- Asiat joita ei voi muuttaa, kannattaa hyväksyä ja mieluiten nöyrästi... tai sinne päin (Franciscus Assisilainen).
- Vertailu on lyhin tie maanpäälliseen helvettiin (Jussi Vilska, Myrkytystietokeskuksen johtaja).
Ehkä edesmennyt Jussi Vilska kuitenkin opetuksestaan huolimatta sallisi, että paluumuuttaja kuuntelee nyt laulun Koskaan et (Kuopio, rakastettuni) muuttua saa.
Kuva on Pasi Kauniston you tube -versiosta. Paluumuuttaja oli kansakoulun ekaluokalla vuonna 1953. Hän laulaa nyt Pasi Kauniston mukana täysillä. Ei saa Kuopio muuttua, ei saa, ei saa, ei, ei, ei.
Hän lähti Kuopiosta 1965, yhdeksäntoistakesäisenä. Palasi Kuopioon 2010, yhdeksäntoista plus kesäisenä.
KUOPION TORIREMONTTI
Viisaiden miesten viisaudet mielessään paluumuuttaja käyskentelee pitkin Kuopion torin laitaa, samaa mitä pitkin koulutie kulki viisikymmentäluvulla, ja viheltelee askeltaessaan remonttipolulla (musiikki kuulema auttaa kestämään kipua jos minkäsorttista) Juha Vainion Käyn ahon laitaa mä ilman paitaa.
Paluumuuttaja kurkistelee monttuun mikä silmiin aukeaa. Mualiman napa on reväisty auki. Aivojen katastrofikeskuksessa paluumuuttaja kohtaa suoraviivaiset tunteensa ilman silittelyjä, selittelyjä, hyvittelyjä. Ei auta myönteinen ajattelu, ei. Ruma on ruma ja kaunis on kaunis. Ääliömäisyys on ääliömäisyyttä. Viisaus viisautta. Niin se on sanottava kuin sen aattelee. Ilman kuorrutuksia.
Tasapainoon pääsemiseksi paluumuuttaja turvautuu tuttuun keinoon: vähättelyyn. Mitäpä minä tietämään mitään mikä on Kuopiolle hyväksi. Yli neljäkymmentä vuotta sitten täältä läksin, oma syy, mitäs nousin etelän junaan, hän tuimistelee. Ei ole nyt varaa mestaroida, ei ole muuta mahdollisuutta kuin nieleksiä muutos. Purkakoot kalahallin, myllätköön torin. Tulkoon markkinatalous. Menköön historia. Joku kertoi, että torin alle rakennetaan lisää parkkitilaa ja ah ja oh, sinne tulee kenties huhujen mukaan vallan myymälöitä, Helsingin Asematunnelin malliin. Tai vähintäinkin torin uumenista on suora yhteys Aapeliin, kauppakeskukseen: eivät kastu ostokset eivätkä ostajat jos ulkona sataa. Pääsee kuivin jaloin autosta kauppaan, kaupasta autoon ja kotiin. Väärin! Joukkoliikennettä tulisi kehittää ja tehdä sen käyttö houkuttelevaksi jo ilmastonmuutoksen vuoksi.
"Markkinavoimia juuri lähdin karkuun kun Helsingin hulinat heitin", paluumuuttaja kieppuu suossa siellä, vetelässä täällä. Yhdessä vaiheessa hän joutui joka päivä kulkemaan Asematunnelin halki päästäkseen työpöytänsä ääreen. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Maan alta maan alle. Tunnelista tunneliin. Pahassa saattaa sananlasku pitää paikkaansa mutta entä hyvässä? Klassisesta kauneudesta tahtoo juopua kyltymättä, niin kauan kuin elää vaikka välillä olisi ollut kuinka kauan poissa.
Alla olevan kuvan kaltaista ihanuutta, juuri tuossa kohdassa, ei Kuopiossa tänään ole. Paluumuuttaja asioi nuorna tyttönä poikalyseota kulmittain vastapäätä olevassa kauppakartanossa, joka seisoi vankkana pystyssä torin laidalla ja ylläpiti uskoa siihen ettei mikään kyllin hyvä häviä, ei muuksi muutu:
kuvan omistaa Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, kuvaaja Tuttu Jänis
SAASTAMOISEN KULMATALO ON PURETTU
Paluumuuttaja seisoo mietteissään torin laidalla ja silmäilee alta kulmain Anttilan tavarataloa. Niinpä. Joopa. Ennen siinä oli Saastamoisen kulma. Noin vain vanha arvotalo purettiin seitsemänkymmentäluvulla. Ajateltiin Amerikan tyyliin, että nytpä tahdon olla ma, halpistavarataloketjun rakentaja. Arvokas kivitalo vuosimallia 1882 nurin. Äkkiäkös purku kauhakuormaajalla käy, ja uusi ja isompi betonitalo tilalle. Finnjetiin, joksi kuopiolaiset sen ristivät, mahtuu enemmän tavaraa, tarpeellista ja rihkamaa.
Tavarataloketjulle annettiin seitskytluvulla nimeksi HEPS. Näpsäkkä nimi, keksijäverbaalikkojen mielestä. Nyt korttelissa on Anttila vuokralla. Onneksi alakerran ruokakaupan nimi on Veljmies tuomassa hiukkasen sanallista lohtua veljmiehen kaipuuseen, sillä kyseinen patsas on kauppahallin edestä viety remontin vuoksi jonnekin, paluumuuttaja ei tiedä minne. Hänen kotonaan reipastelee ristipistoliinan päällä Veljmies-pienoispatsas, jonka hän sai lahjaksi kaukoviisaalta työtoverilta, häneltä, joka firman taide- ja arkkitehtuurikirjat toimitti. Ehkä hän on toiselta ammatiltaan selvänäkijä.
Kuopio ennen ja jälkeen -toivioretki jatkuu.
SATAMAN ASUINALUE likellä sukkahousumurhataloa (1965)
Paluumuuttaja jättää torin ja suunnistaa satamaan. Sinne hän ei lapsuutensa viisikymmenluvulla saanut mennä. Sammon muikkuravintola oli raja: kun se näkyi, oli paras laittaa jalkoihin jarrut ja kääntyä takaisin kotiin. Lähes koko satama oli varastoaluetta; ties mitä siellä saattoi tapahtua eikä vaan saattoi vaan tapahtuikin. Likellä oli talo missä sukkahousumurhat vavisuttivat koko kaupunkia. Paluumuuttaja oli silloin kahdeksantoistavuotias; nuoret naiset linnoittautuivat tuolloin illoiksi koteihinsa. Porraskäytävät olivat sukkahousumurhaajlle, jota ei heti saatu kiinni, elävää ja potentiaalista uusintanäyttämöä. Toinenkin murha tapahtui mutta ei porraskäytävässä kuten ei ensimmäinenkään. Joka kerran kun paluumuuttaja tuon puutalon ohi kulkee, hän muistaa murhat. Lähellä on Kuopion vankila. Sitä on laajennettu. Vangeilla ovat kauniit Kallavesinäkymät.
No, tikulla silmään joka vanhoja muistelee, satamaan siis. Reippaasti ja mieluiten vailla ennakko-odotuksia ja ennen ja jälkeen -tunnelmointia. Likellä Kallavettä on moderni asuntoalue, enimmälti hohtavan valkoisia taloja ristiin rastiin ja ripirinnan kuin… kuin, kuin valkoisia kärpässieniä nousee näkymästä pyytämättä paluumuuttajan mieleen. Noh, noh, nyt kunnolla, ei kaikkea mitä ajattelee kannata kirjoittaa. Vai että myrkkysieniä. Ei sitten. Mutta kun lähimuisti vanhemmiten heikkenee, ei muista mitä edellisessä lauseessa on kirjoittanut joten paluumuuttaja jatkaa matkaa ja kirjoittaa mikä silmiin sattuu ja mieleen juolahtaa.
Ei voi olla totta. Onpas. Satamassa on toden totta uusia kerrostaloja mutta aluehan on täyttä slummia. Kapean rännikadun molemmin puolin tulevat talot olemaan niin liki toisiaan että toisen talon ikkunasta voi tuijottaa suoraan kapean kadun yli naapurin syliin ja niin saa tietää, makaako toinen vai nouseeko sijoiltaan, laiskako on siivoamaan vai tekeekö sitä päivät pääksytysten. Mitä lehteä lukee, mitä ohjelmia töllöttimestä katselee, milloin nukkumaan menee ja mitä kaikkea ylösnousun ja maatepanon väliin tuntemattoman mutta yhä tutummaksi ruudun takaa tulevan naapurin päivään kuuluukaan - sen kaiken saa tietää vaikkei tahtoisi. Mutta mitä sillä tiedolla tekee?
Onko talot rakennettu niin tiuhaan ettei ikävä pääse yllättämään ja omat murheet unohtuvat kun saa naapureiden touhuja mielensä virkistykseksi tai jopa omaksi opikseen katsella. Häveliäämmältä aika kuluu kiintoisasti, kun vetelee verhoja edes ja taas, just sen verran että saa päivänsäteen silmilleen muttei naapurin katsetta yksityisalueelleen. Toisaalta jollakulla voi kateus vaania jos yli sietokyvyn näkee: jospa niillä näyttää olevan kauniimpi koti kuin oma on, ja pöydässä paahtopaistia, mitä itsellä ei, kun... tai mitäpä sitä selittelemään, kun ei niin ei. Entä jos huomaa, että toisilla kukkii seuraelämä ja nauru näkyy ja raikaa, ja itsellä on tarjolla syystä tai toisesta kotoista ei oota. Kahdenkeskisistä kynttiläillallisista puhumattakaan. Kell' onni on, pankoot verhot eteen.
Tiukassa kaavoituksessa riskit kasvavat. Vertailu on lyhin tie maanpäälliseen helvettiin, niinhän Myrkytystietokeskuksen johtaja elämänkulkijoita opasti. Kateus vie kalatkin vedestä saati mielenrauhan. Paras lähteä satamasta pois ja etsiä kadonnutta aikaa varmasta paikasta. Paluumuuttaja päättää lähteä suojellulle alueelle, Puijolle. Luonto on iloni, lohtuni, paluumuuttaja tietää.
Puijo! Koskaan et muuttua saa -kehto keinuttaa ja kutsuu.
PIHLAJALAAKSO PUIJON KUPEELLE
Paluumuuttajan pahin painajainen paljastui eilen, kun hän luki aamun lehden. Puijon reunalla olevat ikikuuset on osin kaadettu jo! Eikä kukaan varoittanut. No, seitsemän hehtaaria aluksi, mutta silti. Kun ikikuuset menevät, asuinalue nimetään Pihlajalaaksoksi. Luonnonmukaisesti. Sillä lailla. Alue on pimeä ja aukeaa pohjoiseen, mutta lehdessä seisoo, että se on valoisa ja avautuu etelään - tai ikään kuin etelärinteeseen. Paluumuuttaja ei ennen tiennytkään mikä on ilmansuunta joka on ikään kuin etelä. Se on näemmä pohjoinen. Tai voi se olla vaikka itä. Tai vaikka mitä. Oppia ikä kaikki.
Puijon kupeessa Antikkalan rinteillä paluumuuttaja lapsena puusuksilla hiihteli. Kansanhiihtoa suoritti tunnollisesti. Kilometrit kirjasi ruutuvihkoon. Se oli kunnia-asia. Nahkaremmit pitivät hyvin ja suu puhui Maijan kanssa mukavia. Nyt paluumuuttaja vain kiljuu. Puut nurin. Ei tule ikä ja vanhuus yksin. Hän muutti tänne jotta hiihtäisi lapsuuden ladut uudestaan. Mutta missä? Kai järven jäällä. Sitä ei voi tuhota.
Kiitos. Tai siis ei kiitos. Hän menee tästä puurolle minne pudottaa raskaat kyyneleensä. Huuhtoo entisen Kuopionsa voisilmään.
Eräs kaupungin töissä leipäänsä tienaava pyysi jo vuosia sitten paluumuuttajia kirjoittamaan mitä näkevät ja kokevat kun Kuopion rakennuskantaa katselevat. Paluumuuttoa Kuopioon harkitseva oli tuolloin hurmoksessa. Silmät pysyivät kiinni kuin hyvässä unessa.
On aika sulkea ja aika avata. Siristää kun sarastaa. Turha itkua tiristää. Lastenloru on viisas: Kissa istuu ikkunalla, kutoo pientä sukkaa, elä itke kissarukka itkus menee hukkaan. Ja kullakin on makunsa. Joku viihtyy tiiviissä ympäristössä, toinen ahdistuu. Paluumuuttaja muutti miehensä kanssa Kallaveden partaalle. He käänsivät selkänsä Kuopion keskustalle. Silmä viettää järvelle asti kauas horisonttiin. Kallavettä ei onneksi voi hörppiä kuiviin eikä kaavoittaa - kunnes he kuulivat, että talon eteen mahtuu yksi viisikerroksinen talo. Tai muutama. Mutta tänään onni on omanansa kun paluumuuttaja siirtyy ikkunan ääreen. Vettä juo. Kallavettä.
Reilusti.
Pakinaperjantai: Epäreilua
22 kommenttia:
Loistavaa kerrassaan! Sattuvaa sanailua ja osuvia oivalluksia, ihan olin tikahtua täysosumiesi äärellä. Että joku osaa! t. fanisi
Noin muuttuu maailma, mikään ei ole enää entisensä.
Minäkin haikailen niiden entisten maisemien, rakennusten ja aikojen perään. Takaisin en niitä saa.
Mutta se hirvittää, kun mitään arvoa ei vanhalle ja kauniille anneta. Sileäksi sen tien vain ja betonia tilalle. Tai matalia tiilitaloja komeiden pohjalaistalojen paikalle.
Maisemakin on jotenkin latistunut.
Just oikein havannoit, Onneksi ihminen on luotu sopeutumaan ja koti on aina siellä, missä parasta on.
Oli mukava lukea soljuvaa tekstiäsi.
Ei auta itku (raha) markkinoilla. Silti tippa silmässä allekirjoitan kaiken kertomasi. Eräs ajanjakso vanhan Kuopion kauneutta ja tunnelmaa on kadonnut ja katoaa edelleen. Haikeina katselevat pilvenreunalta kaupunkiaan Minna Canth, Aapeli, Jorma Korpela, Martti Merenmaa ja moni muu.
Ai kauheaa? Puijon metikköä kaadetaan?!
Ja tuo niin kaunis rakennus nykyisen betonibunkkerin paikalla.
Nykyisin arvostetaan ja vaalitaan vanhoja rakennuksia himpun verran enemmän, joidenkin osalta se vain on myöhäistä.
Niinhän se on, paluumuuttaja etsii jalansijaa omassa menneisyydessään - eikä aina löydä entisiä jälkiään. Vaan paluumuuttajakin tottuu, kauhistuksen kautta kenties, mutta kumminkin. Eikö se ydin, paikan sielu ole kuitenkin sama?
Ei viihdy uudet tuulet vanhoissa hirsissä, niin se vaan on joka puolella. Mitähän historiallista meille vielä jää esiteltäväksi uusille sukupolville, toivottavasti sentään jotain.
Paluuumuuttaja hyppää entisiin jälkiinsä, samaan pisteeseen mistä aikanaan lähti, huomaa että muut ovatkin jo kaukana edessä ajan viivalla, ei auta muu kuin yrittää kuroa eroa kiinni, kukaan ei peruuta vastaan. Tuumii yhden paluumuuton kokenut.
Kutuharju,
oi kiitos. Ja kiitos kun luit pituudesta huolimatta. En pysy aina aisoissa. Savossa alkaa selitystä ja tarinaa tulla niin että hirvittää miten tähän läppäriin kaikki mitä sydämellä on, mahtuu. No, yritän seuraavaksi lykätä blogiin esim. pelkän kuvan. Siis, huom.: yritän. Bloggailu on siitä kivaa, että välillä voi olla lyhytsanainen, toisinaan pitkä-
arleena,
kävin kuuntelemassa Kuopion museon esitelmäsarjasta "Tarinoita Kuopiosta" Herman Saastamoisen talon tarinan. Esitelmöitsijä oli kiihkoton, mutta silti sieluuni sattui, kun hän näytti valokuvan kuinka kuormaaja rouhi tuolloin liki satavuotiaan "ikitalon" seiniä. Talo sijaitsi torin reunassa kulmittain vastapäätä sitä taloa, missä itse asuin. Aikanaan.
Onneksi et "pitkästynyt". Pakinassa välillä kärjistän. Mutta silti pohjalla on haikeus kun huomaa että joku kaunis fasadi on murskattu, poissa. Ja tilalla jotain makuani vastaan sotivaa: betonitalo jonka seinässä ilkkuvat katsojaa päin räikeät mainosvalot.
Simpukka,
kiitos myötäeläytymisesta. Heti tulee lämmin ailahdus ja tunne: kyllä tämän hävityksen kauhistuksen kestää - jollain lailla. Jos ei muulla niin sisulla. Ja kirjoittamalla menneestä Kuopiosta, uusin silmin. Huomenna menen kuuntelemaan Sirpa Kähköstä. Kulttuuria Kuopio tarjoaa kiitettävästi.
Sanna,
aika mennyt ei enää palaa - eikä vanhoja rakennuksia saa henkiin muuta kuin sanan ja kuvan voimalla. Tai: jospa joku arkkitehti piirtäisi samanlaisen talon tänään. Rekonstruoitaisiin koko Kuopio, siltä osin mikä kaunista on, vanhaan malliin. Onhan uusvanhoja esineitäkin jne. olemassa, miksei rakennuksia. Betonibunkkeri vuorostaan alas, Saastamoisen talo ylös :).
Puijon metsikköä aivan juurelta, reunamailta, on kaadettu - ilmeisesti ei kuitenkaan luonnonsuojelualueelta. Meinasin suaha halavauksen kun sen huomasin Savon Sanomista. No, tänään kävimme Puijolla kävelemässä, ikikuusikko huokui syvää rauhaa. Huopatöppösissä siellä tunnelmoin. Haakkuuaukiota en tohtinut katsoa. Jossain vanhan viitostien varrella se lienee...
Niin, oli aika jolloin kaikki vanha revittiin alas. Nyt on - onneksi - toinen ääni päättäjillä: vanhaa halutaan suojella. Osin.
Ja rännikadut Kuopio on poissaollessani muuttanut kävely- ja pyöräteiksi. Hienoa! Keskustassa voi kävellä ristiin rastiin ilman että autoliikenne humisee korvissa ja pakokaasu kutiaa nenässä.
Ellinoora,
kiitos :).
Totta. Paluumuuttaja haluaa aluksi selittää kaiken näkemänsä parhain päin, mutta jossain vaiheessa on pakko seistä peilin edessä ja kääntyä sen jälkeen katsomaan ilman kuorrutusta. Ei kaikki ole - oman mielen mukaan - mieluista nähtävää. Mutta katuuko paluumuuttaja paluumuuttoaan? Hän seisoo taas peilin edessä, katsoo kirkkaasti silmiin ja vastaa: Ihmeen hyvä on olla Kuopiossa, jota rakasti lapsena ja rakastaa yhä. Lapsuudenkaupunki on hänen intohimonsa.
Sirokko,
sinä tiedät minkä paluumuuttaja aavistaa ja tietää nyt. Kuromista, kuromista luvassa :). Onhan yli 40 vuotta kestänyt poissaolo tosi pitkä aika. Nytkö paluumuuttaja on siinä pisteessä missä hänen vanhempansa taannoin? He puhuivat, millainen oli Kuopio 20- ja 30- ja 40-luvuilla, ja oi ja voi, millainen se on "nyt": 50-luvulla. Ihmettelin lapsena moista polotusta. Ja nyt itse :D.
Arvaas millainen on se talo missä lapsena asuin? Ihan kamala - nyt. Miten puhtaanvalkoinen seinä voi saada likaisenkeltaisen tiilivuorauksen.
Taitaa olla totta se sanonta, että samaan virtaavaan veteen ei voi astua kahdesti. Vesi on vaihtunut ja itsekin on jo eri kuin eilen. Koti-ikävä lapsuuden maisemiin on kuin nostalgiaa utopiaan.
Ja vaikka maisemat tai rakennukset olisivat samat, niin elämänmuoto on muuttunut. Itse olen joskus leikilläni haikaillut lapsuuteni Kruununhakaan ja Helsingin keskustaan. Mutta vaikka talot ovat samat, ei mikään kuitenkaan ole. Ennen saattoivat lapset kulkea turvallisesti yksin elokuviin pimeilläkin kaduilla ja kaverin kanssa saattoi kadulla kävellessään jutella. Nyt ihmisen puhe peittyy liikenteen pauhuun. Maitokaupat, siirtomaatavaraliikkeet ja lihakaupat tuttuine myyjineen ovat väistyneet markettien tieltä. Eikä maalta kaupunkikotiinsa palaava perhe enää löydä mistään parkkipaikkaa.
Kuva postauksesi alaosassa on kuitenkin niin kaunis, että sitä ei mikään voi pilata eikä muuksi muuttaa.
Miks kehtoani laajennetaan jälleen kyseli stadin poikakin, ja aiheellisesti. Ruma on rumaa ja ääliömäisyys on ääliömäisyyttä. Markkinavoimat on samanlainen mörkö kuin sukkahousumurhaaja, oikeastaan se ei ole missään mutta kuitenkin missä vain, rakentamassa mukavia parsia peltilehmille ja tikkaita suoraan tavarataivaaseen.
Mutta onneksi kuitenkin, jollei silmä niin ainakin sielu näkee sen tulevan viisikerroksisen ylikin. Kallaveden.
Ina,
niinpä. On hyvä ottaa itseään hellästi kädestä ja painaa se sydämen alle kun matkaa läpi lapsuuden maisemien. Hyvin kuvaat miten aika on mennyt ohi ja niin on käynyt täälläkin. Ehkä juuri siksi emme halunneet asettua Kuopion keskustaan missä lapsuuteni vietin, vaan Saaristokaupunkiin, mistä pääsee kymmenessä minuutissa asioille jos on tarvis. Ekologisista syistä käytän enimmäkseen Kuopion Liikenteen busseja; matka kun on sillä yhtä nopea kuin omalla autolla.
Saaristokaupunkia ei lapsuudessani ollut - tai täällä oli muutamia kesämökkejä. Valinta oli hyvä. Olen kuin uudisasukas mutta silti aivan liki nostalgisia Kuopion lapsuusmuistoja. Ja Kallavesi. Maisemat ikkunasta ovat uskomattomat ihanat. Talon vierustontti on jonkun yksityisen omistuksessa eikä tiedä, myykö kaupungille ja milloin. Tai tuleeko pakkolunastus. Kuitenkin sille tontille on kaavassa merkitty viisikerroksinen talo. Mutta siihen asti juovun vedestä, maiseman ihanuudesta. Kuva on otettu ikkunastamme.
Kommenttisi herättää paljon muistoja. Kiitos!
Demetrius,
niin, tämä toriremontti erityisesti on aiheuttanut henk.koht. ja muiden lailla mielipahaa. Ja se syy! Kun ilmastonmuutoksesta ja vastuullisesta kuluttamisesta, hiilijalanjäljestä, puhutaan ja aiheesta, Kuopio repii torin auki, jotta peltilehmille tulisi tilaa. Päinvastoin olisi tulevaksi hyväksi: miksei koko torin ympäristöä olisi kaavailtu autottomaksi kävelyalueeksi? Olisi hiljaista, saasteetonta, luonnonmukaista. Todistaisi miten kestävän kehityksen malli ei ole Kuopiossa pelkkää teoriaa vaan käytännön etiikkaa. Mutta ei.
Ja nyt "kyllä":
Menimme Puijolle, luonnonsuojelualueelle. Miten hyvää se tekikään! Jylhät ikikuuset kohosivat kohti taivasta.
Ja kotona odotti jälleen kuvan maisema. Odotamme jäätymisen ihmettä. Sitten pilikille joko kodin lähelle tai saarimökille.
Paluumuuttajan silmät ovat suuret ja kirkkaat!
SusuPetal,
kiitos. Oi kun ne pysyisivät suurina ja kirkkaina kun vanhana katselee lapsen silmin entistä nykyistä kotikaupunkia.
Niin se vain on - aika entinen ei palaa! Ei ole mikään pyhää rakennuttajien rahakoneen edessä, etteikö saisi väistyä ja uutta tilalle. Tätä kehitystä ei pysäytä mikään, mutta muistin sopukoissa on tilaa kaikelle mukavaksi ja rakkaaksi koetulle vanhalle.
Pakinasi vie mukanaan.
Viime toukokuussa kävelin Poukaman lenkin ja otin kuvan, jossa oli vanerinpala tekstinään 20 hehtaaria. Vasta äskettäin tajusin mistä oli kysymys.
Hyvin kirjoitit. Nappiin. Kiitos.
Miten usein sitä huokaiseekaan päättäjien visioita ja tekoja seuratessa.
Missä heidän silmänsä, aivonsa ja sydämensä oikein ovat?
Kai ne kurkottavat niin kauas tulevaisuuteen ettemme me, mielummin menneeseen katsojat, sinne mitenkään näe.
Mutta kyllä me sentään ymmärrämme mikä on hienosti kirjoitettua - tämä.
Ja mikä on pelkästään rumaa ja turhaa.
Niin ne kaupunkikuvat muuttuu, ei voi mitään. Itsekin seuraillut vuosien mittaan, miten tuttuja kulmia revitään ja uudelleenrakennetaan. Pitäisikö sitä ajatella, että on se rikkaus, kun on mielessä toinenkin muistikuva sekä vielä lisäksi vanhat valokuvat. Mutta ankeutta on katsella uutta rumempaa :(
Kovasti minua kuitenkin tässä järkytti se uuden kotimaisemasi uhanalaisuus. Pahkeinen, mutta eihän maisemia voi omia. Onneksi aina voi kääntää katsetta ja iloita luonnosta, jonka kauneutta onneksi aina riittää. Jos ei muualta, niin saarestasi takuuvarmasti :)
aimarii,
niinpä, ja koska mennyt aika ei palaa, haluaa siitä kirjoittaa, yrittää pitää siitä kiinni, ettei pääsisi unohtumaan. Mutta lopulta on annettava periksi. Aika aikaa kutakin. On menneisyys, on nykyisyys, on tulevaisuus. Eikä lopulta tiedä menneestä mikä siinä on ruisleipää, mikä kultaa, mikä rihkamaa. Täyttä totuutta ei saa selville edes omia muistojaan kuorimalla. Mutta silti muisteleminen on tärkeää, niin itselle kuin muille.
Nyt kun Kuopion keskusta on mullinmallin, mennyt on 'kirkkaana' mielessä. Ei osaa hahmottaa, miltä tori ympristöineen näyttää kun remontti on valmis. Ehkä hyytynyt hymyni torin varrella sulaa, toivotaan, ainakin välillä. Mutta ne autot torin alla, mur.
Liisa,
onpa jännä löytö: vanerinpalaan voi kätkeytyä paljon. Toivottavasti kaksikymmentä hehtaaria on raja mitä ei ylitetä. Onko se kuva sinulla blogissasi?
Poukama herättää muistoni. Kävin siellä leiririppikoulun.
PS. Pakinassani on linkki mestarikuvaasi Kuopion toriremontista. Toivottavasti sen lukijat huomaavat ja ennen kaikkea: toivottavasti se sinulle sopii.
Kiitos sanoistasi.
Mk,
kiitos.
Mikähän on päättäjien ikäjakauma yleensä ja Kuopiossa. Pähkäilen siksi, että usein käy niin että jossain iässä ja elämänvaiheessa syttyy ahaa-elämys perinnearvojen puolesta - tai nojoo, ehkä se ei ole pelkkä ikäkysymys. Moni nuori voi olla hyvinkin vastuullisesti tulevaisuustietoinen. Itselleni vain on käynyt niin, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kärsin kun näen, mitä ympärillä tapahtuu etenkin jos kyse on ilmiselvästi kaupallisista arvoista ainoastaan ja muut unohtuvat. -Tänään luin onnekseni Savon Sanomista, että keskustaan kaavaillaan kävelyalueita. Toivo vihertää nyt kuin kevätaatos marraskuussa.
Ruska,
miten toivoa luotaava aatoksesi onkaan: saa kaksinkertaisesti näkökykyä maisemaan kun mielessä on sekä mennyt että nykyisyys.
Olemme hurjan tyytyväisiä uuden kotimme valintaan. Ikkunasta näkyy melkein pelkkää luontoa. Maisema lumoaa. Mutta totta on: takaraivossa on varauma, kuinkahan kauan tätä lempimaisemaa katsoa saa. Toivottavasti kauan, kauan. Sanoin miehelle, että jos maisema peittyy, muutetaan taas kotiin minkä ikkunoista Kallavesi näkyy, johon hän hm, hm, hm:). Niin, ahnehdinkohan liikaa. Onhan puoli vuotta silmissäni joka tapauksessa saari ja vesi.
Itsekin olen paluumuuttaja Kuopiossa ja jo säästän rahaa poislähtöön. Olin ulkomailla vain 20 vuotta ja minusta Kuopio on kuin 50 vuotta aikaansa jäljessä oleva kaupunki.
Itsekin olen paluumuuttaja Kuopiossa ja jo säästän rahaa poislähtöön. Olin ulkomailla vain 20 vuotta ja minusta Kuopio on kuin 50 vuotta aikaansa jäljessä oleva kaupunki.
Itsekin olen paluumuuttaja Kuopiossa ja jo säästän rahaa poislähtöön. Olin ulkomailla vain 20 vuotta ja minusta Kuopio on kuin 50 vuotta aikaansa jäljessä oleva kaupunki.
Mikäänhän ei pysy muuttumattomana mutta rannan muuttaminen slummiksi oli järkyttävä teko. Wanhat laivat lähtevät kohta ja rantaan rakennetaan taloja. Olin kuulemassa kaavoittajan (privat)ajatuksia siitä miten nyky kaavoitus tehdään niin paljon rakennusoikeutta kun mahdollista. Parkkipaikat ovat ongelmallisia kun se vie kaavoitettavaa asuin tilaa. Mikä mies, juu omalle perhelleen oli kaavoittanut mielenkiintoisesti... Miten yksi ihminen voi tuhota koko kaupungin. Minä minä minä minä mies.
Kaavoittaja on vetreä kohta eläkkeelle jäävä mies purjeveneilijä. Lue saaristokaupungin vesi näkymä plus postimerkin kokoiset tontit ja tolkuton asuin neliömäärä.
Lähetä kommentti