Hän on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa ja aikuisuutensa ja on astumassa uuteen vaiheeseen, vanhuuteen.
On aika katsoa taaksepäin.
Hän on jäänyt eläkkeelle ja esiin pulpahtaa se, minkä työ- ja perheen ruuhkavuosina on haudannut alleen. Lapsuutensa.
Hän kiehuu kuin peruna kattilassa mistä vesi on loppunut, hyvä että henkeä saa.
Hän melkein tarvitsee terapiaa, joka avaa tietä mielen mykkyröihin ja sieltä pois, vapauteen. Hän tahtoisi esittää terapeutille kysymyksiä: miksi, miksi, miksi. Lapsuus? Hän niin mielellään tarttuisi johonkin terapeutin vaihtoehdoista jotta voisi vastata: ehkä siksi, ehkä, ehkä.
Hän ei mene terapeutille. Hän rohkenee avautua läheisille. Hänellä on ystävä, joka kuuntelee, hänellä on mies, joka kuuntelee. Hän kiittää heitä. He jaksavat kuunnella hänen sydämensä pulssin, joka yli sadan sykkii. Alkulähteestä.
Lapsuus. Mikä valo.
Lapsuus. Mikä mustuus.
Lisäksi hän lukee Suomen historian uudestaan, talvi- ja jatkosodan, istuttaa sinne itsensä, ja hän tajuaa että on elänyt elämänsä jatkosodan jatkosodassa ja on uhri yhtä lailla kuin sisaruksensakin.
Hän kirjoittaa auki sen mikä tähän asti on ollut yksivärisen mustaa ja kiinni. Lapsuudessa alkaa näkyä tähdenlentoja, paljonkin. Ne vain hautautuivat leveällä pensselillä sivellyn tumman alle.
Tänään hän on lapsuuden kahleista vapaa. Hän kurkistaa uteliaana elämää joka edessä aukeaa. Tulkoon - ei mustuus, ei valkeus - vaan värikkyys.
25 kommenttia:
Hienosti kirjoitettu. Lähiympäristössäni on useita henkilöitä, jotka käyvät taistelua samoja lapsuuden mörköjä vastaan.
Lapsuus määrittää paljolti tulevaisuuttamme, onnelliset unohtavat tarpeeksi, jaksaakseen tapertaa eteenpäin, onnettomat elävät ikuista lapsuutta. Samaa painajaista päivästä päivään.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta.:)
Kuvasi heittää minut suoraan omaan lapsuuteeni.
Perhokalastus oli isäni intohimo ja hän oli siinä varsin taitava. Perhokalastus, vavat, siimat, perhot ja niiden sitominen ovat syöpyneet silmieni verkkokalvolle, samoin kuin perhonheittäjän käsivarren liike ja rytmi.
Kun sitten aikuisena, kauan isäni kuoleman jälkeen minulla oli mahdollisuus muutaman kerran päästä lohikoskelle lajia kokeilemaan, niin toisin kuin muut ensikertalaiset, jotka virveliin tottuneina armotta sotkeutuivat perhokalastuksessa käytettävään pitkään painottomaan siimaan, sain siiman tottelemaan ja heiton sujumaan. Ja kaikki vain siksi, että tekniikka oli lapsena pelkän katselemisen voimasta syöpynyt alitajuntaani, vaikka en koskaan lapsena ollut yhtäkään heittoa itse yrittänyt.
Lapsuudesta syöpyy muistiin paljon asioita, joita ei koskaan välttämättä edes tiedosta, ellei elämä sitten kuljeta niin, että jokin asiayhteys tuo muiston pintaan. Luulen, että jokaisella on sellaisia asioita takaraivossaan, niin valoisia kuin vähän pimeämpiäkin. Terapian tarkoitus kai on tuoda asiat tietoisuuteen niin, että ne voi käsitellä ja saattaa pois päiväjärjestyksestä ainakin sillä lailla että ne lakkaavat salaa kuluttamasta voimia. Mitä kaikkea tiedostamattomassa mielessämme mahdammekaan kantaa - kun emme muista, mutta alitajuntamme muistaa.
Tulkoon -ei mustuus, ei valkeus- vaan värikkyys... sinäpä sen sanoit, ja hienosti sanoitkin,
Monet todellakin ponnistelevat lapsuutensa traumoista irti, kaikilla jotain kummallista on jäänyt mieleen, jonka ymmärtää vasta joskus vanhempana. Niin, että ei se lapsuus niin auvoinen ole, vaikka se sellaisena yleensä halutaan muistaa.
Terapeutti hyvässä lykyssä osaa kysyä oikeat kysymyksen, mutta muutama teoriakurssi ei tod. takaa käyttöohjetta ihmiseen! Terapiassa on viime kädessä vastakkain ihminen ja ihminen: hyvin erilaisine taustoineen. Kuinka pitkälle voi lopulta auttaa?
Ina kirjoitti tosi hyvin tuossa yllä tiedostamattomasta, ja jos terapia tuo ongelmia tietoisuuteen, se tekee tehtävänsä. Jos on mustia aukkoja joista ei yksin saa otetta, mutta toinen saa, hyvä niin. Jos terapeutti osaa kysyä kysymykset niin että ne jotavat oivallukseen, ok. Solmukohdat pitää avata muualla jos ei ite osaa.
Mutta itse olen myös kokenut, että ystävä/uskottu/kirjoittaminen ajaa saman asian: kun käy läpi asioita 'ääneen', ne järjestyvät ja tulevat näkyviksi ja alkavat selittää itse itseään.
Enkä usko siihen että lapsuus "määrää" tulevaisuuden, se voi tehdä kartan, mutta ei rakenna tietä jota on pakko edetä! Ihmisellä (siis valtaosalla) on taito ja kyky rakentaa omaa tulevaisuuttaan, uusia sitä. Jos yksi talo hajoaa, aina voi rakentaa toisen, jos jaksaa. Olemme oman elämämme arkkitehtejä.
Olipa hieno kirjoitus. Toi mieleen niin monia asioita että oli vaikea lopettaa sanatulvaa ;)
Juttelin juuri äsken veljeni kanssa, jolla on aika synkkä näkemys vanhuudeta..
hän on nyt 58v.
Hän on päättänyt 75 vuotiaana lähteä hiihtämään Muuramesta, Päijännettä pitkin Lahteen ja takaisin, jos ei ole matkalle menehtynyt..
ilman eväitä, ilman mitään, kohti kuolemaa hiihtäen..
Hän kokee vanhuuden ahdistavana aina...
Jäin miettimään..tuota vanhuutta..
joka minullakin on pian lähellä..
Usein etsii lapsuudestaan vastauksia tähän hetkeen..
Sanoin veljelleni leikilläni, että tulen mukaan hiihtämään hänen kanssaan..
Ai juu Lasti..lisäsin nimeeni virtauksesta, koska täällä on toinenkin Hanne ja joskus yhtäaikaa, ilman kuvia..
On aika katsoa taaksepäin. Niin teen minäkin. Terapeuttista on muistella sieltä alusta lähtien. Ja puhua läheisille jopa muillekin.
Ilman mustaa emme näkisi valoa.
Kiitos Lastu pakinastasi
Jännän hyökyvä teksti. Peikko luulee ja, että kirjoittaminen on hyvä tapa avata vaikka solmuja. Yhtälailla kuin puhuminen, se auttaa tekemään ajatuksesta sanoja, selkeyttämään niitä.
Ajatuksia herättävä kirjoitus ja hyviä, aihetta täydentäviä kommentteja lukijoiltasi. Mustalla ylivedettyjä asioita liittyy luultavasti kaikkien sodan jalkoihin syntyneiden lapsuuteen. Terapeuttista voisi olla muistelu lapsuutensa samaan aikaan eläneiden kanssa. Tuskin vastauksia on edes olemassa kaikkiin kysymyksiin, mutta kirkkaiden värien löytyminen kertoo olennaisen, elämän rikkauden.
Kivasti kirjotit lapsuudesta,muistot lapsuudesta välillä tuppaa tulee mielen sopukoihin,hyvä lapsuus on ollut,ei sen puoleen,välillä vaan miettii niitä asioita,joita ois voinu elää toisin.:)Kaikilla ei ole samanlaista lapsuutta,kuin toisilla on kurjaa ollut toisilla ei.:(..Tässä sitä vaan ollaan,siitäkin huolimatta huoli on aina huomisesta..Mukavaa sunnuntain jatkoja♥
Poimin tekstistäsi: lapsuuden tähdenlennot jotka "hautautuivat leveällä pensselillä sivellyn tumman alle.".
Kauniisti runollisesti sanottu, mutta raskaita surun sanoja...
ailahtamaan saa sisälläni.
Noin se on, jos kokemukset pitkään jatkuvia traumatisoivia, valo katoaa pimeyteen.
Hienoa on, että on ihmisiä joiden kanssa voi käydä läpi koettua.
Kiitos ajattelemaan pistävistä sanoistasi!
Lapselta puuttuivat sanat, hän hämmentyi. Sanojen kautta pääsee sillalle ja ymmärrykseen. Toisten avulla. Lämmin kiitos kaikille hienoista kommenteista joissa elämää ja viisautta on niin että olen aivan liikuttunut. Jokaisen sanan "kätken sydämeeni".
Niin se on: sieltä tumman peiton alta on kömmittävä esiin, ennen kuin huomaa, kuinka hienoa ja värikästä elämä voi olla.
Etenkin vanhana kaikki värisee ja hehkuu. Rajattomat silmälasit ja samanlainen mielikuvitus auttavat kovasti :-D
Hieno!
Leijonainen,
olimme yhtä aikaa linjoilla :). Anne Friedin kirjan nimi Elämän värit tuntui jossain vaiheessa vähän "aneemiselta", mutta kas, nyt kun olen tullut kyllin vanhaksi, värit sen kun syvenevät, ja kuten sanot, hehkuvat. Ja kuinka nuorena pelkäsinkään vanhaksi tulemista! Kuvittelin että se on vain kuoleman odottamista. Kaikkea muuta :)
Minut tämä teksti mykisti, koska se viilsi niin syvältä. Kiitos siitä. Kommenteissa on sanottu myös paljon.
Olet löytänyt hienon tyylin tähän tekstiin, erilaisen, eleettömän mutta paljon paljastavan, juuri oivallukseen sopivan.
Jatkosodaksi voi sanoa myös selviytymistä lapsuuden ikävistä muistoista, ihminen joka kuuntelee solmujen aukenemista on siinä tärkeä. Aikuisena muisteltuna tapahtumat saavat toisen mittakaavan, eivät enää vie yhtä paljon tärkeätä elintilaa nykyhetkeltä. Ja tilaahan pitää saada että uudet värikuvatkin mahtuvat.
Hieno kirjoitus ja kommentit, tässä samalla itsekin oivaltelee asioita.
Liisa,
ihmisen osa on yhteinen.
Kommentit ovat niin puhuttelevat, että hiljaa ja paljon saavana niitä luen.
Kiitos sinulle - sinusta.
Sirokko,
kiitos.
Niin, tässä iässä niin toivoo, etteivät ikkunat elämään paukahda kiinni lapsuuden vuoksi, olipa se minkälainen tahansa, hyvä tai huono tai siltä ja väliltä. On aika viimeistään nyt elää ja täysillä. MIksei aiemminkin, mutta jotenkin tulee mieleen suuret ikäluokat, jotka joutuivat - tai monet heistä - kärsimään siitä että vanhemmilla oli niin paljon omia traumoja sodan vuoksi selvitettävänään, ettei siihen tuskaan oman lasen itku kantautunut. Ja lapsi saattoi sitten vaeita. Itkeä sisäänpäin. Mutta on näin nykyäänkin.
Parasta mitä elämä voi tarjota on löytää lapsi, itsensä, vaikka olisi satavuotias. Helliä häntä vihdoin. Ja iloita elämisen lahjasta.
Onneksi on ihmisiä jotka kuuntelevat. Miksi, miksi ja miksi. Kysymyksiä on paljon. Niistä voisi kutoa maton ja rullata tarvittaessa esiin.
Lapsuus, ajatus kurkoittaa menneeseen tavan takaa. Ollakseen enemmän sitä mikä on, sitäkö se on? Itsensä kokoamista pala palalta?
kaanon,
kadonneiden palojen metsästyksessä ovat kuuntelevat korvat avuksi. Lapsuudesta voisi hyvinkin löytyä uusia loimia jotka rullautuvat matoksi tulevien päivien varalle. - Myös ilmaksi siipien alle.
Lennokasta tulevaisuutta!
Jokainen on aikansa lapsi, ja joka aikakaudella on vanhemmuudelle omat haasteensa.
Ehkä vasta iän ja elämänkokemuksen myötä oppii olemaan armollinen vanhemmilleen - ja täytyykin oppia, miten muuten voisi äitinä katsoa itseään peilistä?
Ihmisen mieli on kummallinen, se tarttuu herkemmin niihin tummiin sävyihin ja muistoihin.
Vaikka lapsuus olisikin ollut valoisa ja huoleton.
Vaan mistä ja miten vahvuus ja luottamus löytyvät jos lapsuus onkin ollut pelkkää pimeyttä ja pelkoa?
Koskettavasti pakinoit, taas kerran.
Mk,
kiitos - ja kiitos samoin: koskettavasti kommentoit ja joka sanaan ja kirjaimeen eläydyn: näin on. Kysymykset ovat armolliset, myös ne tummat. Niiden edessä armoa tarvitaankin. Ei tarvitse painaa tummien kysymysten edessä päätä lopullisesti alas, vaan silmät voi nostaa ja katsoa eteen ja tulevaisuuteen.
Koska oma lapsuus on ollut niin onnellinen, kuin yhtä tähdenlentojen ryöppyä, kuvaus mustalla siveltimellä peittämisestä avaa ajatuksen hienosti tällaiselle, joka ei osaa surullista lapsuutta kuvitella.
En ole varma terapioiden tehosta. Jos osaa itse avata ja analysoida, terapia ei paljon enempään pysty. Näin mummillekin eräs terapeutti sanoi kerran, eikä veloittanut ajastaan.
Ps. lapsista puheenollen, on pitänyt jo aikaa sitten kysyä mitä Australianmatkalaiselle kuuluu, tulvien ja nyt tulevan hirmumyrskyn tullessa.
Toisaalla siellä oli hellettä..
Pankin talkkari,
taas tulee mieleeni kokoomateos, jonka kernaasti lukisin, myös Sinun tarinasi. Sen nimi olisi yksinkertaisesti Onnellinen lapsuus.
Niin, terapeutteja työni puolesta tunnen moniakin - ja myös sitä kautta olen saanut tietoa eri terapiamuodoista. Mutta itse en ole varsinaista terapiaa läpikäynyt. Ehkä jossain vaiheessa kahdenkymmenen ikävuoden kieppeillä olisin tarvinnut. Mutta ihaninta terapiaa on ollut kun oma mies tajuaa juurta jaksaen ja on myös ystävä, jolle voi lähettää samat sanat ja kiitokset. Nyt selkenee.
*
Tytär oli maailmanmatkakiertueella kuukauden päivät ja palasi pari päivää sitten takaisin Australiaan. Hän toi meille tuliaiseksi hienon aidon intiaanirummun Santa Festä. Rummutan sillä nyt vimmatusti ja toivon... Hän vastasi tänä aamuna ja kertoi Canberran kesäisestä ukkosesta ja sateen ropinasta. Ei ole aivan myrskyvaroitusalueella - eikä myrskyn silmässä.
pankin talkkari,
sinulla onkin blogissasi jo lapsuusmuistoja ja kuinka lennokkaita ;)
Lähetä kommentti