Aivan mainio kuva! Sinulla on ollut ennenkin mielenkiintoisia lapsuudenkuvia. Hyvin pitää sisko huolta pikkuveljestään, joka näyttää tosi miehekkäältä taaperolta. Vaan, miten se isosisko onkin joutunut sinne vaunuihin :D
Taas näytät meille aarteitasi! Kiitos siitä. Aito hetki on ikuistettu. Tuohon vois varmaan kirjoittaa tarinan? (Tuollaisissa vaunuissa minuakin on lykitty.)
Hauska taas :) Tänään käytin blogissani Kutuharjun blogin kommenteissa mainitsemaasi ideaa - kuvaamassa osaksi sitä, millainen seikkailujen verkko tämä blogimaailma on :)
Kuva on aivan ihana, kävin sitä jo aikaisemmin katsomassa, mutta en kai kommentoinut silloin. Ja Lastu itse vaunuissa :)
Vastasin kommenttiisi siitä vanhasta jutusta blogiini, mutta kirjoitan tässä vielä lisää. Lastu = Paju. Voi että! tuo banneri kyllä oikeastaan paljasti sinut, mutta en suinkaan muistanut ja älynnyt yhdistää. Paljon silloin kirjoittelimme... etkös sinä välillä lopettanut blogin pidon, kun aloit tehdä/julkaista jotain kirjaa. Muistanko ihan väärin.
tanssiva harmaa pantteri, hauska tavata blogiystävä :). Totta, kirjoittelimme kommenteissamme paljonkin, jaoimme muistojakin. Puolin ja toisin.
Lopetin silloisen blogini kun aloitin elämänkaarikurssin. Vuodatin pitkiä tarinoita sinne. Jotain oikein hyvää tapahtui siinä prosessissa. Se vaati myös sukeltamista Suomen sotahistoriaan.
Kirjahaaveita minulla ei ole. Tulostan joitakin tarinoita jälkipolville kyllä, sillä kirjoittaminen on intohimoni.
*** Kuva on otettu lapsuudenkotimme parvekkeelta 50-luvulla. Asuimme sankaripuiston varrella. Alhaalla kulki rännikatu ja pikkuveli tahtoi katsoa autoja tai hevosia jotka kadulla hissukseen kulkivat. Oli siinä siskolla pitämistä ettei pikkuveli vallan putoa.
Minusta oli kiva kun veli syntyi. Olin silloin yhdeksän vanha. Pääsin leikkimään kaikilla pikkupojan leluilla - ja kyllä niitä hänelle ostettiinkin. Kateutta en muista koskaan häntä kohtaan tunteneeni. Silkkaa iloa vain. -Ja hänen vaunuissaan olivat hyvät jouset; kiipesin vaunuihin "kiikkumaan" useasti.
Parveketuolit muistan hyvin. Olivat kovin kiikkerät: kolmijalkaiset.
Elämänkaarikurssihan se olikin... kuinka kauan kävit sitä? Vieläkö jatkat. Jäin elokuun alusta eläkkeelle. Aloitin syksyllä Muistojen Helmiä -kurssin, joka on myös elämäntarinakurssi. Syksyn opetus ei oikein vastannut odotuksiani, kun oli sijainen eikä kurssi keskittynytkään kirjoittamiseen, vaan muisteluun sanallisesti. Onhan sekin ihan hauskaa, mutta syksy meni jossain mielessä vähän hukkaan. Nyt on tartuttu kirjoittamiseen, kun kurssin oikea vetäjä tuli äitiyslomalta. Kiva, että kohtasimme!
tanssiva harmaa pantteri, kiitos samoin: ilo kohdata taas blogistaniassa :).
Onnellista kuulla, että nyt keväällä kirjoituskurssisi inspiroi. Totta, paljon voi into olla myös vetäjästä kiinni.
Elämänkaarikurssini kesti puoli vuotta, mutta sen jälkeen intouduin menemään Jyväskylän yliopiston etäkurssille ja kirjoittelin erityyppisiä teksejä - silkasta kirjoittamisen ilosta ilman päämäärää. Kun se loppui, aloitin Oriveden opiston etäkurssin jota nyt käyn. Hauskaa sekin.
Joskus mietin, onko mitään järkeä kirjoitella ja kirjoitella mutta sitten unohdan taas miettimisen - ja kirjoitan ja kirjoitan. Ei koira karvoistaan pääse. Kai jotkin intohimot kestävät läpi elämän.
Pikkumiehestä pitää pitää kiinni ja huolta, ja sitten kun se on iso, se tulee ja pitää siskostaan, paljon :)
Ja se on kyllä totta: se joka syntyy kirjoittamisen lahja sormenpäissään, ei siitä syyhystä ikinä pääse, eikä toivottavasti tahdo päästä. Se on lahja josta on itsen lisäksi iloa aika monelle muullekin :)
22 kommenttia:
Tämähän se kiva kuva on!
Ihana kuva.
Lasten suojeleminen on tärkeintä.
Tämä on ihana.
Hymyilen itselleni, kuvastasi tuli mieleen suloinen lapsuusmuisto.
Aivan mainio kuva! Sinulla on ollut ennenkin mielenkiintoisia lapsuudenkuvia. Hyvin pitää sisko huolta pikkuveljestään, joka näyttää tosi miehekkäältä taaperolta. Vaan, miten se isosisko onkin joutunut sinne vaunuihin :D
Ihana kuva! Mutta istuuko isosisko vaunuissa? Kestivätkö?
Osat ovat huolehtiessa hetkeksi vaihtuneet, mutta päämäärä on sama huolenpito.
Kaunis kuva ja hienot vaunut, samantapaiset oli meilläkin!
Mutta se oletin sinä, kun istut niissä vaunuissa, hi, ei sentäs mennyt rikki!
Lapset yleensä, toisinaan, aina joskus onnistuvat olemaan kuulematta tuota ensimmäistä sanaa.
lapsuusmuistot tulee tästä mieleen ja tuo murresanontasi kuulostaa omalta lapsuudelta... Mahtava kuva
Ihana kuva, ihana runo
ja tuossa valitussasi mustavalkoisuudessa lepää kaikki maailman värit!
Ihanaa tätä päivää, joka on meille naisille pyhitetty!
Lapsosest ovat nyt kyllä menneet väärinpäin ;)) Tai ehkä tyttönen halusi muistella, miltä tuntuu olla vaunuissa, hellyttävä kuva!
Maailmalle mielii jo pojan mieli, äkkiä pois, vaaroja pelkäämättä.
Ja tyttö, tyttö on jo pienestä oppinut huolehtimaan.
Taas näytät meille aarteitasi! Kiitos siitä. Aito hetki on ikuistettu. Tuohon vois varmaan kirjoittaa tarinan? (Tuollaisissa vaunuissa minuakin on lykitty.)
Hieno otos!
Hauska taas :)
Tänään käytin blogissani Kutuharjun blogin kommenteissa mainitsemaasi ideaa - kuvaamassa osaksi sitä, millainen seikkailujen verkko tämä blogimaailma on :)
Kommentit lämmittävät, kiitos oikein paljon jokaiselle.
Kun perheeseen tuli patjanpohjimmainen, pikkuveli, oli hänellä kolme isosiskoa.
Ilo oli pientä miestä leikittää ja hoivata. Suojella myös, sillä kovin oli kerkeeväinen hän. Ja iloinen.
Juu, Lastuhan vaunuissa keikuttelee. Nuo vaunut olivat vastustamattomat. Kokeilla piti.
***
Kiva kun idea poikii, mm :)
Kuva on aivan ihana, kävin sitä jo aikaisemmin katsomassa, mutta en kai kommentoinut silloin. Ja Lastu itse vaunuissa :)
Vastasin kommenttiisi siitä vanhasta jutusta blogiini, mutta kirjoitan tässä vielä lisää. Lastu = Paju. Voi että! tuo banneri kyllä oikeastaan paljasti sinut, mutta en suinkaan muistanut ja älynnyt yhdistää. Paljon silloin kirjoittelimme... etkös sinä välillä lopettanut blogin pidon, kun aloit tehdä/julkaista jotain kirjaa. Muistanko ihan väärin.
tanssiva harmaa pantteri,
hauska tavata blogiystävä :). Totta, kirjoittelimme kommenteissamme paljonkin, jaoimme muistojakin. Puolin ja toisin.
Lopetin silloisen blogini kun aloitin elämänkaarikurssin. Vuodatin pitkiä tarinoita sinne. Jotain oikein hyvää tapahtui siinä prosessissa. Se vaati myös sukeltamista Suomen sotahistoriaan.
Kirjahaaveita minulla ei ole. Tulostan joitakin tarinoita jälkipolville kyllä, sillä kirjoittaminen on intohimoni.
***
Kuva on otettu lapsuudenkotimme parvekkeelta 50-luvulla. Asuimme sankaripuiston varrella. Alhaalla kulki rännikatu ja pikkuveli tahtoi katsoa autoja tai hevosia jotka kadulla hissukseen kulkivat. Oli siinä siskolla pitämistä ettei pikkuveli vallan putoa.
Minusta oli kiva kun veli syntyi. Olin silloin yhdeksän vanha. Pääsin leikkimään kaikilla pikkupojan leluilla - ja kyllä niitä hänelle ostettiinkin. Kateutta en muista koskaan häntä kohtaan tunteneeni. Silkkaa iloa vain. -Ja hänen vaunuissaan olivat hyvät jouset; kiipesin vaunuihin "kiikkumaan" useasti.
Parveketuolit muistan hyvin. Olivat kovin kiikkerät: kolmijalkaiset.
Elämänkaarikurssihan se olikin... kuinka kauan kävit sitä? Vieläkö jatkat.
Jäin elokuun alusta eläkkeelle. Aloitin syksyllä Muistojen Helmiä -kurssin, joka on myös elämäntarinakurssi. Syksyn opetus ei oikein vastannut odotuksiani, kun oli sijainen eikä kurssi keskittynytkään kirjoittamiseen, vaan muisteluun sanallisesti. Onhan sekin ihan hauskaa, mutta syksy meni jossain mielessä vähän hukkaan. Nyt on tartuttu kirjoittamiseen, kun kurssin oikea vetäjä tuli äitiyslomalta.
Kiva, että kohtasimme!
tanssiva harmaa pantteri,
kiitos samoin: ilo kohdata taas blogistaniassa :).
Onnellista kuulla, että nyt keväällä kirjoituskurssisi inspiroi. Totta, paljon voi into olla myös vetäjästä kiinni.
Elämänkaarikurssini kesti puoli vuotta, mutta sen jälkeen intouduin menemään Jyväskylän yliopiston etäkurssille ja kirjoittelin erityyppisiä teksejä - silkasta kirjoittamisen ilosta ilman päämäärää. Kun se loppui, aloitin Oriveden opiston etäkurssin jota nyt käyn. Hauskaa sekin.
Joskus mietin, onko mitään järkeä kirjoitella ja kirjoitella mutta sitten unohdan taas miettimisen - ja kirjoitan ja kirjoitan. Ei koira karvoistaan pääse. Kai jotkin intohimot kestävät läpi elämän.
Kirjoittamisen iloa sinulle:).
Pikkumiehestä pitää pitää kiinni ja huolta, ja sitten kun se on iso, se tulee ja pitää siskostaan, paljon :)
Ja se on kyllä totta: se joka syntyy kirjoittamisen lahja sormenpäissään, ei siitä syyhystä ikinä pääse, eikä toivottavasti tahdo päästä. Se on lahja josta on itsen lisäksi iloa aika monelle muullekin :)
Kutuharju,
melkein mikä muu tahansa saapi mennä, mutta kirjoittaminen ei, tuumaa kirjoittajakansa.
Siskon ja veljen välinen taival on pitempi kuin vanhempien ja lapsen. Hyvässä lykyssä sata vuotta kestää.
Lähetä kommentti