Rippikuva vuodelta 1961.
Hän kävi leiririppikoulun Poukamassa ja itki syntejään, joita rippi-isä toi esille niin että hänen sielunsa uhkasi särkyä. Hänen isänsä oli vihainen: mitä syntejä muka viisitoistavuotias oli ehtinyt tehdä. Hän ei tiennyt, ketä kuunnella: isää, rippi-isää vai – itseään.
Hän kulki Poukamasta Kallantietä pitkin Kuopion keskustaan kohti kotia muiden leiriläisten kanssa, ja he lauloivat virsiä niin että ääni kiiri mäen rinnettä pitkin ylös huipulle asti, Puijolle, sinne minne nykyisin suunnitellaan golfkenttää ja puita karsitaan ihan ihan vähän vain, juupa juu. Se jos mikä on synti ja rikos luontoa ja ilmastoa vastaan, sitä joka meidät kaikki ja meidän jälkeemme tulevat lopulta hengissä pitää.
Rippikoulu opetuksineen jätti häneen jälkensä ja vaikka maailma vierotti hänet hänen lapsen- ja nuorenuskostaan kuin kansanlaulu lapsuudenystävästä, hän huomaa nyt, palattuaan lähelle Poukamaa laulavansa kuin silloin kauan sitten Kallantiellä vaeltaessaan: Oi Herra, luoksein jää jo ilta tullut on.
23 kommenttia:
Kauniin tarinan sidoit herkkään kuvaan!
Kaunis kuva ja tarina. Herkkä on nuoren mieli. Vanhat virret ovat hyvin muistissa, niin paljon niitä laulettiin.
Lyhyessa kertomuksessa paljon olennaisat, tarpeellista. Rippikoulu aika yhdisävää tai eroittavaa, mieli herkkä. Kaunis kuva.
Hieno tarina!
Sielukas kuva ja sopii tarinaan. Oma rippikouluni meni kokonaan harakoille. Ripari järjestettiin koulun puolesta: olimme ikäänkuin jälki-istunnossa kuuntelemassa tekopyhän kirkkohistorian opettajan, varajeesuksen yksinpuhelua. Porukka vain odotti, koska istunto päättyy ja päästään baariin juomaan cocacolaa ja polttamaan tupakkaa (siihen aikaan ei ollut keskiolutpaikkoja eivätkä koululaiset silloin vielä juoneet olutta).
Isäsi kanssa olen täysin samaa mieltä, ettei viisitoistavuotiasta ole syytä syyllistää synnintuntoon. Uskonnolla tai uskonnollisuudella on ihmiselle paljon arvokkaampaakin annettavaa kuin syyllisyyden taakka!
Totta, sielukas kuva, kuten Ina tossa edellä kirjoitti. Ja samaa mieltä myös, että isäsi oli oikeassa, 15 vuotiasta ei todellakaan pidä syntiseksi syyllistää.
Hieno vastaus haasteeseen. :)
Kiirepakolainen,
'hän' kiittää.
cajsa,
kiitos. Kuvan rippilapsi ihmettelee nyt vanhana, kuinka hyvin virret ovat säilyneet päässä, vaikkei niitä ole veisannut vuosikymmeniin.
kaari3,
nuoruus on herkkää aikaa. Maailma avautuu ja hämmentää. Kunkin aikakauden nuorella ovat omat vaikeutensa ja ilonsa, -isminsä ja perinteensä. Tänään moni ilmiö on erilainen, mutta ehkä ihminen on sittenkin perimmältään sama. Turvallisuushakuinen.
Ari,
kiitos.
Ina,
puhutteleva termi: varajeesus :). Sellaiseen kun nuori törmää, tekee varmasti mieli mennä tupakille.
Kuvan rippilapsen rippi-isä oli lestadiolainen. Ei millään pahalla, mutta pahalta tuntui puhe veriruskeista synneistä, joita piti käydä rippi-isälle tunnustamassa. Jos ei muuta, niin perisynti nyt ainakin piinasi. -Toisaalta oli ihana tunne, kun on joku joka hyväksyy ja rakastaa ehdoitta, kurjaa :). Siksi virsi raikui ja hyvä olo täytti sydämen ja tienoot.
Nyt on tuon rippikoululaisen elämänkatsomus "mistään en oikeastaan tiedä yhtään mitään". Varmuus rapisee, mutta silti hyvä on tätä elämää elää. Hymyn syitäkin piisaa. Tulkoon jokainen uskollaan "autuaaksi".
Itkupilli,
kiitos.
Niin. Turha syyllisyys ja syyllistäminen pannaan, siinä isä oli oikeassa ja kuuntelen häntä. Vaikka hän on poissa, hänen vaikutuksensa on vahvempi kuin rippi-isän. Niin se vain menee.
Niin herttainen ja viaton, mutta silti toisessa silmässä odottavaa elämän kiihkoa. Se on aivan oikein. Virsiä kiihkeästi ja kohta kiihkeitä suudelmia päälle. Se on elämää, mutta vaikea rippilapsen on tietää, mitä tässä oikein pitäisi tehdä. Etenkin ennen lapset olivat liiankin kuuliaisia, nyt he tietävät paremmin mitä haluavat ja myös sen ilmaisevat.
Herkkä kuva, herkkä tarina.
Luulen, että aiheeton syyllistäminen on ollut yksi sukupolveni taakka, jonka painosta on vaikea päästä irti.
Nuori on herkkä ja vastaanottavainen. Rippi-isän sanat koskettavat ja pelottavat.
Tällä rippi-isällä ei näyttänyt olevan taitoa asettua nuorten tasolle.
Kaunis kuvamuisto, sellainen jäi minullekin rippikouluajasta.
Usva,
Olet oikea selvännäkijä: "Virsiä kiihkeästi ja kohta kiihkeitä suudelmia päälle." Mistä arvasit :).
Totta niin, mutta samalla olin aika ulalla elämässäni nuoruudessani. Niin paljon niin raskaita kysymyksiä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä raskaampi on askel mutta keveämpi mieli. Ja se hyvä mikä tulee eteen, siitä voi iloita ilman syyllisyyttä.
Elämisen kiihko ja intohimo on tärkeää alusta loppuun asti. Elämä – elettäväksi annettu.
Simpukka,
varmasti on niin, että meidän sukupolven ihmiset kantavat vanhempiensa sodan aiheuttamia taakkoja. Niin luulen. On aikamoinen "saavutus" päästä syyllisyydestä irti ja kohdata myös se, mikä totta on: elämänilo.
arleena,
arvaatkos, kuvan 'hän' koki olevansa maailman rumin ja syntisin ihminen. Tämän käsityksen hän sai monista eri syistä. Mutta kun tietty ymmärrys saapuu, voi nostaa päänsä ja nähdä toiset ja itsensä kauniina - riippumatta siitä millainen on nenän kaari tai huulten suunta, silmien koko tai hiusten tuuheus.
Olisipa mukava nähdä ihmisten rippikoulukuvia.
Niin nuori, niin kaunis ja elämä edessä. Tarina tempaa mukaansa ja saa miettimään;
Miksiköhän omat rippikoulumuistoni ovat niin hatarat?
kaanon,
muisti on metka. Miksi juuri tietyn tapahtuman tai välähdyksen muistaa? Ehkä se ei välttämättä selviä koskaan. Mutta hauskaa on kirjoittaa - silloinkin tekee kipeää - sen minä muistaa.
Katson kuvaa kauan läheltä.
Mietin mitä tuolle tytölle olisin osannut sanoa silloin omien myllerrysten keskellä ja mitä nyt.
Jostakin syystä haluan sanoa näin:
Elämä pitää ottaa tosissaan - mutta ei liian vakavasti.
mm,
kiitos :).
Sopiva annos elämän kepeyttä johtaa eteenpäin :)
Niin kaunis tarina sulta taaskin, koskettavakin.
Rippiisäsi oli todella vanhoillinen ja loukkasikin sinua.
Siinä iässä mieli loukkaantuukin niin herkästi.
Isäsi oli tässäkin asiassa oikeessa!
Ihana kuva. Voihan nuoruus!
Paljon alkoi myllertää mielessä sanojesi johdosta. Kuulosteleminen, itseensä uskominen, usko, virret... Se on pitkälti itsensä kasaamista tämä elämä.
Kaunis tarina, kauniista tytöstä.
Harakka,
Ruska,
Tellu,
kiitos teille. Niin usein kommentteja lukiessa läikähtää lämpimästi ja ymmärtäen: ihmisen osa on (monessa kohdin) yhteinen. Ja jos onkin ollut erilainen, myöhemmin tajuaa, kuinka nuoruuuden muistot myllerryksineen yhdistävät.
Kumpa muistettaisiin erottaa perisynti ja jokaisen henkilökohtaiset väärät teot, kun aletaan puhumaan syntisyydestä. Jäisi moni tuska ja paha mieli vähemmälle, ainakin noin nuorena, kun on vielä herkkä ja vastaanottava mieli, eikä ole itse vielä ehtinyt ottamaan asioista selvää.
TeeTee,
viisasta pohdintaa. Kuvan tyttökin meinasi musertua "perisynnin" alle. Ne veriruskeat synnit rippi-isä "puhdisti" tytön tullessa ripittäytymään. Jälkeen päin tuli kummallinen olo, ja hetken huojennuksen jälkeen syyllisyys alkoi painaa taas raskaasti.
Minä tykkäsin, kiva juttu Lastu.
Mustis,
mukava kuulla :). Joskus tuntuu kuin sormia liikuttaisi tunne paljaaltaan, kun kirjoittaa...
Lähetä kommentti