Annan kasvot ovat liimautuneet lelukaupan näyteikkunaan. Lasten onneksi lelukauppa sijaitsee vanhan puutalon alakerrassa, katutasoa muutaman kiviportaan verran alempana, niin että Anna, vaikka pieni on, näkee näyteikkunan jokaisen nuken ja palikan, pelin ja vieterisammakon.
Anna nousee lempipaikallaan kyykystä pystyyn. Sukka on valunut nilkkaan renkaaksi. Hän vetäisee makkarat suoriksi ja napittaa sukkakarkulaisen tiukasti kuminauhaan.
Annan yllättää rohkeuspuuska; jospa avaisi lelukaupan oven.
Lyyli, lelukaupan omistaja, on järjestelemässä nukkeja ja puuautoja hyllyille. Oven narina käännyttää Lyylin silmät leluistaan lasta päin.
- Tuasko sinä tulit? kaupanomistajatäti kysyy kulmat kurtussa. - Mittee sinä aena tiällä ravvoot ku et kuitenkaan mittää osta.
- Tuota kissoo minä tuasiisa vähän aekoo kahtelisin… Anna osoittaa sormellaan hyllyllä lepäävää pehmoeläintä, harmaajuovuista.
Vilho, kaupantädin mies, seisoo Lyylin takana. Vilho ojentaa jo kättään kissaa kohti. Ottaakseen, antaakseen. Lyyli tulistuu:
- Annatkos kissan olla paekoillaan, katelkoon tyttö kauempoo vähäsen aekoo ja mänköön sitten mänöjään, mokoma, aena tiällä.
Vilhon käsi pysähtyy patsaaksi. Anna nauliintuu paikalleen. Etäällä on lupa olla. Silmät pysyvät kissassa kiinni. Lopulta Annan kissasta kylläinen katse lipuu Lyyliin… ja Lyylistä Vilhoon… ja Vilhosta omiin polviin jotka niiata niksauttavat: - Kiitos. Näkemiin.
2010
Kuluu kuusikymmentä vuotta. Anna on palannut lapsuutensa kaupunkiin ja innostuu tutkimaan juuriaan.
Lapsuuteen jäi muhimaan kysymyksiä, joihin on nyt aikaa ja halua etsiä vastauksia. Tulkoon mitä tulee. Tuskinpa menneet kummitukset enää vaikuttavat kipuna kantapäässä, sykkeenä sydämessä, tuiskuna otsassa ja kyynelinä silmissä.
Hän tilaa viranomaisilta tiedot itsestään: saa tietää myös kastepäivän ja kummit, joita ei elämänsä aikana passin- eikä viranhaussa ollut tarvittu. Mitä ihmettä: Lyyli ja Vilho, isän setä (sukulaisuudenkin Anna vasta nyt saa tietää), ovat olleet hänen kummejaan eikä sitä koskaan hänelle kerrottu tai millään muodoin osoitettu! Miksi, Anna kummastelee. Tuskin Anna vastauksia saa, ei liene tarviskaan. Syyt jäävät piiloon. Lelukaupan kummien ja hänen välissään on ollut ja tulee olemaan lasi. Elämän armo-oppi kuuluu: aika aikaansa kutakin.
Hän avaa muistoalbumin. Eipä ole sinnekään tullut kurkistaneeksi sitten lapsuuden päivien. Anna lehteilee, pysähtyy:
Mikä liekään rihkamaa
ollut riemunkirjavaa.
Yhden sanan loistavan
muistan sanan: rakastan.
Värssyn viereen lelukaupan Vilho on liimannut helmenharmaajuovaisen kissan kiiltokuvan.
14 kommenttia:
Liikuttava tarinamuisto. Vilholla oli sydän paikallaan, vaikka Lyyti yritti sitä pois sijoiltaan siirtää... katteellinen lyyti! Kummit kummittelevat.
Onko sama kauppa yhä paikallaan? (vai onko tämä kokotarina/puolitarina, kokototuus/puolitotuus ;)
Siitä tulikin mieleeni, että onhan minullakin pari kummia jotka kummeudestaan eivät tienneet, tai eivät olleet tietääkseen...
Joskus tädit ei kestätyttöjä eikä sedät poikia... elämä ei ole suoraviivaista.
Hi, we are Izabela and Sylwia and greet. You have a very nice blog.Jest wonderful and beautiful. Welcome to the blog warm and hot:) Kisses, **
Ihana tarina muistoista, todellisuudesta..
Hymyilin noita makkarasukkia..heti tuli muistikuvia menneisyydestä..
Eilen turussa minua vastaan tuli teini-ikäinen tyyö, jolla oli sukat, vanhanaikaisinen sukkakiinnityksineen ja avoimesti mekon helman alapuolella..
Muoti ottaa mitä halajaa..
Olipa outo kummitäti, joka kaiken lisäksi osasi pitää miehensäkin tunteet kurissa! Kummallista myös,että lapsi ei tiennyt keitä omat kummit olivat. Minulla oli useita kummeja, joista kolmelta sain elämässä paljon ja kahta en edes ulkonäöltä olisi tuntenut - olivat kai heidän ja vanhempieni tiet erkaantuneet. Mutta silti, nimeltä tiesin kaikki kummini. Osaavatkohan Annan vanhemmat sisarukset mitään kertoa näistä kummeista ja heidän omituisesta suhtautumisestaan kummityttöönsä?
Tarinassi on koskettava tunnelma ja hieno aiheeseen liittyvä valokuva.
Muistojen palasista rakentuu elämän palapeli, aikaa myöten.
Vilhon liimaama kiiltokuvaa kertoo todellakin rakkaudesta.
Ihana tarina lapsuudestasi!
Ja samanlaiset makkarasukat mullakin varmaan pienenä oli!
Mutta Vilho olikin kiltti ihminen, kiltimpi kuin se Lyyli-täti.
Se taisi vaan pelätä sitä ja sen kovuutta hiukan.
Mutta ihme, ettei sitten edes syntymäpäivänä se Lyyti sulle jotain antanut.
Mä sain kummitätiltäni aina yöpaidan, ja olihan ne aina nättejä, mutta joskus olisin toivonut jotain muutakin.
Ja joskus sitten mulle sattuikin sellanen lipsahdus, että kun sain paketin, niin vahingossa sanoin, että kiitos, ja yöpaita on varmaan nätti!
Vaikken ollut edes avannutkaan sitä pajkettia vielä! Hi!
Mutta sun tarinassasi oli niin kaunis kuvakin vielä, mistä sä olet sen ottanut, onko siellä vielä se sama kauppa jossain Kuopiossa??(ei varmaankaan)
Muistoja putkahtaa mieliin joskus pienestä seikasta, esineestä. On mukava kulkea kauas taaksepäin. Sinne voi kuljettaa vanha kiiltokuva runoineen, kuten sinulla nyt.
Mainiota, että olet voinut tallettaa lelukaupan kuvana.
Kiitos, on aina niin hyvä ja kiva lukea kommentteja. Toivon, ettei haittaa vaikka vastaan yhteisesti. Ja toivon että aavistatte kuinka jokaisen kommentin edessä ilahtuneena hihkun :).
Tarinani on pitkälti täyttä totta. Mummin korttelissa torin laidalla (minne mekin muutimme Vuorikadulta kun olin 9-vuotias) sijaitsi kyseinen lelukauppa. Pariskunnalla ei ollut lapsia. "Lyyliä" pelkäsin, "Vilho" oli hissukka.
Sukututkimuksen myötä tilasin seurakunnalta tietoja. Hämmästyin kun huomasin että Vilho ja Lyyli ovat olleet kummejani. Sitäkään en tiennyt, että Vilho oli isäni setä. Sisaruksillenikin tämä tieto oli uusi. Ja melkein joka päivä pihalla - tai lelukaupan näyteikkunan takana - kohtasimme, mutta kotiin pariskunta ei meille koskaan tullut vaikka matkaa olisi ollut muutama minuutti.
Minua ei tämä sureta, "mustan" huumorin keskustani vain hymyilee kun vastaus yhä lymyilee. Elämä on merkillinen.
Kuvan otin Kuopion museon vanhojen lelujen näyttelystä. Kuvata museossa saa ilman salamaa.
Tuon lelukaupan tilalla on Suomalainen Kirjakauppa, talo rakennettiin puutalon paikalle muistini mukaan vuonna 1968.
On kiehtovaa muistella menneitä, myös enemmän tai vähemmän kummallisiakin "kohtaamisia" kuten kummejaan. No, sylikummini piti minuun tiiviisti yhteyttä: isän sisko, kirjojen rakastaja.
Hih, tarinastasi tuli välittömästi mieleen kauppias Oleson rouvineen sarjasta Pieni talo preerialla :)
Mukavasti kerrottu muisto lennättää lukijaa mennessään. Ja loppujen lopuksi muistovärssy ja kiiltokuva sen todistavat, rakkautta kyllä löytyi vaikka selän takana piileksikin.
Kuopiohan paljastuu melkoiseksi muistojen aarrearkuksi.
Ikä ja elämänkokemus antavat niihin omat mausteensa, sen viimeisen täyteläisyyden maun.
Sirokko,
Pieni talo preerialla on ollut eräs lempikirjoistani. Nyt tulee halu (kun kauppias Olesista ja perheestään kerrot) lukea se(kin) kirja uudestaan.
Mk,
juu, muistojen aarrearkku Kuopio mulle on. Taivallan pitkin katuja ja kujia, toreja ja rantoja ja taivastelen mielimuistoja - ja mielettömiäkin. Huomaan, että ikä tekee tehtävänsä. Toivon että muistan katsoa heitä jotka ovat poissa jo, silloista aikaa vasten. Kaikella on syynsä. Ja kaikkea en saa koskaan tietää.
Tämä lelukauppajuttu ihan oikeasti nyt vain naurattaa. Niin monet kerrat siellä norkoilin enkä tiennyt että lelukaupan omistivat kummivanhempani :). Hyvä ehkä ettei minua ainakaan leluilla hukutettu ;).
Näistä muistoistasi tulee mieleen kuva:
Muistokomerosi hyllyllä, siellä vähän syrjemmällä, on valkoiseen silkkipaperiin käärittyjä isompia ja pienempiä paketteja, pehmeitä ja kovia. Jotkut paketit olet itse sinne piilottanut, toiset ovat toisten lahjoja, kaikista et tiedä edes taustaa. Otat paketin kerrallaan sieltä käteesi ja kokeilet, miltä se tuntuu kädessä ja miltä se tuoksuu. Ravistelet sitä ja kuuntelet. Jos sen aika ei ole vielä, laitat sen takaisin hyllyyn ja kokeilet toista pakettia. Kun oikea paketti löytyy, käärit sen silkkipaperin hellästi ja varovasti auki...
mm,
kiitos hyvin, hyvin paljon. Avaat oven muistojeni kammioon. Syttyy tuikkuja, kirkastuu. Joissakin kohdin on yhä hämärää. Mutta ei siltikään enää hätää mitään.
Näin juuri matkani menee. Kiitollinen olen, jos mysteerit avautuvat; nöyrä olen jos salaisuudet jäävät aukeamatta. Löytöretkeily jatkuu.
Lähetä kommentti