keskiviikko 17. marraskuuta 2010

paluumuuttaja etsii isää


Isä, isyys, muisto isästä - tai isyydestä
on mustaa ja valkoista valokuvablogin haaste.

Isästäni (1915-1974) on maalattu muotokuva. Ei omaisten toimesta vaan työnsä tähden. Hän kuoli 59-vuotiaana, kolmekymmentäkuusi vuotta sitten. Muistan kuin sumussa tilaisuuden, missä muotokuva paljastettiin.  Musiikkia, muistoja, hataria. Isä poissa. Elämäni oli tuolloin niin täysi, suru niin tiivis. Kuin säkki.

Muotokuvasta on muistojeni laatikossa vain postimerkin kokoinen valokuva. Rohkaisin - nyt kun olen muuttanut takaisin Kuopioon lapsuuteni ja nuoruuteni maisemiin -,  mieleni ja otin yhteyttä sairaalaan: missähän isäni muotokuva on ja jos se on tallella, voinko tulla katsomaan ja ottaa  valokuvan. Sain ystävällisen vastauksen: tervetuloa kuvaamaan. Maalaus on sisätautiosaston poliklinikan seinällä.

Lähdin tänään matkaan. Ujostutti astua ovesta sisään, etsiä. Tunsin itseni pieneksi tytöksi suuressa sairaalassa. Puristin kameraa kassissani. Löysin poliklinikan, missä oli autiota.



Kurkistin kulman taakse.


Isä!

Hätkähdin.

Äkkiä tunsin elävästi hänen rakkautensa  ja huolenpitonsa minua kohtaan. Hän oli aina niin hyvä minulle. Lähdin kotiin  järkyttyneenä: yhtä aikaa ilossa ja murheessa. Miksi he joiden soisi olevan elossa, eivät ole. Miten on mahdollista että isä kuoli varhemmin kuin mitä minulla, hänen tyttärellään, on nyt ikää. Miten leiviskäni käytän?



edit

Juuri kun tämän kirjoitin, muistin mitä isä minulle ja kaikille kohtaamilleen ihmisille, niin terveille kuin  sairaille, nuorille kuin vanhoille sanoi: "Kenenkään ei pidä kätkeä kynttiläänsä vakan alla; olkoonpa liekki pieni tai suuri."

Niin sanoi.

17 kommenttia:

arleena kirjoitti...

Muistorikas matka isän työpaikalle.
Pitkän ajan jälkeen nähdä muotokuva ja muistella. Kääntää aikaa taaksepäin. Taaksepäin katsottuna tulee tunne kuin kaikki olisi tapahtunut vain hetki sitten.

pappilan mummo kirjoitti...

Koskettavaa - tuli aivan kyyneleet silmiin, kun luin tekstisi.

hanne virtauksesta kirjoitti...

iHANA KIRJOITUS..
KIITOS KUN ANNOIT MEIDÄN NÄHDÄ ISÄSI..
MINULLAKIN TULI IKÄVÄ MINUN ISÄÄNI,
EMME TUNNEMME, HENGITÄMME SAMAA...

Krisse kirjoitti...

ihana kirjoitus..isä tässä minäkin maanantaina postauksessa muistelin..

Piri kirjoitti...

Minulle tuli jostakin syystä mieleen Eino Leinon säkeet, jotka on kirjoitettu hänen hautakiveensäkin:
"On elon aika lyhyt kullakin.
Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
Maa maahan jää, mut henki taivahalle."
Tavoitit jotakin isäsi hengestä siellä sairaalan seinien sisäpuolella.

Marjattah kirjoitti...

Kovasti liikutti minua tämä. Voin aavistaa elämyksesi voiman.( Itse etsin kadonnutta maalausta äidistäni.) Kuvitella, että nyt kohtasit muotokuvan! Iloitsen puolestasi.

Ina kirjoitti...

Kohtaaminen vuosikymmenten taakse! Isäsi tunnuslause on kaunis kannustus jokaiselle. Tosiaan pienikin liekki pitää päästää valaisemaan.

Pankin talkkari kirjoitti...

Kuinka sykähdyttävä hetki! Sydän ihan hypähti tekstiä alaspäin lukiessa.

Ihana postaus.

Miksi he joita nyt kaipaa niin kovasti eivät saaneet olla täällä pidempään.. samaa mietin vaarini kohdalla.

Ikävä on kova - ja näin aikuisena, kuinka paljon rikkaampia keskusteluja voisimmekaan heidän kanssaan käydä!

Mk kirjoitti...

Voi kuinka viisas elämänohje!
Paluumuuttaja tosiaan kokee tunteita laidasta laitaan.
Miten paljosta olisitkaan jäänyt paitsi jollet olisi löytänyt rohkeutta muuttoon.
Tai me yleensä jäämme, pelätessämme askelta menneisyyteen.

Lastu kirjoitti...

arleena,
niin, läheiset, joihin on syvä ja hyvä tunneside, pysyvät mielessä aina. Isä oli "elämäni ensimmäinen mies". Unohtumaton. Hänen rakkaudestaan ja huolenpidostaan saan yhä voimaa.

pappilan mummo,
kiitos myötäeläytymisestä, täysin tuntein.

hanne,
isät meissä. Poissa mutta kuitenkin läsnä. Haikeaa, kipeää, kaunista. Elämää.

Krisse,
kävin katsomassa pappasi kuvan: valoisasti hymyilee.

Piri,
kiitos! Eino Leino on eräs ikirakkauteni. Kun hänen runojaan luen, kosketan hyvää. Elämä on tarkoitettu elettäväksi täysillä, ei säästöliekillä. Ja niin pääsee terveesti irti maallisista murheista, kohoaa korkeammalle ja on kiitollinen.

Marjattah,
kiitos. Isä! Kohtaaminen oli sanoinkuvaamattoman hyvä. Kuin hän olisi taas täynnä lihaa, verta, elämää: antaa, antaa vaan. Suu maalauksessa ei tunnu tutulta, mutta ei se haittaa. Viimeksi näin maalauksen paljastustilaisuudessa (liki 40 vuotta sitten), minkä sairaala järjesti. Mutta tuolloin olin niin täynnä surua, etten muistanut taulusta juuri mitään. -Toivon että maalaus äidistäsi löytyy.

Ina,
isä oli ihana, kruusailematon ja aito. Ennen kuolemaansa hän itki, ettei ole osannut jakaa elämänohjeita kuin yhden: ei kannata syödä näkkileipää kun lukee kirjaa sängyssä. Muruset pistelevät.

Hän oli elämänohje koko mies. Esikuva. Ja toki viljeli elämänohjeita paljoltikin muttei vaatimattomuuttaan niitä noteerannut. Kaikki upposi minuun sillä jumaloin häntä.

Pankin talkkari,
voisitko kirjoittaa vaarisi tarinan. Sillä tavalla lapsesikin saisivat osakseen sitä samaa leikkisyyttä ja viisautta mitä hän sinulle tuotti. Joskus olen haaveillut että kirjoitan isäni tarinan lapsiani ja lapsenlapsia ajatellen. Siinä olisi sekoitus fiktiota ja faktaa.

Niin, on surullista että meille tärkeät ihmiset ovat poissa. Mutta niin kauan kun he elävät muistoissamme - he elävät.

Mk,
kiitos. Ja kiitos itsellesi. Kun sinä teit päätöksen ja muutit, kauan mietittyäsi, niin mies ja minä aloimme myös oikein olan takaa ja vakavasti miettiä missä haluamme asua ja kodin pystyttää, kun mahdollisuus muutokseen aukeaa.

Tunnematkoja nyt teen. Hyvältä tuntuu niin. Isäkin siellä, seinällä, mutta ennen kaikkea sydämessä. Ja kun Kuopion lumisia katuja tallustan (huopatöppösissä - eikä kukaan katso ihmeissään) muistot kumpuavat kuten: tuossa on Kuvakukko, missä katsoin isän kanssa Tuntemattoman sotilaan - kuusi kertaa. Jne.

kaanon kirjoitti...

Tykkäsin niin paljon tästä isää etsimässä.
Onpa isällä ollut hyvä neuvo tyttärelleen.
Isä on tärkeä.

aimarii kirjoitti...

Kohtaamisesi isäsi kanssa oli suurten tunteiden hetki. Vaikuttava. Voin kuvitella tuolla hetkellä myllerryksen sydämessäsi.

Kutuharju kirjoitti...

Voi ihanuus, mikä löytö! Kuin löytäisi isän toistamiseen?
Hän on kyllä juuri sellainen Tohtori Luotettava jonka käsiin voi uskoa terveytensä. Viisas mies.
Kyllä potilaat nyt odottavat siellä levollisina kun saavat katsoa isääsi silmiin.

Ruska kirjoitti...

Miten hienoa, että olet saanut löytää isäsi tuollakin tavalla. Tosin itse on vaikea kuvitella, miltä tuntuisi katsoa oman läheisen kuvaa julkisella paikalla, mutta sinulle se on varmaan tuttua, kun tiedät siihen johtaneen historiikin.

Hieno maalaus! Komea isä! Vaan kaikkein parasta tuo viisaan isäsi liekkiopetus. Kätkenpä minäkin tuon liekin sydämeeni. Kiitos Lastu, kun jaoit kaiken tämän!

Lastu kirjoitti...

kaanon,
mukava kun sain esitellä sinullekin isäni. Hän oli rakastettu niin potilaiden kuin työtovereiden - ja läheistensä - keskuudessa. Kaikilla on sisällään samanvärinen sydän, hän muistutti. Ihmisyyteen eivät raja-aidat kuulu.

aimarii,
kiitos myötätunne-eläytymisestä. Tunne mitä koin, kun pitkästä aikaa kohtasin hänet silmästä silmään, oli hätkähdyttävä. Maalaus joka oli muistissani pieni, olikin oikeasti suuri: tulvahti nurkan takaa katseeseen ja tunteisiini niin että hätkähdin. Kohtasimme taas. Mutta siinä hätkähdyksessä ei piillyt pelko vaan suuri rakkaus.

Kutuharju,
isä ei koskaan kotosalla kiivaillut; lempeä ja jotenkin melankolinen oli. Samanlainen hän lienee ollut vastaanotollaan ja sairaalassa. Kuunteleva. Paneutuva. Ja kun sisätautilääkäri oli, joutui toimimaan kuin salapoliisi ennen kuin diagnoosi löytyi. Jouluna kotimme täyttyi kiitollisten potilaiden kukkamerestä. Erään suuren kukka-asetelman muistan, isä sai sen potilaan omaisilta. "Mutta potilashan kuoli, miksi kukkia sait?" kysyin isältä lapsen logiikalla. Isä oli vaiti, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Muistan näyn kuin tämän päivän.

Ruska,
kiva antaa liekin - olkoonpa pieni tai suuri - lepattaa: ei kätketä valoa eikä lahjoja vakan alle. Soihtua elämään, valoa polkuihin, aina sinne sinne minne tie johtaakaan :)

Obeesia kirjoitti...

Kiltin näköinen isä sinulla. Vaikka oikeasti, jos olisin hänet tavannut, olisin varmaan kunnioittavasti niiannut. Sentään valkoinen takki ja stetoskooppi.

Lastu kirjoitti...

Obeesia,
oi, isä olisi sinua lämpimästi tervehtinyt, ehkä myös halannut. On ihana muistaa isää, joka ei koskaan kiivastunut, aina hänen luokseen saattoi niin pienissä kuin suurissa asioissa mennä. Hän oli itse Lempeys.

En tiedä, olisiko isä pitänyt ajatuksesta että hänestä maalataan muotokuva, jos olisi saanut elää. Hän oli mahdollisimman epämuodollinen ja vältteli kaikkia tärkeilyjä. Sairaala teki päätöksen hänen kuolemansa jälkeen ja nyt muotokuva on ollut seinällä pian 40 vuotta. Valokuvakohan taiteilijalla on ollut mallina kun isän maalasi?

Olen kuullut, että Meilahden kellarissa olisi läjäpäin entisten lääkäreiden muotokuvia, jotka eivät enää minnekään mahdu. Liekö sairaalalegendaa, en tiedä. Itse olen ilojen että kohtasin isäni KYSin poliklinikalla, en kellarissa. Hiipparoin kyllä kuin varas siellä: ettei vain kukaan näkisi. Ei nähnytkään. Kuvan isän muotokuvasta otin ja tänne toin :)

Kiitos kun katsoit kanssani.