lempiväri, -ruoka, -paikka

Sain Tanskulta haasteen - ja tunnustuksen. Kiitos. Mikä on lempivärini, -ruokani ja -paikkani minne haluaisin matkustaa, hän kysyy.

Vastaukseni ovat varmaan joillekin teistä jo tutuista tutuimpia, mutta en osaa näyttää muuta kuin sen polun mitä kohti ajatus lähtee kulkemaan, joten:


Lempivärini?

Väitetään, että lapsi oppii nimeämään  perusvärit neljävuotiaana. Ihmettelen: eikö  aikaisemmin.   No, eihän sillä, minkäikäisenä värit nimeää, ole merkitystä  - vai onko?

Mikä lainalaisuus  on siinä, että yksi- kaksi-kolmivuotiaan muistot putoavat kaivon pohjalle eikä niitä saa ylös vaikka kuinka yritän  ravistella 1946-1949 muistojeni sankoa: tule elämyksen vesi, tule niin kuin se on. Varhaisin värini.

Esiin  nousee vain vuosi 1950. Mikä on värimaailmani? Ei väri, joka siltä ajalta eteeni saapuu, välttämättä lempivärini ole, mutta arvonsa sillä on:  muistan. Ja hymy tulee hyvin kaukaa.

Muistan harmaan talvisen lumipyryn, kun  hiihdän jäätä myöten umpihangessa isän kanssa saareen, jonne nyt vanhana olen palannut.  Tuon lapsuuden ensivärielämyksen vuoksiko  kaipaan mustavalkoisia vanhoja valokuvia?  Vähässä värimaailmassa on kaikki. Harmaa joko kumartaa valkeudelle tai toisin päin: pimeydelle.  Se pureva tuisku ja viima vasten poskiani on jäänyt mieleeni turvaturkkina: edessäni hiihtää isä, jonka selän takana jaksaa nelivuotias mitä vain. Jäiset nuolet osuvat poskiin  mutteivät satuta.

Minun harmaani on täynnä valoa. Minun harmaani on minun isäni. Minun elämäni väri on ollut isän harmaa palttoo, hänen vahva selkänsä ja puusuksensa jotka  lumituiskussa umpihangessa latua edelläni järven jäällä auraavat –  kevyesti kulkea myös sitten kun isä ei enää maan päällä vaella.

Isän huolenpito, hänen isänrakkautensa liekki on harmaa.  Se lämmittää ja sytyttää yhä. Harmaa ei riitele minkään värin kanssa. Harmaa saa vereni kuohumaan: elän.


Lempiruokani?

Juuri nyt pekonihauki.  Palkittu ohje löytyy Savon Sanomien ruokasivuilta linkin takaa. Jätin mausteista chilirouheen pois ja kypsensin uunissa, en grillissä. Haukiko mautonta?  Niin on maukasta että uusiksi menee. Ja uusinnan uusinnaksi niin kuin radio-ohjelmat kesäisin.



Minne haluaisin matkustaa?

Elämä on elettävä eteenpäin, vaikka sen ymmärtää taaksepäin (tai jotain sinne päin)  sanoo Kierkegaard.

Tällä samaisella saarella jonne vanhuuden alkaessa palasin, olin lapsena  yrittänyt pyydystää ahvenia päivät pääksytyksen. Heti kun heräsin, koppasin käteeni haavin niin suuren että olisin voinut upottaa sinne koko pienen ruumiini.  Juoksin polkua pitkin saunalle, käännähdin laiturille, jonka päälle kierähdin makaamaan.  Työnsin silmäni lankkujen rakoihin ja tuijotin  laiturin alla pyrstöään laiskasti heiluttavia ahvenia joita yritin haavilla pyydystää mutten  koskaan  läpi lapsuuteni kesien saanut niitä  kiinni.

Ei se mitään, sanoo ihminen (kun  hyvittelee turhaumaa koska ei halua jäädä pettymyksensä vangiksi). Ei se mitään? Nyt kun  olen vanha ja palannut lapsuuteni saarelle, uistelen joka ilta ja joka aamu ja välillä keskellä päivää ja vastaan ’kyllä’  ihmiskunnan aamulle joka sisälläni jyllää (metsästys- ja kalastusgeenit ovat genokarttaani viritetyt kuin vaaput jotka asettelen veneeseen kun iltauistelulle käyn). Halu on hyvä.  Luulin, etten enää syty kalastuksesta samalla vimmalla kuin lapsena, mutta väärin luulin.

Kalastus on isän peruja. Hän kuoli vuonna 1974, liian varhain, alle kuusikymmentävuotiaana. Hän uisteli. Hän kalasti verkoilla, hän savusti takassa ahvenet ja lahnat, ja minä söin. Sanomalehti rapisi kun kala kypsyi. Ja isän takana minun sisälläni ovat isänisänisät Laatokan Mantsi-saaressa, missä menneet sukupolvet elivät ja kalastivat. Heidät olen johdattanut Kallaveden saareen.

Joka ilta kun käyn uistelemaan, katson taivaalle ja muistan isää. Ei, eivät pilvet ole hän, mutta kun kala käy kiinni ja vapa taipuu, vedän itseni hänen luokseen eikä mitään erottavaa välillämme enää ole, ei varsinkaan sitä mikä meidät erottaa: aika. Me olemme yhtä. Isä, minä olen nyt  vanhempi kuin sinä kuollessasi, mutta tule ja katso minkä minä sain:   ison  hauen.

Niin, vasta nyt vastaan kysymykseen: minne haluaisin  matkustaa. Kalastamaan Lappiin. Uusiin maisemiin – palatakseni kotovesille. Ehkä Tenolle, lohiapajille?  Luin Antti Tuurin Tenolla kalastamassa. Ja minua vietiin. Tenotauti josta hän varoitti -  tai yllytti, miten sen ottaa -, iski samalla voimalla kuin lohi käy kiinni pyydykseen. Antaudun. En pyristele vastaan. Jo lapsena kala vei minua mukanaan, ja nyt kaiken maailman vedet kierrettyäni tiedän että kala vie minua yhä... ties minne.