssissa kysyttiin: "Laitetaanko hätävilkut päälle, millainen on vointi?"
"Ei tarvitse", vastasin, en halunnut olla vaivaksi.
Enhän voinut tietää, että pernavaltimo (aneurysma) oli sisälläni puhjennut ja vuosin lopulta kaiken kaikkiaan yli neljä litraa sisäisesti verta. Lapseni kärsi. Olisi kannattanut sanoa silloin kun vielä tajunta on tallella: "Nyt on kiire." Suomalainen sisu on välillä haitaksi.
Mutta me selvisimme elämään, niin poika kuin minä, hänen äitinsä. Kiitollisia olemme terveydenhoidolle. Ja verenluovuttajille! Minuun pumpattiin vierasta verta ettei oma vereni - ja henkeni - valunut kuiviin.
Uuna,
voi sentään, säikähdit. Aina ei tule loppuun asti ajatelleeksi tilannetta mistä kertoilee. Näkee, kuulee, istuttaa omaan kokemusmaailmaan. On ulkopuolella sisäpuolella.
Tästä kuvaamastani tapauksesta en tiedä kuinka potilaan on käynyt.
Mutta tapaus johdatti ajatukset omaan kiitollisuuteeni elämästä, joka olisi voinut päättyä 12.10.82, jolloin kuulema kävin jo rajan takana - niin kuin lapseni joka otettiin kohdustani kiireesti pois.
Pojalla on cp-vamma kyllä. Jos olisi voima ja mahti, ottaisin hänen vammansa itselleni. Mutta minulla on sisälläni tunne, että hän selviytyy elämässään oikein hyvin. Ehkä hän joskus löytää kumppaninkin, joka katsoo häntä hänen vammansa läpi suoraan sydämeen.
Ihastelin ensimmäisen kuvan värejä ja valoa. Raikas.
Kun Medi-Heli saapuu on todella kiire erikoishoitoon. Toivottavasti apu ennätti.
Suomessa on hyvä hoitoa tarjolla. Korkeatasoista ja välittävää. Sen sain tuntea, kun mieheni tarvitsi nopeasti oikeaa apua. Olen vieläkin niin kiitollinen.
Onneksi Suomessa apu usein on aika lähellä, toivottavasti tuokin potilas sai avun ajoissa! Kauniin värikkäitä kuvia!
Ken on kerrankaan, sydän pelosta ja huolesta sykkyrällä odottanut ambulanssin tuloa, ei voi sen jälkeen suhtautua hälytysääneen sitä huomioimatta.
Aina se herättää vertaistunteen,ja toiveen paranemisesta.
Elämä on kovin arvaamatonta. Sanovat tuota kopteria kalliiksi, mutta se tuntuu kovin edulliselta silloin kun oma henki on kyseessä. Luulee peikko.
No en minä oikein kamalasti säikähtänyt, kun ehdin ajatella, että jos jotain olisi oikeasti omalle kohdalle sattunut, et olisi siellä kirjoittamassa. Mutta kun olet välillä ollut pakkaamassa ja muuta, niin en ollut ihan varma.
Hyvä näin, toivottavasti myös sille kyyditylle.
Ethän voinut silloin aikoinaan tietää, että oli niin kiire. Kaikki järjestyy niin kuin hyväksi on.
Kun isäni sai sydänkohtauksen, hän soitti itse ambulanssin, mutta oli kuulemma sanonut entisen osoitteensa, siksi tulo myöhästyi ratkaisevasti. Äiti ei säkähdykseltään myöskään kuullut, minkä osoitteen isä antoi. Lääkäri lohdutti, että näin oli parempi, kuin halvaantuneena pitkään laitoksessa. Nyt olen samaa mieltä, mutta vasta nyt.
Tunnen muuten yhden ihmisen Keravalta, yhden lentokapteenin, mutta heitä siellä varmaan on monia.
Olet saanut hienoja kuvia dramaattisesta hetkestä. Tästä lentää usein yli sairaankuljetushelikopteri matkalla noutamaan potilasta ja taas takaisin keskussairaalaan. Aina se herättää ajatuksia.
Aika hätkähdyttävä otsikko tosiaan ja kuvatkin, mukava kuitenkin kuulla että teillä on kaikki kunnossa ja toivottavasti Medi-Heliä tarvitsevallakin. Meillä pörisee vain poliisikopterit, Medi-Heliä en ole näillä kulmilla tavannut.
Keravalla olen monet kerrat tallustellut, ehkä olet seurannut kulkuani ikkunastasi, jos olisin tiennyt olisin varmuuden vuoksi heilutellut joka suuntaan. Kuopiossa käynkin harvemmin.
Tosi vaikuttavia kuvia sait napattua! Onpa sinulla silmää. Aiemmin olen nähnyt tuon elämän punarinnan vain kaukana ilmassa: punaisesta mahastaan tunnistin. Keravalla kävin joku aika sitten, sieltä ponnahdettiin serkun synttäreille, vilkuttelin kauheasti, juu, teidän suuntaan :D
Hyvä kuvasarja hyvästä auttajasta.
Joka kerta, kun näen Medi-Helin lentävän kotini yläpuolella, se herättää ajatuksia - jollakin on suuri hätä - toivottavasti apu ennättää ajoissa. Samoin on ambulanssin kanssa.
Edelleenkin adrenaliini ja sykkeeni nousevat, kun kuulen esim. marketissa jonkun puhelimen pirahtavan entisen työpäivystyspuhelimeni soittoäänellä. Hetkeen tuntuu, miten pääsen nopeimmin työpaikalle. Se ääni on iskostunut sisimpääni ties miten pitkäksi aikaa.
Aika ajoin helikopterit pörräävät kattomme yllä. Osa niistä valvoo mahdollisia metsäpaloja, jotkut hoitavat läheisen Muukalaislegioonan koulutuskeskuksen kuljetuksia ja jotkut sairaankuljetuksia. Tiellä liikkuessa näkee usein onnettomuuspaikan lähelle laskeutuneen helikopterin ja toivoo, että loukkaantuneet pääsevät ajoissa sairaalaan.
Onnettomuuden sattuessa kohdalle se aina pysäyttää - huoli vieraistakin ihmisistä tuntuu sydämessä asti: onko käynyt pahasti?
Onneksi oli Heli paikalla, ja onneksi näiden toiminta jatkuu - välillä on ollut kai vähän epävarmaa.. Sepestä en tiedä, mikä sen tilanne on nykyään.
ps. Onpa kerava muuttunut sitten viime näkemän - että oikein vesipuisto ü
arleena,
kiitos. Kuvat otin parvekkeeltamme. Muutimme tänne vesipuiston partaalle kuusi vuotta sitten: tuolloin vesipuistoa vasta rakennettiin ja odotin janoisena, milloin silmäni ja ”sieluni” saavat nähdäkseen kaipaamaani vettä. On ollut hyvä elää nämä vuodet vesipuiston äärellä, aivan kirjaston vieressä.
Sinunkin miehesi on tarvinnut nopeasti apua. Kuin lahjaa on tämmöisen kokemuksen jälkeen elämä. Kiitämme.
marjukka,
niin, Suomessa on moni asia hyvin. MediHelin toiminta, taloudellisesti, perustuu pitkälti vapaaehtoiseen avustukseen.
Kaanon,
osuva luonnehdinta: vertaistunne. Juuri niin koen kun ambulanssin äänen kuulen tai MediHelin taivaalla näen. Mieleni täyttää silloin niin kunnioitus ensihoidon antajia kohtaan kuin toive siitä, että apu on ehtinyt ajoissa.
Isopeikko,
luulen, että peikko luulee aivan oikein ;).
Uuna,
hyvä kuulla etten pelästyttänyt sinua, hyvä blogiystävä ;).
Ambulanssinkuljettaja kysyi minulta (silloin vuonna 1982) kun makasin paareilla: ”Laitetaanko hätävilkut toimimaan, millainen on vointi?” ”Ei tarvitse”, vastasin siitä huolimatta että olo oli kaamea, ja niin odotimme punaisissa liikennevaloissa vuoroamme. Ja Naistenklinikalla lapsen sydänääniä ei enää kuulunut. Itselleen on pakko oppia antamaan anteeksi. Elämä ei ole koskaan täydellistä. Ja silti kyllin hyvää.
Sinunkin isälläsi dramaattinen ambulanssikokemus. Kun on hätä, ei aina pysty toimimaan loogisesti.
Lääkärit, paljon nähneet, osaavat toivoakseni lohduttaa – myös silloin kun lohtu kirpaisee. Myöhemmin huomaa sen arvon. Käyköön niin tai näin, aina parhain päin.
Kerava on lentokapteenille oiva asuinpaikka. Lentoasemalle on lyhyt matka. Tätä sanoi välittäjäkin kun teki asunnon myymisestä välityssopimuksen kanssamme. Mutta kotimme ostikin taidekauppias opettajapuolisoineen. He tekivät päätöksensä kymmenessä minuutissa. Olimme iloisia: kotimme kelepoo taiteen asiantuntijalle.
Famu falsetissa,
niin, saareen potilaan luo saapuu usein nopeimmiten apu ”taivaalta”. Onneksi on keksitty helikopterit, pääsevät sinnekin minne ei muilla kulkuneuvoilla olisi asiaa. Ja sydänkohtauksissa on joskus kyse minuuteista. Elämän lähettiläitä sairaankuljetushelikopterit ammattilaisineen ovat.
Sirokko,
minulle on tullut täällä Keravalla tunne, että kotiudun päivä päivältä yhä paremmin. Ilmankos, olen tietämättäni aistinut blogiystävän käymäsiltään aivan likellä. Siinä eräs syy-yhteys ;).
Meillä, miehelläni ja minulla, tuuliviireillä, muuttosuunnitelmat vaihtuvat. Nyt meistä tulee vuodeksi kuopiolaisia, mutta kesäkuussa 2011 taas... en vielä kerro, minkä kunnan asukkaita, mutta aikanaan paljastuu ;)
Kutuharju,
kuulin kummaa pörinää kesken bloggailun, kurkistin parvekkeelta ja näin draamaa. Miksi ihminen jää katsomaan vastaavaa, mietin – ja muistin samalla miten minua kannettiin paareilla ambulanssiin. Siinä vaaka-asennossa, avuttomana, huomasin ihmisjoukon töllistelemässä ambulanssin ympärillä, mitä on tapahtumassa. Asuimme silloin Helsingin keskustassa. Ihan kivalta ei tuntunut ihmisten uteliaisuus kurjan olon keskellä. En edes tiennyt kuinka vakava tilanteeni oli. Oletan että ihmiset kuitenkin tahtovat silkkaa hyvää potilaalle. Itsekin olen – vain ihminen. Välillä potilas, välillä katsoja. Myötäeläjä.
Onnea serkulle! Hyvän kaupungin on kodikseen valinnut. Itse en tiennyt Keravasta paljon mitään kun tänne muutimme. Nyt olen pessyt kasvoni täällä (ja kaihi leikattu pois, näen kirkkaasti): miten on vehreä ja kaunis pikkukaupunki. Viihdyn. Ja silti Savvoon päen männään pian.
Kiva kun vilkuttelit ;). Kai huomasit miten sielunsiskosi heilui ja huojui innosta sinut täällä nähdessään.
aimarii,
sinä olet tehnyt hurjan tärkeää työtä. Moni elämä on ollut sinun(kin) työtehtäviesi varassa. -Oma leikkaukseni kesti viisi tuntia, pernanpoistoineen. Sain verensiirron kautta vierasta verta yli neljä litraa. Olisin kiittänyt verenluovuttajia (sain tuoretta verta, tuohon aikaan), mutta minulle ei kerrottu luovuttajien nimiä. Anonymiteetti on ohjenuorana, mutta oletan että luovuttajat saavat kiitollisen mielen tiedosta, että ovat elämän puolella, osana hoitolenkkiä.
Simpukka,
ohos, sinulla onkin eksotiikkaa draaman ohella: helikoptereilla hoidetaan Muukalaislegioonan kuljetuksia. Kävin Wikipediasta lukemassa Muukalaislegioonasta. Oli hyvä ”päivittää” vanhat, ennakkoluuloiset tietoni. Valiojoukkoja siellä koulutetaan.
Pankin talkkari,
niin, elokuvienkin dramatiikka saa sydämen sykkeen kiihtymään, saati jos näkee elävässä elämässä vastaavaa. Vähintä mitä voi tehdä on toivoa parasta. Ja taas tulee mieleeni: ensiapukurssi on yhä minulla käymättä. Eikö jo olisi aika, tässä iässä.
Muutimme Keravan keskustaan kuusi vuotta sitten kun kolme lastamme, kuopuskin, olivat lentäneet omiin koteihinsa. Olimme mieheni kanssa kahden – ja ikkunan alla hiekkalaatikko ja keinut.
Teimme suunnitelman. Eläkkeellä Savoon. Ja sitä ennen myymme lapsiperheelle sopivan asuntomme ja muutamme toviksi Keravalle, vesipuiston äärelle. Juu, tule katsomaan Keravan keskustaa. On erinomaisen kaunis! Seurasin kotini ikkunasta valtaisan vesialtaan rakentamista. Silti luonnonvesi: järvi, Kallavesi kutsuu.
Lähetä kommentti