tunne itsesi
Muutamia vuosia sitten kirjoitin tummaa tunnemyrskypäiväkirjaa. Se oli rajua, se kaatoi mieleni aitoja, se oli välttämätön rakennusprojekti: sitä siltaa pitkin loin yhteyden mieleeni - myös mieheeni, yhä syvemmän. Annoin hänen lukea kaiken.
Kun tunnemyrskypäiväkirja oli tehtävänsä tehnyt, revin liuskat, deletoin tiedostot. Niin on joskus tehtävä. En tiedä miksi, mutta tiedän että se tuntui tarpeelliselta. Olinhan jo rohjennut katsoa itseäni silmiin. Se riitti sillä erää.
Seuraavassa vaiheessa ilmoittauduin elämänkaarikurssille.
Kurssin vetäjä väitti, että omasta elämästä kirjoittaminen on hurjan rankkaa. Mutta kun avautuu eletylle niin avoimen rehellisesti kuin on mahdollista, huomaa, että on tullut käännekohtaan mistä paluuta ei saman vanhan pyörittämiseen ole. Mikään ei ole niin kuin ennen. Tämän mankelin läpikäytyään on mahdollista suhtautua muistoihinsa ja sitä kautta tähän päivään ja tuleviin uudella asenteella. Kipsi joka on puristanut, on otettu pois. Ymmärrys on kasvanut. Näköala laajenee. Huomaa myös yksityiskohtien ilon. Episodien voiman. Valokuvatarinoiden kiinnostavuuden. Kevään jolloin hiirenkorvat puhkeavat. Syksyn jolloin keltaiset lehdet tuulessa lentävät.
Ohjaaja korosti, että ns. raakatarinat, joita kirjoitamme, jäävät hänen vaitiolovelvollisuutensa taakse. Luotin siihen ja annoin tulla tekstiä ja vuodattaa elämää niin kuin se tunnemuististani nousee. Paljaana palelee. Hän otti pinnalle nostamani takaumat vastaan terapeutin taidolla. Ei moittinut henkilökohtaisissa kirjallisissa palautteissaan että avain lukossasi kitisee yhä eestaas eikä ovi avarampiin maisemiin aukea. Taitavasti hän kuitenkin - huomaan nyt ilolla - käänsi katseeni vuoteen 1946 jolloin äitini minut sai. Ensimmäistä kertaa hyppäsin äitini osaan niin että tunsin kuin hän. Oli huikaisevaa vihdoin tajuta joka solua ja mielenmutkaa myöten että minulla oli äiti. Oma äiti. Vihdoin. Sota hänet mursi.
Pyrin elämänkaarikurssilla pelkästään terapeuttiseen kirjoittamiseen. Sain kirjoittaa ikkuna kiinni, komerossa, kun sen menetelmän valitsin. Elämänkaarikurssi oli hyvä. Ihme juttu: komeroon syttyi valo. Lämpenee.
Eräs kurssilaisistamme pohti, eikö olisi huojentavaa käyttää kolmatta persoonaa kun elämästään kirjoittaa. Pääsisi helpommin itsensä ulkopuolelle. Kurssin vetäjä suhtautui ajatukseen empien ellei peräti torjuen. Minua idea kiehtoo. Että 'minä' onkin 'hän'. Kynälläni voin kuljettaa 'häntä' Kuopion torille, tammimarkkinoille; pieneen kirjakauppaan 'vuolukonetta' ostamaan; Asemakoulun eteiseen kellonsoittovalvojaksi; opettajaansa rakastuneeksi tyttölapseksi; naapurinpojan housujen tutkijaksi… Minun ei tarvitse 'häntä' kaunistaa, ei rumistaa. Kunhan kertoilen.
Tänään näen itseni osana sodan jälkeistä aikakautta, osana perhedynamiikkaa, osana savolaista miljöötä mistä jouduin lähtemään pois ja nyt olen saanut palata juurilleni. Vihdoin saan tulla näkyville ja kirjoittaa kaikesta mitä elämääni sen eri vaiheissa on kuulunut.
Niin, kaiken huipuksi - tai alun aluksi - olen jälleen ilmoittautunut eräälle muisteluskurssille. Juuri kun olin näin päättänyt, vanhin sisareni soittaa (hän on minua kuusi vuotta vanhempi):
- Kiitos kun annoit keväällä lahjaksi Sirpa Kähkösen Kuopioon sijoittuvan romaanisarjan. (Sisar puhhuu kirjakieltä toisin kuin minä, jonka suu ei viänny siihen suuntaan.)
- Ollos hyvä vuan.
- Arvaas!
- No mittee.
- Siinä mainitaan että Kuopion puutalon korttelissa pidettiin heti sodan jälkeen sikaa, ajattele, sikaa - ja äkkiä muistin pohjalta tuli esiin muisto missä sinä kaksikuisena vauvana kesämökin pihanurmella (mikä meillä oli ennen saarta) makoilet, ja sika röhnöttää vierelläsi.
- Eijjoo totta: ihanoo!
- Soitin serkulle (meillä oli heidän perheensä kanssa yhteinen mökki, tuolloin) ja kyselin untako olen nähnyt vai tottako sika lie. Joo-o, kyllä hän muisti vallan hyvin sinut ja possun kesältä 1946: oli pula-aika ja aina kesän jälkeen tulee joulu ja kinkku.
Miten suloista ajatella että olen saanut pienestä pitäen olla lähellä possua. Jotain vauvan mielen pohjalle jää, vaikkei hän itse sitä tiedostakaan. Minun lemmikkini, possuni. Mutta miten kykenen nyt kinkkua syömään. Muistoilla on puolensa ja puolensa.
16 kommenttia:
Ihana upea eläväinen tosipakina :D Ja minusta on ihan huikeata, että olet tehnyt tuollaista matkaa itseesi menneisyyden valossa. Tunnemyrskypäiäkirja kuulostaa kovin kiehtovalta. Ehkä itsekin vielä joskus, jos opin ja osaan. Ainakin sinussa on hyvä esimerkki seurata :)
Ehkäpä jokaisella on oma tapansa tehdä tuollaista "tutkimusta". Minulle blogini on toiminut jotenkin samaan tapaan. Mutta sinulle antoisaa uutta jännittävää kurssia!
Muisteleminen vapauttaa tunteisiin.
Kun nyt aikaa on, ajatukset liitelevät niin paljon taaksepäin kuin muisti kantaa.
Hyvä asia on se, että olet voinut laittaa asiat ylös muistin varasta.
Samalla tulee kokeneeksi kaiken uudelleen ja taaksepäin katsottuna kaikki näyttää hieman erilaiselta.
Onkohan se totta, kun sanotaan, että aika kultaa muistot.
Pitäisikö minunkin tunnemyrskypäiväkirjasta aloittaa? Silloin ehkä nytkähtäisi eteenpäin 'elämäni kaiken kesken', kesken jääneet muisteluni.
Kolmas kertaa toden sanoo koukutti lukemaan ja lukiessaan jo eläydyin niin, että, että..
Kiitos!
Tämäkin myrskysi ja keikutti. Peikko luulee, että se voi avata lukijoidensa mielten taakse piilotettuja ovia...
Tumma tunnemyrskypäiväkirja on jännittävä jo sanana, kiehtova ajatuksena.
KIrjoitit niin mukaansa tempaavasti ja kiinnostavasti kirjoittamisen terapeuttisesta voimasta, että taas kerran päätän, jospa minäkin...
Tää on ihana! Possut ovat oikeasta niin suloisia, niillä on sellainen laattamainen nihkeä se töpselinenä, ja sillä ne tunnustelee.. liekö tunnustellut kärsällään pikkuvauvan pohjetta :)
Ja jokaisen pitäisi käydä läpi omat myrskynsä: jos sitä ei tee vapaaehtoisesti, ne tulevat selän tai puun takaa, kuitenkin. Itseään (= menneet ja muistot) ei pääse pakoon.
Kirjoittaminen varmasti avaa henkilökohtaisia lukkoja, mutta kaltaisesi hyvän kirjoittajan kynän jälki avaa aikakauden ja miljöön näkymiä dokumentteina myös muille. Toivottavasti pääsemme täällä blogissasi jakamaan muisteluitasi!
Possuista: meilläkin pidettiin sodan aikana kotona possua, joka oli minua viisi vuotta vanhemman veljeni kaverina (ja joka, siis possu, syötiin jouluna). Sodan jälkeen vanhempieni kesäpaikka Porkkalassa oli menetetty, joten possulle ei enää ollut paikkaa.
No voi, miten käy joulukinkun!
Kuinka tuollainen muisto jostain vauva-aikojen hämäryydestä on edes mahdollinen. Ihmisen mieli on ihmeellinen!
Kunpa saisin mummin elämänkirjoituskurssille. Houkuttelu ei taida riittää, se pitää tulla itsestä..
Hirmu mielenkiintoinen kirjoitus. Olen huomannut että monenkin ammatinharjoittajan tulee varsinaisen toimensa ohessa kuin vahingossa toimittua myös terapeuttina. Jopa itse joskus kioskilla työskennellessäni huomasin että ihmiset avautuvat ehkä helpommin tuntemattomalle, vai tuleeko se siinä niitä näitä rupatellessa..
Monella on siihen myös taito, että osaa auttaa ja kuunnella. Mutta minkä vallan se voisi antaa ihmiselle!
Pitää olla oikeanlainen ihminen.
Tässä tuli niin paljon asiaa -mutta melkein parhautta tuo "komeroon syttyi valo". Ja se että äiti löytyi.
Kylläpä myrsky nyt tätä lukijaa heitteli. Milloin tunteiden syvissä syövereissä, milloin kirkkaan seestyneessä lahdelmassa ja vielä vauvapossuna lempeiden laineiden liplatuksessa. Suuren suuri kiitos elämyksestä. Vuan kyllä sinä ossoot.
Jäin miettimään millainen valta ja vastuu noiden kirjoittajakurssien vetäjillä onkaan.
Olen harkinnut, mutta miettinyt myös miltä tuntuisi avautua noin täysin ihan vieraalle ihmiselle.
Ihana lukea että kohtasit hienon ihmisen, hienon vetäjän.
On varmaan tärkeää pysähtyä jossain vaiheessa ja katsoa rehellisesti peiliin.
Ja syvälle mieleensä.
Armollisesti - myös menneitä sukupolvia kohtaan.
Ruska,
kiitos. Juu, se tunnemyrskypäiväkirja oli ihan pakko tehdä. Tunnekeskuksessa paloi punainen valo ja kun se vaihtui keltaiselle, sain luvan lähteä liikkeelle ja pääsin kuin pääsinkin jonkinmoiseen selvyyteen henk.koht. kaaosteoriasta :).
Kun olin tunnemyrskyni purjehtinut läpi, oli seuraava vaihe kirjoittaa elämästä yhdelle ihmiselle. Ja kun hän antoi palautettaan, aloin oivaltaa, nähdä vanhempani uusin silmin. Eläytyä ja empatiseerata. He kokivat kansalaissodan, kun olivat pikkulapsia, ja talvi- ja jatkosodan kun olivat nuoripari. Ja me lapset tulimme maailmaan kaiken sen keskelle.
Kolmas kurssi. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Ainakin motivaatio on hyvä.
Bloggailu, kuten sanot, on myös antoisaa. Voi jakaa ajatuksia, tarinoita - kuvienkin kautta sitä mikä on tärkeää. Antaa ja saada.
arleena,
hyvä kysymys: kultaako aika muistot. Varmasti - ainakin työvuosien osalta. Kirjoitin "kaikessa rauhassa" työhöni liittyvistä aikatauluista, virheettömyyden vaateista, stressistä. Nauratti oikein: hyvä nyt eläkeläisenä on kirjoittaa levollisena kiireestä :).
Se että voi katsoa taaksepäin ja istuttaa vanhempansa ja isovanhempansa "Suomen historiaan", on varsinaista "armokoulua".
Kaanon,
sovitaanko: ryhdyt kirjoittamaan tunnemyrskypäiväkirjaa juuri nyt! Kun saa olla kaikkine tunteineen täysin oma itsensä, jotain merkillistä tapahtuu. Itselleni omien heikkouksieni tunnustaminen oli huikea matka. Kyyneleet parantavat. Tervetuloa, elämänilo.
isopeikko,
kiitos. Jos itsensä alttiiksi antaminen tuo 'ihmisen osa on yhteinen' -kokemuksen, juttu kannatti kirjoittaa ja jakaa.
aimarii,
luin jostain lehdestä Matti Joensuusta. Hän kertoi, että suurin ilo elämässänsä on kirjoittaa. Sitä parempaa elämässä ei ole. Niin se varmaan on meille bloggaajille myös. Kun kirjoittaa, ruokkii elämäänsä ja hyvältä tuntuu niin. Saa sanoa ääneen sen kuin tuntee.
Kutuharju,
niin. Possu! Olin aivan ällistynyt kun vanhin sisareni possujutun kertoi. Minulla on valokuva missä sisko pitää minua, vauvaa, sylissään. Harmi ettei siinä kuvassa possua näy. Mutta ehkä tässä varhaiskokemuksessa on eräs syy miksi eläimet kiehtovat minua aina - vaikken niistä paljon mitään tiedä. Kasvikunta, eläinkunta, ihmiskunta: luonto joka yhtä on.
Eipä pääse koira karvoistaan eikä ihminen eletystä elämästään. Kannattaa siis katsoa ja ihmetellä. Ja mikä ettei: kirjoittaa elämästään siitäkin huolimatta että tulkitsee kuten muistaa ja ymmärtää. Enempää ei vaadita :).
Ina,
kiitos kannustuksesta. Mielelläni kertoilen lapsuusmuistojani myös blogissani, silloin tällöin, jos ne kiinnostavat. Toivon, että samalla ne virittävät lukijan omia muistoja. Sama kaiku on askelten.
Kun possusta ja veljestäsi kerrot, muistelen, että olet kuvaillut tätä blogissasi. Muistanko oikein. Ihastuin taannoin kun siitä sain kuulla - ja nyt possutarina tuli osaksi vauva-aikaani. Possuissa on sitä jotakin :).
Pankin talkkari,
niin, menisipä mummi elämäntarinakurssille. Juuri soitti tähän väliin ystävättäreni, joka kertoi aloittaneensa vastaavan kurssin ja on niin, niin innoissaan... hyvä että nahoissaan pysyy. Näitä kursseja taidetaan järjestää ympäri Suomenniemen.
Niin, monella asiakaspalvelijalla on sydän paikallaan ja empaattinen kuunteleva korva. Ei katso aikaa, ei paikkaa, milloin voi olla "uskottuna".
Uskon että mummin tarinasta tulisi elämäntäysi: monivärinen kuin elämä on. Terveiseni hänelle.
Ja sinä varmaan jo kirjoitat omaa tarinaasi. Toivoo Lastu.
Simpukalle
paljon kiitoksia. Laineiden laulaessa on helppo kirjoittaa. Kallaveden kaupunki kätkee monia tarinoita. Ei muuta kuin "kynä" käteen ja kuuntelemaan, mitä se kertoi ennen, mitä tarinoi tänään ja minne viitoittaa tietä tulevaan. Kiitos myös itsellesi elämyksistä vieraalla maalla kaukana ja kotomaassa lähellä. Tunne tarinoissasi on vahva aina.
Mk,
hyvän kysymyksen esität ohjaajan vastuusta. Itselläni on tavallaan kaksi kerrosta suhteessa heihin: toisaalta luotan vaitioloon, jos sitä luvataan, toisaalta en sittenkään. Ihmisiä kirjoittajaryhmän vetäjätkin ovat. Kuitenkin tarve jäsentää elämänkohtaloa oli niin väkevä, että unohdin kaiken - ajan, paikan ja hänet joka tarinan lukee. Annoin mennä vaan.
Tämä kolmas kurssi on toisenlainen. En kirjoita enää komerossa. Jotain merkillistä on tapahtunut. Synkkyyden tilalla on luonnonvaloa. Syyttelyn tilalla on armo menneitä sukupolvia ja heidän kokemiaan kivuliaita vaiheita kohtaan.
Voin kertoa. Tarinoida. Tämä on kuin lahja. Ei kivistä kuin vielä joitakin vuosia sitten. Pää kääntyy ja sydän muljahtelee. Näkee jotenkin enemmän kuin taannoin ja siitä on kiitollinen.
Tätä lukiessa tuli hyvä mieli. Hienoa. Tunnemyrskypäiväkirja, ja tuo koskettava lause, että minulla oli taas äiti(vapaasti muisteltuna tuo lause), sota hänet mursi.
Seurasin matkaasi pajusta lastuun. Jotain todella tuolla matkalla tapahtui. Kyllä se rohkaisi minuakin rauhassa mietiskelemään...
sorvatar,
kiitos.
Puhutaan näkymättömistä lapsista - yhtä hyvin voimme puhua näkymättömistä äideistä: myös äiti voi tulla lapselleen näkyväksi, ymmärrettäväksi. Se hetki on miltei pyhä.
mm,
blogiystävyytemme on kestänyt vuosikausia. Avautumisen rikkautta. Löytöretkeilyä. Lahjaa. Antamista ja saamista. Kiitos.
Vasta tänään tunsin blogissasi välähdyksen jotakin tuttua ja nyt sain siitä varmennuksen. Olenkin usein miettinyt, minne paju katosi. Ja siinähän sinä, ihan edessäni, minä vain en nähnyt omista navantuijotteluistani.
Lähetä kommentti