Halkeama keltaisessa kivessä

Hellevin ja Pentin avioliitossa on vuosittain kolme pahaa päivää: joulu, hääpäivä ja Hellevin syntymäpäivä. Arki sujuu mukavasti, ellei jopa hauskasti, mutta nämä kriittiset päivät, juhlat ja lahjat, ne ovat olleet täynnä yritystä ja erehdystä. Pentti ei kerta kaikkiaan ymmärrä, miksei rakkauslahjaksi voi ostaa energiaa säästävää kattilaa, ei musiikkia soittavaa mikkihiirihammasharjaa eikä pölynimuria, ei edes sitä mallia missä on ikuinen pölypussi. Pölypussien ostamattomuudesta säästyvän summan voisi sijoittaa  kynnysmattoon, jonka toisella puolen lukisi tervetuloa, toisella tervemenoa.

Ei mene Pentin perustelu perille.

Voi sitä itkua ja hammasten kiristystä, teet niin tai näin, aina menee väärinpäin. Pentti-parka, Helleville mikään ei tunnu kelpaavan.
– Osta turhaa, turhaa, symbolista, huutaa Hellevi jälleen uuden keittiökapistuksen saatuaan, ja Pentti hissukkana ja kilttinä mennä laahustaa kultakauppaan ja tuo sieltä Kalevalakoruja, vuosi vuodelta. Hellevi niistä kiittää, mutta viidennen Hämäläisen juhlakäädyn tai Euran sydämen –  mitä niitä muistaa – saatuaan sanoo: –Kiitos riittää, etkö keksi mitään muuta… "ja sinä sitten jaksat soittaa suuta", on Pentti sanomaisillaan, mutta tuntee vaaran vaanivan, joten on tapansa mukaan hiljaa. Johan noita käyttämättömiä Kalevalakoruja oli vaatekomeron ylähyllyllä kylliksi.

Tulee hääpäivä taas.  Naisen ikää ei sovi ääneen lausua, mutta hääpäivän pronssisen tai hopeisen tai pumpulisen, sen Hellevi muistaa – ja muistaa muistuttaa.

Hellevi avaa Pentin lahjaa jo valmiiksi nyreissään. Rapistelee käärepaperia, availee kultanauhaa. Onko nyt tulossa taas joku kalevalainen Iki-Turso…

– Mitä? Et sitten ostanut tuttua korua? Hellevin silmät laajenevat, jotta kaikki kysymysmerkit sinne mahtuvat.  Suu tekee liikkeitä, mutta ääntä ei enää ulos tule. Hellevi ei tiedä, ollako iloinen vai vihainen, kun kääntelee käsissään kaulaketjua jossa hohtaa rivi keltaisia kiviä.
– En ostanut, en. Itse tämän kansalaisopiston korukurssilla sinulle valmistin. Narrasin pitkin talvea, että olen laivurikurssilla, Pentti on oikein ylpeä luovasta rohkeudestaan.

Hellevin posket punehtuvat mielihyvästä keltaisten kivien loisteessa.  Suu suippenee, hymyä etsii.
– Ai jaa, kiva, ja kivilaji on varmaan kovin arvokas?
– On se, mittaamattoman. Kivi on uniikki. Mistään et samanmoista löydä. Näetkös kauniin  halkeaman. On kuin rakkausryppy. Korjaan: kuin rakkaudenhuipennus. Tai Picasson viiva. Taideteoksen lumo syvenee kun korun kuiluun katselee.

– Yhym, ynähtää Hellevi, ei vieläkään tiedä, miten suhtautua.

Hänellä on tapana mittauttaa itseisarvonsa Pentiltä saamien lahjojen mukaan. Eurolleen. Sentilleen. Ei Penttipolo arvannut, että heti seuraavana päivänä Hellevi astuu kultasepänliikkeeseen ja kysyy keltaisen kiviketjun  arvoa.

– Kultaseppä kääntelee kiviä käsissään, vie ne käsivarsiensa päähän, ottaa luupin käteensä, pudistelee  päätään ja Hellevi pelkää pahinta: ettei vain katinkultaa koko koru.

– Kuulkaas, tulkaa huomenna uudestaan. Otan selvää kiven laadusta ja annan arvion arvosta. Halkeama sinänsä ei ole haitaksi. Joskus ainutkertaisuus tulee juuri siitä.

Hellevi kävelee jalokivikaupasta eikä vieläkään tiedä, onko hänen oma arvonsa päivitetty vai ei.

Seuraavana päivänä Hellevi avaa jalokivikaupan oven.
– Päivää, Hellevi tervehtii ääni värähdellen.
– Päivää, päivää. Olkaa hyvä, jalokivien asiantuntija ojentaa korun omistajalleen, – nyt olen saanut selville, mitä kiviä nämä ovat.  Hän pitää niin pitkän tauon, että Hellevi kivahtaa kärsimättömästi: 
– No?
– Nämä ovat aitoja sappikiviä. 

***

Pakinaperjantai: Halkeama keltaisessa kivessä