kakkaava valas

Kaikilla ihmisillä on yhteinen osoite: planeetta Maa. On ollut alkueevasta lähtien, on tällä hetkellä – ja toivon mukaan on myös tulevaisuudessa.  Niin kuin ihmiset tarvitsevat hyvää kohtelua ja hyvää tahtoa, sitä samaa kaipaa ikioma lintukotomme ja sen äiti Maa ja isä Taivas. Luonto.

Koskaan et muuttua saa, laulaa laulu. Ilmastonmuutos muuttaa elämän edellytyksiä huonoon suuntaan, asuupa ihminen missä tahansa maapallon kolkalla. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Tyttäreni ensimmäinen sana oli: kukkia. Siitä se lähti: luonnonrakkaus ja -suojelu, tietämys ja tutkimus.  Hänen kauttaan olen oppinut paljon elämästä ja luonnosta – myös ihmisen vaikutuksesta luonnon hyvin- tai pahoinvointiin.

Tällä hetkellä Hanna toimii Canberran yliopistossa. Hän kirjoittaa Helsingin Sanomiin  tiedekolumneja. Kun luin hänen maaliskuisen  kolumninsa, kysyin, saanko tuoda sen blogiini. Hän antoi luvan. 

HS - Tiede & Luonto - 13.3.2012

AIVOITUKSIA

Kakkaava valas saa valtameret tuottamaan

HANNA KOKKO
Kirjoittaja on evoluutioekologian professori Australian kansallisyliopistossa Canberrassa.

Valaat syövät kaloja. Hylkeet syövät kaloja. Jos merissä on vähemmän valaita tai hylkeitä, kaloja on enemmän ja me voimme syödä paljon kalaa. Logiikka kuulostaa todelta - mutta sitä se ei ole.

Valaita ja kaloja on merissä murto-osa siitä, mitä ennen. Tämän voisi kaiketi selittää kalastusinnollamme. Mutta miksi myös eläinplanktonia, kuten krillejä, on nykyisin kovin vähän? Jos planktonia ahmivia kaloja ja valaita on vähän, luulisi edes krilliä riittävän.

Vai onko niin, että merissä menee kaikki jotenkin pieleen, kun valaat häviävät?

Merten tuottavuus on kiinni kasviplanktonista. Yhteyttäminen tapahtuu pinnan tuntumassa, koska syvemmällä ei ole tarpeeksi valoa. Planktonista osa vajoaa jatkuvasti kohti syvyyksiä, ja syvänteisiin painuvat myös ravinteet.

Lämpimän pintaveden ja kylmien syvyyksien välillä on rajapinta, jonka läpi ravinteiden paluuliikenne ei oikein suju. Etenkin rautaa on pintakerroksissa usein liian vähän pikkueliöiden aineenvaihduntaan.

Mitä tapahtuu, kun systeemiin lisätään valas?

Iso otus syö ja kakkaa paljon. Toisin kuin kalan tai krillin kakka, valaan kakka kelluu, ja valaat myös ulostavat pinnan tuntumassa. Jos valaita on paljon, niiden syömä ja ulostama rauta palautuu tehokkaasti pintakerrokseen. Tuottavuus kasvaa, kun kasvi- ja eläinplanktonin sekä kalojen määrä lisääntyy. Valaitakin on pian enemmän.

Ja mitä enemmän isoja ja keskikokoisia eläimiä ui merissä, sitä paremmin merivesi sekoittuu. Jopa nykyiset pienet kala-, hylje- ja valaskannat liikuttelevat merissä ravinteita yhtä paljon kuin tuulet ja vuorovesi-ilmiö.

On ehdotettu, että meriä lannoitettaisiin raudalla ilmakehän liian hiilidioksidin sitomiseksi.

Mutta valaat voisivat tehdä saman! Menneinä aikoina meret kuhisivat elämää. Valaitakin oli niin paljon, että ne pitivät kokonaisten valtamerten tuottavuutta pystyssä. Kun tuottavat meret pitivät krillikannat kunnossa valaiden syöpöttelystä huolimatta, kuollessaan pohjaan vajoavat krillit olivat melkoinen hiilinielu.

Valaanpyynnillä on vuosikymmenten kuluessa ollut hämmästyttävä seuraus: se on voinut tylsyttää tehokkaan aseen ilmastonmuutoksen torjunnassa.

herätys

Elämä on taistelua, ihanaa taistelua.

Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat.

Säilyttäkäämme vanhasta se, mikä siinä on pysyväistä totuutta.

Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!

Minna Canthin lausahduksia. 

Valokuvatorstai: Punainen

sanasta miestä, kirjasta mittaa

Pekka Paavali on käynyt mittauttamassa sisäisen tilansa ja saanut kuulla olevansa tosikko. Se on kova pala hänelle, joka on luullut olevansa kovin hauska ihminen. Iloksi itselle, iloksi muille.

Millainen on tosikko?

Pekka Paavali päättää ottaa selvää ja menee Hikipediaan, missä iloinen, huumorintajuinen ihminen kohtaa tosikon.

Iloinen ja huumorintajuinen ihminen: "Moi, miten menee? Haluatko kuulla vitsin?!”

Tosikko: ”Yrmh...No hyvä on.”

Sama ilopilleri: ”Mummu ja pappa pelasivat tennistä. Pappa hävisi. Etsinnät jatkuvat edelleen.”

Sama tosikko: ”NYT RIITTÄÄ! Mene lukemaan läksyjä, kirjaa tai Wikipediaa - - -!”

Pekka Paavali järkyttyy lukemastaan. Ovatko etsinnät tuottaneet tulosta? Onko pappa löytynyt?

Pekan kaveri Ville opastaa: älä ota Pekka kaikkea niin tosissasi.

Jotta Pekka välttyisi seuraavalta ahdistuskohtaukselta, hän  päättää kirjoittaa elämänsä ensimmäisen pakinan.  Pakinointi jos mikä opettaa huumorintajua, Ville vakuuttaa ja Pekka motivoituu.  Ja hetki jolloin ihminen motivoituu oman hyvinvointinsa vuoksi, on liki pyhä. Pekka niin niin toivoo, että voisi vedota edes kerran elämässään huumorintajun yhteydessä omistusliitteeseen -ni: huumorintajuni, joten hän päättää yrittää, vaikka sana 'jalkakirja' ei sytytä ollenkaan. 

Jalkakirja, kirjoittanut Pekka Paavali. Pakina.

Jalkakirja, ensimmäinen sanoo.
Mikä, toinen kysyy.

Jalkakirja!! ensimmäinen toistaa.
Mikä mikä?? toinen toistaa.

Etkö sinä tajua, ensimmäinen kysyy.
Etkö sinä tajua, toinen matkii.

Hyvää päivää, kirvesvartta, ensimmäinen sanoo.
Hyvää päivää, kirvesvartta, toinen toistaa.

Minä en ymmärrä sinua, ensimmäinen parahtaa.
Minä en ymmärrä sinua, toinen toistaa.

He ymmärtävät toisiaan, kun ymmärtävät, ettei kumpikaan ymmärrä toinen toistansa. 

- Tokkopa tuotostani Villelle näytän. Jos huumori on näin vaivalloista, niin olkoon. Suutari pysykään lestissään ja tosikko tosikkoudessaan, päättää Pekka Paavali ja miettii silti yhä, millä ratkaisee jalkakirjan arvoituksen: kummajaissana ei jätä häntä rauhaan.

Aamulla varhain kirjaston ulkopuolella odottaa ovien avautumista Pekka Paavali mittanauha kädessään. Hänellä on edessään iso urakka, sillä hän ei aio itseään eikä jalkakirjaa pettää vilunkimeiningillä.

Koko päivän Pekka Paavali hiippailee mittanauha kädessään kirjaston käytäviä  pitkin ja poikin, ristiin ja rastiin; pysähtyy, tutkailee, vetelee kirjoja hyllyistä, mittaa kansien korkeuksia ja lopulta löytää hakemansa, yhden jalan perusteoksen nimeltä Suomalainen paikannimikirja. Hän tarttuu järkäleeseen, heiluttaa sitä kuin voitonlippua ja huutaa: "Olen löytänyt aidon jalkakirjan. Kannen korkeus on tismalleen 30.48 cm."

Tosikosta ei tule humoristia, ei sitten millään, Pekka huokaa onnellisena. Fakta se on joka jyllää ja sielua hellii.


Pakinaperjantai: jalkakirja

selkä selkää vasten

Saanko esitellä: savolainen riidanratkaisuvene.

Miten se toimii?

Kinaaja Ykkönen istuutuu penkille. Kinaaja Kakkonen istuutuu myös penkille, mutta selkä  kiistakumppaninsa selkää vasten. Hankaimet sojottavat eri suuntiin samoin kuin riitelijöiden mielipiteet.

Ykkös- ja Kakkosriitelijä tarttuvat airoihinsa: riidanratkaisusoutelu alkaa. Toinen soutaa kohti pohjoista, toinen etelään päin. Vene junnaa ensin paikallaan, mutta ennen pitkää toinen soutajista määrää kulun suunnan ja on voittaja. 

Vene lipuu rannalle ja kiistakumppanukset kaivavat eväsleivät repuistaan ja alkavat järsiä niitä. Samalla penkillä, vieri vieressä.

***
Mistees näetä ylj nelimetrisiä kinankatkasun venneitä suap? Kuuselan veneveistämöltä hyvinnii, samasta paekasta mistee ennen jouluva kävin hakemassa lapsuuven puatin pienoesmallin. Se kulukoo vuan yhteen suuntaan: etteenpäen. Mitä nyt välillä mutkittelloo: elloo kelloo.


mustaa ja valkoista: penkki

lapsen kasvot ovat aivan valoisat

Hajamielistä ulos silmäilyä

Mitä me teemme näin kevätpäivinä, jotka nyt tulevat nopeasti? Tänään aamulla taivas oli harmaa, mutta jos nyt menee ikkunan ääreen, yllättyy ja nojaa poskeaan ikkunan hakaa vasten.

Alhaalla näkee tosin jo laskevan auringon valon lapsenomaisen tytön kasvoilla, kun tämä kävelee siinä ja katsoo taakseen, ja samanaikaisesti näkee niiden päällä hänen takanaan nopeammin tulevan miehen varjon.

Sitten on mies jo kulkenut ohi ja lapsen kasvot ovat aivan valoisat.
Franz Kafka: Novelleja, Otava-Delfiinikirjat 1972  
 
Valokuvatorstai  
 

Luin Elävää kirjaa

 

Lainasin eilen Kuopion kirjastosta kahdeksikymmeneksi minuutiksi Elävän kirjan.

"Elävä kirjasto toimii kuten tavallinenkin kirjasto, paitsi että paperisten kirjojen sijaan Elävästä kirjastosta lainataan oikeita ihmisiä keskustelua varten. Elävän kirjaston kirjat edustavat aina erilaisia vähemmistöjä ja muita ryhmiä, jotka kohtaavat syrjintää, ennakkoluuloja, stereotypioita ja rasismia."

Esitin kirjastovirkailijalle toiveeni saada keskustella pitkäaikaissairaan kanssa. Portaikon takaa tuli luokseni pitkä tyttö, joka johdatti minut musiikkiosaston keskustelunurkkaukseen.

Kun olin keskustellut hänen kanssaan meille varatun ajan, tiesin että hänellä ja  meillä kaikilla on sisällämme kirja ja päällämme kannet, jotka toisinaan on hyvä avata.

Tarvitsemme kirjojen lisäksi Elävän kirjaston. Kertojan ja kuuntelijan. Vuoropuhelun.  Eilen vakuutuin myös narratiivisen lääketieteen tarpeellisuudesta. Potilas kirjoittaa sairaudestaan 'kirjan', jonka lääkäri kiireettömästi, kaikessa rauhassa lukee.  Tämän jälkeen dialogia potilaan ja lääkärin kesken  tukee hoidon onnistumista parhaalla mahdollisella tavalla.

***

Vastaan tällä Tylsän Mörököllin haasteeseen kertoa ilonaiheista. Kokemus Elävästä kirjasta oli minulle tärkeä.

Kutuharju, olen iloinen, jos jatkat haastetta ja kerrot, mikä sinua ilahduttaa. 

ja minua paleli

Isä seisoi huoneeni ovella. Hänellä oli asiaa. "Kirjoita joskus kirja", hän sanoi. Olin kahdeksanvuotias ja ajattelin kirjoittaa kirjan, kun isä kerran sitä toivoi.

Aloin harjoitella.

Koulussa kirjoitin pitkiä tarinoita; mielikuvitus vei kauas ja toi lähelle eikä estoja ollut. Kynän piirtämät sanat ja niistä muodostuneet tarinat olivat luontaista kuin hengittäminen tai kuin veri joka suonissani virtasi. Opettaja sanoi: "Kirjoita kirja, tarinasi eivät enää ainevihkoon mahdu."

Ylioppilasaineesta sain stipendin. Kiitos ei kuulu minulle, vaan elämälle, jonka vaikeuksista oli helppo kirjoittaa. En tarvinnut enää mielikuvitusta kun ammensin aiheita nuoruuteni kriiseistä, joista kiitettävästi kirjoitin.

Lähdin opiskelemaan.

Opiskeluun kuuluivat ns. kirjalliset harjoitukset. Sain jokaisesta harjoituksestani arvosanan kymmenen. Käynnistin nyt  kynäni kahdesta lähteestä: sekä mielikuvituksesta että maailmanmenosta. Yhdistin ne.

Isä kuoli. Lopetin kirjoittamisen. Putosin jääkylmään kuiluun.

Jalkojani paleltaa, siksi en osaa enää kirjoittaa. En ole koskaan kirjoittanut villasukat jalassa. Voisin kokeilla. Mutta niissä kaikissa on reikä. Aion nyt parsia sukkani.

Tämän kerrottuaan vanha mies yhteisellä puistonpenkillä kaivoi repustaan parsinneulan, villalangan ja reikäisen sukan. Hän hyvästeli minut, tuntemattoman, ja kumartui parsimuksensa puoleen. Jotain tuttua hänessä oli. Äkkiä minun tuli lämmin.

Koskaan ei ole liian myöhäistä kirjoittaa kirja villasukat jalassa.

Pakinaperjantai: Ja minua paleli

sananvapaus

 Valokuvatorstai: Vapaus

raidallinen

1956

Mummillani oli raidallinen esiliina.

Hänen miehensä, ukkini, jäi junan alle 6.12.1919 ja mummi kasvatti kaksi tyttöään yksin; toinen oli äitini.

Mummi ei puhunut ukistamme. Silmiin kihosivat surukyyneleet ja suu sulkeutui, jos me lapsenlapset kinusimme saada tietää, millainen mies se Heikki oikein oli.

Mutta erään kerran hän avautui:

- Mukava ja hyvä mies se olj, osas ostoo minulle nättiä leninkikangasta.

Siinä lähes kaikki mitä Heikki-ukista tiedän. Hänen hautansa löysin viime vuonna Siilinjärveltä. Jouluna sytytin siellä kynttilän; ensimmäistä kertaa. Tahdon tietää lisää, niinpä liityin Savon Sukututkimusharrastajiin. 35. valtakunnalliset sukututkimuspäivät pidetään tulevana viikonloppuna Kuopiossa.

kaksinkertainen tuplaespresso

Uolevi Koistisella, eläkeläisellä, on kalakaverina tohtori Taneli Tietäväinen. No, ei hänen oikea nimensä Tietäväinen ole, mutta siksi Uolevi on hänet mielessään ristinyt, sillä yhtä monta vaivaa kuin Uolevilla on ollut, yhtä monta parannuskeinoa tohtori Tietäväinen on tiennyt ja Uolevi krempoistaan parantunut. On kuitenkin yksi "tauti", mihin ei ole auttanut Tietäväisen viisaus eikä taito: Uolevin sairaalloinen saituus.

Yksikseen on Uolevi ominaisuutensa vuoksi elämänsä läpi taivaltanut. Joitakin morsianehdokkaita matkan varrella on ollut, mutta viimeinenkin, Elma,  naapurikylän leskirouva, kyllästyi kun huomasi, että kun hänen mielensä teki  maaliskuun jäälle hiihtämään, Uolevi selittämään, kuinka suksenpohjat kuluvat, odotetaan nyt vain rauhassa ensi talven pehmolunta.

Kun Uolevi kävi kaupoissa, hän kulki ruutukantisen vihkon ja teroitetun lyijykynän kanssa pitkin hehtaarihallin käytäviä, tutki hintoja  tietääkseen kuinka paljon säästi kun ei ostanut ja kirjoitti summan  muistiin (ja samalla mietti mitä tarkoittaa summan mutikassa). Mutta mitä teki nainen? Osti ostaakseen ja vielä senkin päälle: tuhlatakseen! Kahvipaketti vaihtui kerta kerralta kalliimpaan, ei, enää ei puhettakaan edes Presidentistä; espressoa sen olla pitää, Elma tomakoi. Mistä ne leskirouvat kaikenmaailman ostettavat keksivätkin. Sellaista ei Uolevin sydän eikä hermoston rata särkymättä kestäisi.

Ei Uolevi Elman perään itkenyt, vaikka yritti näyttää surullista naamaa tämän mieliksi, kun viittä vaille kihlattu tempaisi Uolevin säästötalon ulko-oven auki ja pyrähti vapauteen.  Huh, huh, pudisteli  Elma takkinsa liepeitä ulkoportailla. Mikä lie turvaele se.

Olisi tuossa naisessa  ollutkin vahtimista: tuhlasi vettä, lämpöä, talouspaperia… vessasellaisesta puhumattakaan, mutisi Uolevi ja kääntyi  säästämiensa saldojen puoleen. Rauha on taas sielussa ja talossa ja säästötilin sarakkeissa kun saa yksikseen talouttaan hoitaa. Loppui se espresson ostaminenkin, tuhahti mies ja otti tuplaryypyt sumpista. Sitä kun vielä vedellä jatkoi, kahvia riitti ties miten pitkälle tällä erää, Uolevia alkoi naurattaa  ja maha hyrähti hytkymään.

Jos joku epäilee, että Uolevi kuolee elämännautintojen puutteeseen ja syömisen nuukuuteen, erehtyy pahan kerran. Uolevi on ollut ikänsä terve kuin pukki. 

Tohtori Tietäväinen pitää hyvää huolta kalakaverinsa säännöllisistä terveystarkastuksista. On siinä Tietäväisen oma etukin ojassa eli vesissä. Mistä niin innokasta soutukaveria löytää kuin on ilmaisten kalojen rakastaja Uolevi, joka jaksaa pyydystää veden anteja vaivoja ja tunteja  laskematta. Saaliinjaossa heillä on jämpti periaate. Huippuunsa viritetty digivaaka on lahjomaton. Kumpikin saa kalasaaliista tasan puolet. Numeroihin voi aina luottaa. Ja jakolaskuun.

– Olis taas aika vuositarkastuksen, sanoo tohtori Tietäväinen kun he eräänä syksyisenä iltana laskevat kalojaan ja Uolevi myöntää juupa joopa. Mitä vain tohtori Tietäväinen sanoo, Uolevi tottelee, ei uskoisi ellei näkisi. Uolevi jukuripää on löytänyt kesyttäjänsä.

Tietäväinen otatuttaa seitsenkymppisestä kaveristaan kaikki mahdolliset kokeet. Munaskuita myöten.

Kuluu viikko, alun toista. Uolevin kännykkä (jolla hän ei soita mutta vastaa puhelimeen) laulaa tuttua melodiaa Tiedän paikan armahan rahallisen ihanan.

– Halloo, sannoo.

– Tuletkos vastaanotolle kuulemaan tuloksia, Tietäväinen pyytää.

Uolevi menee.

Mikäs nyt on Tietäväisellä, naama jököttää peruslukemissa, Uolevi ihmettelee.

– Sinulla on pitkälle levinnyt vatsasyöpä. Kuolet alle puolessa vuodessa, kukaties parissa viikossa.

– Jaaha.

– Otan lomaa ja lähden kanssasi matkalle, Tietäväinen keksii, halkoo hiljaisuutta kun korvaan  kuuluu vain Uolevin raskasta hengitystä.  - Minne sinä rahojasi säästät, elä nyt vihdoin hyvä mies kuin viimeistä päivää ja nauti ennenkokemattomista autuuksista.

Uolevi tekee kuten kalakaveri käskee. He lentävät pohjoiseen, etelään, itään ja länteen. He juovat ja syövät ja ostavat mieleenjuolahtavia turhuuksia. Jopa silkkisen kravatin, jossa on kaksi joutsenta vasten iltaruskoa.  Ja kameran niin hienon. Kuvia on Uolevi räpsäissyt matkan varrella alun viidettäkymmentätuhatta ikään kuin muistoksi, mutta ei tiedä kenelle. -Jos vaikka lähettäisit kuviasi Kansallisarkistoon, keksii Tietäväinen mutta kun ei tiedä, ottavatko vastaan, jatkaa: – Tai tutkitaan, onko olemassa kansalaisten yhteinen digikuvamuseo. Joo, sinne! Muistelmiasi et ehdi kirjoittaa, aika ei riitä.

Uolevin tekee iltaisin mieli hotellihuoneessa laskea tulot ja menot ja roikkua ahdistavissa miinuksissa kuin itseään ruoskien, muttei kehtaa kun tohtori Tietäväinen vahtii häntä kuin vankia.

Kotona odottaa kipupumppu, vaikkei Uolevi tunnu sitä tarvitsevan. -Vielä, ennustaa tohtori Tietäväinen, kunnes…:

– Tulepas taas vastaanotolle, tohtori pirauttaa Uolevi Koistiselle.

Ja Uolevi Koistinen taas tulee.

– On tapahtunut kaamea väärinkäsitys. Sinulle tuli toisen ihmisen tulokset - ja olet täysin terve mies. Anteeksi, anteeksi, anteeksi, hokee tohtori Tietäväinen mutta sitä ei enää Uolevi kuule, sillä hän on jo kääntänyt selkänsä tohtorille ja astelee ulos ovesta, kättään huiskauttaa ja huutaa:

– Lähden tästä taas kittuuttammaan. Se on loppu nyt. Törskyttely.

Tohtori Tietäväinen tuijottaa Uolevin selkää eikä saa selvää, nauraako Uolevi tämän sanoessaan  vaiko itkee. – Tuu joskus kahville, huikkaa Uolevi vielä oven raosta, ja tohtori Tietäväinen vastaa: tuun, tuun, mutta ei tiedä, tarjoileeko elämässään nyt kaiken maallisen hyvän  kokenut ja kuolemaa kauemmas tyrkkinyt kalakaveri  kaksinkertaiset  tuplaespressot vai sumpinsumpit.

Pakinaperjantai: Kaksinkertainen tuplaespresso