Kiusaus
avautumiseen on suuri Blogistanian ihmemaassa. Olo on turvallinen kun tajuaa että ihmisen osa on yhteinen. Ja se mikä meidät toisistamme erottaa on silkkaa pirtsakkaa eksotiikkaa. Ei elämää, ei sen enempää, koeta kaikki tää, koeta ymmärtää tai jotain sinne päin laulu laulaa. Kirjoitamme blogia, näytämme valokuviamme.
Kun puhumme lukemistamme kirjoista, puhumme kiertokautta itsestämme. Kun peilaamme ajatuksiamme, etsimme ääriviivojamme. Kun hakeudumme luontoon, jaamme elämyksiämme. Kun vastaamme haasteisiin, koemme yhteisöllisyyttä. Annamme ja saamme.
Mutta mitkä ovat ne rajat joita ei ole hyvä ylittää. Millä suojelemme alastomuuttamme. Yksityisyyttämme.
Onko kiusaus paljastaa sielumme ja ruumiimme vaarallisen suuri. Lapsia ja nuoria opastetaan netin käyttöön. Kaikkea ei pidä kertoa eikä näyttää. Entä kun ikäännymme ja itsesensuuri heikkenee? Mylläämmeko eletyn elämämme puutarhamme mullin mallin, näytämme joka kolon ja juuririhmastot? Tiedämme että elämää on enemmän takana kuin edessä ja vastassa on kiusauksen portti: tule ja paljasta kaikki. Mitä väliä sillä mitä haastelee, kunhan totuuden torveaan omin sävelin ja kyvyin soittelee - tässä iässä.
Onneksi turvana on pakinaperjantai. Fiktio. Sen taakse on hyvä piiloutua. Kiusattu tai kiusaukset on tämän viikon rupeaman tienviitta. Haastepolku aukeaa. Lähtisinkö astelemaan? Jatkaisin siitä minne viime kerralla jäin: kerroin elämäntarinakursseista. Nyt on kiusaus mennä vielä pitemmälle ja kertoa päiväkirjan kirjoittamisesta.
No mikä ettei! Tämähän on silkkaa kuvitelmaa... kai...vai. Tietokoneessa voi käyttää näkymätöntä mustetta.
Päiväkirjani ja minä
MUSTAKANTINEN PÄIVÄKIRJA
MUSTAKANTINEN PÄIVÄKIRJA
minä, viidentoista vanha 1961
"Ei kukaan ole niin kiinnostunut elämästäsi kuin sinä itse", luen Seurasta, "ja siksi ihmiset kirjoittavat päiväkirjaa." Ostanpa minäkin Savolan Kirjakaupasta tyhjän kirjan jonka aion itselläni täyttää. Ei kukaan minulta kysele: mitä kuuluu, joten itse itseltään sitä on kysyttävä ja vastaus kaivettava esiin.
Ensimmäisessä päiväkirjassani ovat mustat, pehmeät kannet. Ja tyhjät, valkoiset sivut. Minä, seksuaalisesti tuolloin yhtä tietämätön kuin Sillanpään Silja, nuorena nukkunut, avaan kannet ja syöksyn kiihkoissani piirtämään ääriviivojani. Se jää päiväkirjojeni ainoaksi kuvaksi. Takaapäin alastomaksi vartaloni piirrän, selkäni silmiäni vasten. Vain rintaliivin olkaimet ja takanauhan hakasineen jätän kuvaan. Kiihotun, hormonien heräämistä se oli, nyt tiedän. Oli tarve purkautua.
Kuva saa jatkeeksi sanallisia vuodatuksia, eksistentiaalisten kriisien purkua. Kuolema tulee tutuksi. Naapurissa asuva serkkuni on tehnyt itsemurhan. Rakastettu äidinkielen opettajani, kirjailija Jorma Korpela kuolee matkalla kouluumme. Kärsimys kasvaa maailmanlaajuiseksi tuskaksi tietoisuuden myötä. Miksi tummanruskeat vauvat kuihtuvat vanhuksiksi ja hiipuvat elämästä pois ennen ensimmäistä ikävuottaan? Miksi papit saarnaavat lesken rovosta mutta nauttivat itse kohtuupalkkaa ja ostelevat dollarihymyjä joilla kaahaavat pitkin Kauppakatua Tuomiokirkon viertä? Miksi sanojen ja tekojen välissä on niin suuri kuilu? Risti ja riita.
Päiväkirjani sivut täyttyvät tihenevillä kysymyksillä, mutta vastauksia ei löydy. Ei sen enempää omaan elämään kuin epäoikeudenmukaisuuteen mikä maapallolla vallitsee.
Kun lähden opiskelemaan Kuopiosta Helsinkiin vuonna 1965, päiväkirja jää lapsuudenkotiin mikä sijaitsee Kuopion torin nurkkakorttelissa. Lomalla etsin sitä. Alastomuuttani. Hävettää. En löydä. Kenenkään en salli tulla uiskentelemaan yksityisalueelle mieleni pohjalle. Märehtimään tuskassani. Sillä se mikä minulle on pyhää rehellisyyttä, voi ulkopuoliselle olla likaa. Ja liikaa.
VIHREÄKANTINEN PÄIVÄKIRJA
minä, 22-vuotias 1968
Kaksikymmentäkaksivuotiaana olen pienen pojan äiti. Eronnut. Mustelmilla. Yksinhuoltaja. Opiskelija. Velkainen. Tuskainen. Kun olen tuudittanut itkevän poikani keinutuolissa uneen ja laskenut hänet hellästi häkkisänkyynsä, otan tenttikirjojen seasta esille vihreäkantisen päiväkirjani. Kirjoittamisen pakko on lääke millä yritän hälventää kaaosta elämänsumussa. Olen tutustunut uuteen mieheen, joka tuntuu vuoroin hyvältä, vuoroin... Minne olen kadottanut luottamuksen.
Poikani, joka on ensimmäisen mieheni siittämä, nukkuu. Voiko uusi isäkandidaatti koskaan kokea häntä omakseen, kyselen päiväkirjaltani joka vaikenee. Epäoikeudenmukaisuus joka aiemmin koski koko maailmankaikkeutta, kapenee ja syvenee ja siinä keskiössä on vain yksivuotias lapsi, oma kultani, kaikkeni, armaani, rakkaani, ihanani. Kun hän nauraa, koko maailma nauraa; kun hän itkee, linnunrata vaikenee ja tähdet sammuvat. Onko pojallani koskaan isää? Oikeaa isää? Tuntevaa, rakastavaa?
Vihreäkantista päiväkirjaa kirjoitan kaksi vuotta, siihen asti, kunnes menen miehen numero kaksi kanssa naimisiin ja alan odottaa toista lasta. Valmistuminen ammattiin, ensimmäinen työpaikka, kaksi pientä lasta, uusi avioliitto, vanhempien kuolemat - ne kaikki jäävät vaille merkinnän merkintää.
PUUKANTINEN PÄIVÄKIRJA
minä, kolmikymppinen 1976 - kolmannen päiväkirjan vaihe
Heidelbergin lähiössä kirjoittelee kahden lapsen äiti päiväkirjaa kun mies on aamusta iltaan poissa ja esikoinen Grundschulessa ja tytär viiden vanha Sant Paulin lastentarhassa, jotta oppisi saksan kielen eikä jäisi ikätovereistaan erilleen. En ole yksin, en edes yksinäinen, sillä suomalaisnaisten rinki on tiivis ja ystävällismielinen. Mutta ne syvimmät tunteet, yhteisyyden toiveet ja pettymyksen haavat, valuvat päiväkirjaan, missä tällä erää ovat puiset kovat kannet: ostin kirjan Suomesta. Puu on vahva ja tuoksuu. Kotimaahan on matkaa parituhatta kilometriä. Ei ikävän lastia täyslaidallista voi valuttaa minne tahansa. Mutta mielen pohjalta päiväkirjaan kuorma solahtaa ryöpsähtäen. Päiväkirja on kuin ystävällinen koira, joka heiluttaa häntäänsä ja hyväksyy kirjoittajan puutteineen.
PÄIVÄKIRJA (jonka kanteen liimaan valokuvan vauvasta vuodelta 1946)
minä, kuusikymppinen 2006
Olen hypännyt työelämästä eläkeputkeen. Ensimmäistä kertaa tuntuu että on aikaa. Kolme lasta ovat lähteneet kotoa pois, mies on vielä töissänsä: lähtee aamuisin, palaa illansuussa. Kirjoitan mielenmutkat. En oikaise, en peittele tummia tunteitani. Minulla ei ole mitään millä suojaisin itseni, ei ihoa, ei nahkaa, ei kilpeä. Minulla on menneisyys.
Kun tunnemyrskypäiväkirjani on täysi, suljen sen, taitan kahtia ja lehti lehdeltä silppuan. Aiemmat päiväkirjani olen myös repinyt. Olen kirjoittanut päiväkirjaa vain synkkinä hetkinäni. Jos nyt menehtyisin, elämäni koko kuva olisi vääristyneen yksipuolinen. Mustaan kätkeytyvät kaikki värit. Olen kiitollinen että olen kirjoittanut - ja tuhonnut kirjoittamani. Elämäni värien koko kirjo pääsee vapaaksi. On aika napata episodeista kiinni, semmoisenaan. Yksi kerrallaan, ei yhtenä möykkynä. En elämäniloa väkisin kutsu, en murhetta: tulkoon esille se väri mikä on tullakseen. Luonnollisena. Saa nähdä. Katsoa.
Haastan - toivon etten kiusaa - Sinut kertomaan päiväkirjoistasi.
24 kommenttia:
Täyteläinen kertomuksesi nostaa esiin huokauksen: Ihminen on ihme ja mysteeri. Näemme toisistamme vain kuoren. On mahdotonta tietää, miltä tuntuu olla sinä, vaikka kyseessä olisi läheinen ihminen. Vaikka lukisi toisen päiväkirjaa. Kirjoittaminen on yksi tapa antaa omalle elämälle merkitys, juoni. Vain kirjoittaja tietää, mitä on rivien välissä. Päiväkirjojen tuhoaminen on ajatuksiaherättävä valinta.
Eläydyin voimakkaasti tähän kirjoitukseesi. Se suorastaan raastoi. Vertailin aikoja ja paikkoja. Missä minä olin silloin, mitä tein, mitä tunsin.
Minäkin tuhosin päiväkirjani, nuoruudessa kirjoitetut sekä myöhemmin syvän ahdistuksen vallassa kirjoitetut. Ja hyvä niin.
Jonain päivänä ehkä jaksan kirjoittaa omista päiväkirjoistani.
Äiti sanoi aina, että kaikkeansa ei saa kertoa. Siispä pidän piilossa paljon.
Itse asiassa kerroin kaiken, mutta palasina. Yhdelle yhden asian, toiselle toisen. Kukaan ei saanut kaikkea.
"Olen kirjoittanut päiväkirjaa vain synkkinä hetkinäni. Jos nyt menehtyisin, elämäni koko kuva olisi vääristyneen yksipuolinen."
Hyvä, että joku sanoo sen näin ääneen. Omien vanhojen päiväkirjojeni kautta olen alkanut suhtautua yhä kriittisemmin kirjoitettuun sanaan historian totuutena. Se oli kaikkea sitä, mitä kirjoitin, mutta paljon muutakin. Minä haluan käydä vierailulla menneessä vielä myös päiväkirjojeni ja almanakkojen kautta, mutta ymmärrän hyvin toisenkin vaihtoehdon.
Muutanko muistojani kirjoitusteni mukaan vai avaanko sydämestä muitakin luukkuja menneeseen? Siinä on ollut kysymykseni. Osavastauksena on toiminut tämä blogini, avoin, mutta niin sensuroitu...
Erilaisten blogikirjoitusten pienistä luukuista olen voinut kurkistaa joidenkin sydämeen. Se on ollut mahtavaa.
On viisas teko hävittää päiväkirjansa. Jos ne jäävät jälkipolvien luettavaksi, heidän kysymyksensä jäävät ilman vastausta. Vaihtoehtoisesti voi antaa heidän lukea ne ja vastata heränneisiin kysymyksiin. Selittää.
Niin monelta kohtaa yhtyivät ajatuksemme, ei täsmälleen, mutta tunnetasolla. Paljon kysymyksiä miksi, yksin kaukana kotoa, pienet lapset ja riittämättömyyden tunne.
Päiväkirjaa en ole koskaan kirjoittanut, mutta elämän varrella olen painanut mieleeni tapahtumia, iloja ja suruja, ja asioita, joista en ole koskaan kenellekään puhunut.
Kuitenkin elämä parasta on ollut, mitään en siitä jättäisi pois.
Kiitos kun halusit kirjoittaa, jakaa näitä vahvoja muistoja, herkkiä asioita eläm ässäsi..
Luin hyvin vahvasti eläytyen ja myös minä välillä mietin omaa elämänkaartani...
Nuoruuden påäiväkirjani on jonnekkin vain kadonnut, en tiedä minne ja milloin...ehkä silloin kun äitini ja isän i erosivat ja koti hajosi...tavarat levisivät, hävisivät..
Kirjoittelen satunnaisesti, etenkin pysähdyttävimpien asioiden kohdalla..
Melkein joka päivä merkkailen pääasioita, sielunasioita kalenteriini..
myös merkittäviä uniani...
kiitos kirjoituksestasi Lastu ja halaus sinulle...Olet ihana rohkea ja avoin..
Upea ihana kirjoitus! Olen jälleen ihan häikäistynyt taidostasi asetella sanojasi niin, että monesta tavallisestakin elämänasiasta syntyy suorastaan taideteos. Em osaisi itse, mutta juuri kuvailemallisi tavalla koen bloggaamisen. Hyvä sanat löysit siihenkin.
Päiväkirjat kuvaavat tekijänsä elämää sekä dokumettina tapahtuneesta että sisäisen elämän subjektiivisena peilinä. Ymmärrän, että varsinkin dokumenttipöivökirjat ovat arvokkaita jälkipolville. Mutta ymmärrän senkin, että kirjoittaja tuhoaa sielunsa tunnepurkaukset. Purkaukset ovat ainakin osaksi tehneet tehtävänsä jo silloin kun ne on kirjoitettu. Ehkä niitä ei itsekään halua lukea myöhemmin. Siis näin olen ajatellut omista päiväkirjoistani kun olen ne hävittänyt. Enkä kadu. Omaa elämäänsä muistelemalla voi jälkikäteenkin tehdä siitä analyysiä - ehkä syvällisempääkin, kun asioihin on enemmän etäisyyttä ja perspektiiviä. Jälkikäteen voi asiat voi nähdä olosuhteisiin suhteutettuna, mitä myrskyn silmässä on vaikeampi tehdä.
Mielenkiintoista voisi tietysti olla jos voisi verrata elämänkertakurssilla kirjoitettuja tekstejä autenttisiin pöiväkirjamerkintöihin. Millä tavalla muistot ovat muuttuneet. Mitä muistaa ja mitä on unohtunut.
Vaikuttava ja ajatuksia herättävä oli postauksesi taas kerran.
Pojan kuoleman jälkeen etsimme hänen tavaroistaan vastauksia.
Mitään emme löytäneet.
Varmaan on juuri kuten kirjoitit - olisimme nähneet vain osan totuudesta.
Muistoistamme kudomme täydemmän kuvan.
Kiitos tästä!
Ihana kertomus,minä olen joskus pienenä tyttönä pitäny päiväkirjaa,joitain asioita pistin sinne,päivien aikaan tapahtuneita,mutta se kirja ei ole enää olemassakaan:)..Tähän elämään mahtuu niin surut kuin ilotkin,joista ei oikein sovi kaikkea kertoa,elämä on kovaa ja ilman kovaa,ei ole elämää,sellaistahan tämä on♥
Mukavaa Torstaita sinulle!
Kiitos Lastu! Monesti on niin, että mieltä järkyttävät tapahtumat sulkevat suun. Ainoastaan kirjoittamalla saa kaikista kipeimmät asiat ksivetuksi sisimmästään Traumaterapiassakin kirjoittamista käytetään yhtenä itsehoitomenetelmänä. Kirjoitetaan siis itselle. Lopuksi kirjoitukset revitään. Kirjoittamisella on puhdistava ja selkiyttävä vaikutus.
Huomasin, että tänään ajatukseni lähtivät liikkeelle myös tästä kirjoituksesta. SIksi linkitin tämän blogiini.
Marjattah,
kiitos pohdinnostasi: ihminen on ihme ja mysteeri. Niin olemme toinen toisillemme ja mikä ihmeellisintä: myös itse itsellemme.
Huomaan, että "hän" kirjoitti päiväkirjaa vain silloin kun elämässä jotain särkyi - tai rakentui. Tai "hän" oli tullut vaiheeseen jolloin sai vihdoin aikaa kurkistaa myös sinne rivien väleihin.
Miksi "hän" päiväkirjansa repi? Ehkä ne olivat tehtävänsä tehneet ja jos ne olisi säilyttänyt, mahdollisille lukijoille kuva hänen elämästään aukeaisi monotonisen yksiulotteisesti.
Obeesia,
jälleen kerran tiemme kohtaavat: sinäkin olet tuhonnut päiväkirjasi. Olemme kaiketi tuumineet: on aika avautua ja on aika sulkeutua. Elää elämäänsä.
Kuusikymppisenä ja siitä eteenpäin olen alkanut hahmottaa elämänkaaren. On kuin saisi lahjaksi kahden silmän lisäksi monen monta uutta silmää - katsontakantaa - , jopa syvyyssukelluslasit joilla sukeltaa menneeseen uudestaan. Elämänkuva ei ole enää päiviensä summa vaan jotain muuta. Kiiltokuvakaan se ei ole - mutta jollain tavalla armollinen niin itseään kuin muitakin kohtaan. Mielettömän mielenkiintoinen on tämä elämäksi kutsuttu matkakertomus.
Sinulla on ollut viisas äiti. Tai on, sillä äidithän eivät kuole tyttäriltään koskaan.
mm,
"Omien vanhojen päiväkirjojeni kautta olen alkanut suhtautua yhä kriittisemmin kirjoitettuun sanaan historian totuutena. Se oli kaikkea sitä, mitä kirjoitin, mutta paljon muutakin."
Kiitos tästä. Tämä voisi olla mottona, nyt kun elämäni tarinaa jälkipolvelle kirjoitan. Tarina saattaa sisältää pelkkiä episodeja, mieleenmuistumia, joita en sitten välttämättä tulkitse, en selitä, en silitä. Kerron ja kuvailen vain.
Famu falsetissa,
kuinka viisaasti sanot, kiitos. Sain taannoin luettavakseni isänäidin kirjeen vuodelta 1922, jolloin isä oli seitsenvuotias. Niin paljon se herätti kysymyksiä eikä ole ketään jolta kysyisi.
Muuten: Terhokodin ylilääkäri sanoi jossain haastattelussa, ettei kuolinvuoteella kannata avata suuria salaisuuksia. Omaiset jäävät hämmennyksiin.
arleena,
elämä on haikea laulu. Elämä on iloinen laulu. Elämä on. Sinun päiväkirjasi on sinun sydämessäsi, tallessa ja sinulla itselläsi on sinne pääsy. Voit noutaa esille sen minkä tahdot näyttää. Elämä onkin kaunis laulu. Kuten sanot: mitään et elämästäsi jättäisi pois.
hanne,
on suuri ilo että voi jäsentää elämäänsä kirjoittamalla. Unipäiväkirjaa olen monta kertaa ajatellut pitää, kiitos kun toit sen esille. Kalenterimerkinnät ovat hyväksi avuksi, kun virkistää muistiaan ja katsoo taakse elämäänsä. Ja kuten sanot: sinne voi kirjoittaa sielunasioitakin.
Ruska,
bloggaaminen on yhteinen kohtauspaikkamme. Ja kun kyllin kauan bloggaa, tuntemattomasta tulee oikea sielunsisko. Sitä aistii miten paljon hyvää tahtoa ja toivotuksia lähtee liikkeelle: kuten nyt juuri Sinulle yhtä lailla kuin kaikille blogiystäville.
Ina,
hyvin määrittelit sen miten erilainen merkitys erityyppisillä päiväkirjoilla on. Jotkut päiväkirjat ehkä kirjoitetaankin julkaisua silmällä pitäen. Tarpeellinen itsesensuuri - mitä tulee tunnepurkauksiin - on päällä.
Niin, Paasikiven jne. poliitikkojen päiväkirjat ovat oma lajinsa.
Anne Frankin päiväkirjat olivat nuoruuteni järisyttävimpiä lukuelämyksiä.
Aila Meriluoto on avoin: kertoo jos oikein olen ymmärtänyt, kaiken.
Kustannustoimittaja joutuu toimimaan kirjailijan käsikirjoitusvaiheessa olevien tekstien esilukijana ja "sensorina", millä tahtoo suojella niin kirjailijaa kuin heitä joista päiväkirjoissa kerrotaan. Hän antaa ehdotuksia kirjailijalle joka ne hyväksyy tai hylkää. Kaikkea ei silti voi eikä kannata poistaa, jottei elämän väkevä maku laimene, mutta jossain on kuitenkin raja mitä ei voi ylittää. Raja voi olla inhimillinen - tai peräti juridinen. No, eksyin aiheesta, nyt puhuimme yksityisistä päiväkirjoista, ei julkaistuista.
Se mistä ei voi puhua, siitä voi kirjoittaa. Niinkö on vai juuri päinvastoin. -Monimutkaisia ja samalla hyvin kiinnostavia kysymyksiä. Vastaus elää.
Tunnen suurta huojennusta kun kuulen, että myös sinä olet hävittänyt päiväkirjasi. Ne ovat tehtävänsä tehneet. Kiitos terapiasta :).
Elämäntarinakurssien tekstien ja päiväkirjamerkintöjen vertailu olisi antoisaa. Nyt kun päiväkirjoja ei enää ole, pitää tehdä tämä vertailu pään sisällä. Saa nähdä, onnistuisiko. Aivojen tunnekeskus on kyllä antoisa. Sinne kun muistoja syöttää, tunnetasolla, alkavat emootiot herätä ja toimivat kuin silloin kauan ennen :).
Tänään kävin kävelemässä Kuopion keskustassa lapsuuskotitalojemme liepeillä. Isä ja äiti tulivat elävinä mieleen. Ja haikeus, kun heitä ei enää ole.
Mk,
voin ymmärtää sinua kun muistan serkkuni vanhempien (isän veljen ja hänen vaimonsa) tilanteen, kun heidän armeijassa ollut poikansa oli unilääkkeillä jättänyt elämänsä - 19-vuotiaana. Hän oli kirjoittanut keväällä ylioppilaaksi, päässyt lääketieteelliseen ja aikoi ennen opiskelujen alkua käydä armeijan "alta pois". Jouluna tuli armeijasta suruviesti: häntä eivät armeijatoverit saaneet hereille vaikka yövartiovuoro oli, ja aamulla hän oli kuollut.
Hänen vanhempansa ja isäni etsivät pojan jäämistöstä kirjettä, hakivat syytä. Kaikki jäi auki. Sanallakaan hän ei ollut selittänyt, miksi.
Rohkenen tästä kertoa, koska asiaa käsitteli tuolloin myös mm. Suomen Kuvalehti. Oli vahva epäilys simputuksesta, mutta en tiedä, miten prosessin lopulta kävi. Mutta serkku on minulle aina rakas. Pelasimme pesäpalloa yhdessä. Hän oli reilu ja kiva. Ei, vaan on aina.
Tansku,
kiitos toivotuksesta ja samoin sinulle: hyvää torstaita - toivoa täynnä se on. Totta, elämään mahtuvat niin surut kuin ilot. Ja välillä voi laulaa jos haluaa surunsa itsellään pitää: "enkä minä muille ilimoita mun sydänsurujani…"
Piri,
traumaterapia kirjoittamalla on varmasti hyvä käydä, jos järkytys sulkee suun. Joskus ajatellaan, että päiväkirjaa kirjoittavat erityisesti nuoret tytöt kuohuntavuosinaan, mutta eihän se varmaan niin ole. Kirjoittamista voi jatkaa niin kauan kuin elinvuosia riittää. Miten tärkeää olisi, että vanhuskin purkaisi elämäänsä - myös sitä mitä ei halua muiden tietävän - kirjoittamalla. Pöydän voi puhdistaa minkä ikäisenä tahansa. Harmonia voi löytyä kynästä.
mm,
kiitos. Muistojen vuo virtaa. Voimme ottaa sieltä palasia, pysähtyä miettimään - ja kertoa muillekin mitä olemme löytäneet.
Olin pitkään hiljaa tuijottaen kirjoittamaasi ja sukeltaen samalla omiin muistoihini, joita se herätti. Kirjoitit ihailtavan rohkeasti ja avoimesti, kuten yleensäkin teet. Kiitos lämmin sinulle.
Kuten sinä, minäkin olen kirjoittanut päiväkirjaani vain synkkinä hetkinä. Kirjoittaminen on tuntunut silloin ainoalta vaihtoehdolta, selviämistieltä. Olen myös polttanut kaikki päiväkirjani, paitsi en sitä, mitä kirjoitan nykyään tietokoneelle, mutta olen huomannut, ettei se ole aivan samaa, mitä on kynällä paperille. Sensuroin kirjoittaessani. Olen pyytänyt myös miestäni tuhoamaan sen (hän ei lue sitä) ja blogini, jos minulle tapahtuu jotain odottamatonta ikävää.
Tiedän, miksi tuhosin päiväkirjakirjoitukseni - ahdistuin, kun luin äitini päiväkirjaa liki 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Yhä joskus ja poikkeuksetta alakulon vallitessa haen äidin allakat, joiden reunoilla on hänen ajatuksiaan ja luen niitä. Itku tulee, kun monenlaiset koskaan vastausta saamattomat kysymykset alkavat vaivata mieltä.
En halua, että oma lapseni kokisi vastaavaa.
Samastun jo tuohon otsikkoon, tekstistä puhumattakaan. Kiitos siitä.
En jaksa nyt kirjoittaa pitempää kommenttia monestakin syystä, mutta haastan sinut aiheeseen liittyvään meemiin.
aimarii,
sanoit jotain hyvin tärkeää. Kirjoitettu sana on kuin patsas: jää elämään muuttumattomana senkin jälkeen kun kirjoittaja on poissa. Ja mitä läheisempi kirjoittaja on meille, sitä suurempi on vaikutus. Ilot iloina, surut suruina, ahdistus ahdistuksena.
Sinulla on tallella äitisi merkinnät. Niin. Ja kysymykset ilman vastauksia. Äitiemme elämä saattaa sisältää arvoituksia joihin emme koskaan saa vastauksia.
Minulla ei ole tallella yhtäkään äitini kirjettä, ei korttia. En niitä saanut. Mutta kun olen ymmärtänyt syyt, on suruni siirtynyt uuteen vaiheeseen: hiljaiseen myötätuntoon kun hänen elämänkulkuaan ajattelen syntymästä kuolemaan. Mutta on hänelläkin ilonsa ja onnensa ollut, olen siitä ihan varma. Ja isä, kuinka hän äitiämme rakasti.
Blogisi on kaunis kunnianosoitus elämälle. Saanko toivoa: älä sitä tuhoa, sillä se sisältää lukijalle paljon ilon lähteitä. Varmasti lapsesi ja lapsenlapsesi saisivat sen kautta iloa ja ymmärrystä. Elämä kaikissa väreissään siinä kumpuaa. Niinkuin monen blogiystävän blogit :).
Uskon blogistanian ihmisen osa on yhteinen -"runoon", joka on tosi kuin elämä. Sanomme paljon, vaikka välillä olisimme hiljaa.
Liisa,
koskettavasti sanot. Tajuan. Ymmärrän. Olemme "löytäneet" toinen toisemme jo taannoin. Niin voi käydä tänäpäivänä, blogatessa, onpa sitten hiljakseen tai antaa äänensä kuulua.
Kiitos haasteesta. Kävinkin jo kurkkaamassa omia vastauksiasi (ne kuvan kera miten ihastuttavia ovat). Saman haasteen sain Inalta (hänen bloginsa nimi on Inan ikkuna: suosittelen). Vastaan haasteeseen hyvin mielelläni. Kiitos :)
Tämä on hyvin erityinen kirjoitus. Siinä on muistoja ja muistikuvia, se on täynnä ajatuksiasi, tunteitasi. Ilmaiset ne niin että ne on helppo ottaa vastaan, niistä ei synny hämmennystä eikä kademieltä, ne on helppo todeta olemassaoleviksi ja hyväksyä.
Tämä on myös rohkea ja taitava. Alkuun teksti näytti pitkältä luettavaksi kuvaruudulta, mutta sitten se olikin yhtäkkiä luettu. Taitavaa :)
isopeikko,
kiitos.
Ja kiitos pakinaperjantain isännyydestä! Nyt kun sinne mahtuvat mitä erilaisimmat tekstit, jopa kuvat, haaste ei anna rauhaa, ennen kuin siihen vastaan. Pakinaperjantai on tullut osaksi viikkoani. No, jonkun kerran on jäänyt väliin.
Nyt on haasteena marraskuu, hmmm, mietintä alkaa.
Pituudesta. Pitkä stoori tulee minulta usein. Yritän kurinalaistaa sormieni tanssia näppäimistöllä, mutta usein ne voittavat: sormet kuljettavat minua, en minä niitä. Ei muuta kuin stop, stop nyt :D
Minäkin ole tuhonnut päiväkirjani...
Una,
vaikka olemme tuhonneet päiväkirjamme, emme kipeitäkään tapahtumia pyyhi mielestä pois. Ymmärrämme nyt enemmän taustoja. Päiväkirjat olisi hyvä päivittää - jos ne olisivat tallella. Inan idea kommentissaan on hieno - päiväkirjojen henkeä ja elämää voisi verrata elämäntarinan teksteihin, jotka on kirjoitettu sitten kun tapahtumista on kulunut kylliksi aikaa.
On aika itkeä.
On aika nauraa.
Minä olen hävittänyt osan päiväkirjoistani. Nyt harmittelen sitä, sillä haluaisin tutustua uudelleen siihen nuoreen tyttöön, joka olin päiväkirjoja kirjoittaessani. Jotkut päiväkirjani ovat tallessa jossakin tavarapaljouden seassa. Etsin ne vielä käsiini ja luen ne. Päätän sitten, mitä teen niille. Ehkä säästän, ehkä en. Sen tiedän kuitenkin, etteivät kirjoitukseni ole mestariteoksia, joita ilmankin voi elää.
Celia,
on hyvä että tuot esille myös vaihtoehdon, että päiväkirjoja on myös mahdollista säilyttää. Kalleinta mitä meillä on, on elämämme.
Ja kirjoittavalle ihmiselle kuten sinulle tie omiin päiväkirjoihin on hengittämistä. Ilman kynää ei ole elämää. Sanat jotka syvältä nousevat, ovat eteenpäin elämäksi.
Itse haikailen oikeastaan vain yhden päiväkirjani perään: mitä kirjoitin 15-vuotiaana. Lapsenlapseni on 13-vuotias ja jo siksi matka nuoruuteeni olisi liikuttava, tärkeä.
Kun löydät päiväkirjasi, älä hävitä. (Huomaan miten ristiriitainen olen, mutta sekin on elämää ja kovin inhimillistä.)
Lähetä kommentti