1956
Mummillani oli raidallinen esiliina.
Hänen miehensä, ukkini, jäi junan alle 6.12.1919 ja mummi kasvatti kaksi tyttöään yksin; toinen oli äitini.
Mummi ei puhunut ukistamme. Silmiin kihosivat surukyyneleet ja suu sulkeutui, jos me lapsenlapset kinusimme saada tietää, millainen mies se Heikki oikein oli.
Mutta erään kerran hän avautui:
- Mukava ja hyvä mies se olj, osas ostoo minulle nättiä leninkikangasta.
Siinä lähes kaikki mitä Heikki-ukista tiedän. Hänen hautansa löysin viime vuonna Siilinjärveltä. Jouluna sytytin siellä kynttilän; ensimmäistä kertaa. Tahdon tietää lisää, niinpä liityin Savon Sukututkimusharrastajiin. 35. valtakunnalliset sukututkimuspäivät pidetään tulevana viikonloppuna Kuopiossa.
16 kommenttia:
Ennen oli essut ja se on kodikkaan näköistä. Tulisipa sekin taas trendikkääksi.
Rakkaat raidat - luulisin.
Minäkin muistan nämä esiliinat, omakin mummoni piti essua aina arkisin.
Toivottavasti sukututkimuksesi edistyy, elämän jossain vaiheessa alkaa jokaista kiinnostaa sukunsa tarinat ja omat juurensa. Kovasti kannustan tiedon hakemiseen, koska olen omakohtaisesti kokenut eheytymiseni sen jälkeen, kun kovalla vaivalla löysin omat juureni.
Esiliinat ovat katoavaa kansanperinnettä. Nyt niitä harva käyttää. Toisaalta arkena ei juuri käytetä leninkejäkään ja farkkuja ei tarvitse essulla suojata. Nämä vanhat kuvat ovat kivoja.
Onnea sukututkimusmatkalle! Äitini suvusta en tiedä omien isovanhempieni taakse mitään. Olisi kiva tietää, mutta en tiedä mistä löytyy luovutetun Karjalan vanhoja kirkonkirjoja. Netin kautta en ole päässyt sukuni jäljille; siellä tiedot ovat vanhemmalta ajalta, enkä pääse alkuun, kun välipalikoita puuttuu.
Ennen oli jotenkin tavallista, ettei asioista puhuttu. Meidän vaari ei tiedä myöskään äijästään eli omasta vaaristaan melkein mitään. Etenkään lapsille ei puhuttu mitään. Minäkin kuulin vasta lähes aikuisena veljestäni, joka ei sitten ollutkaan kokoveljeni. Se ei minua haitannut, mutta kiinnosti kovasti. Mitään ei kerrottu, enkä vieläkään tiedä muuta kuin että äiti muutti nuorena kahdeksi vuodeksi vieraalle paikkakunnalle häpeää pakoon. Lapsi oli ennen häpeä, nyt olisi ilo, paitsi ei vieläkään kaikille, tilanteesta riippuen.
Minun mammani oli myös tuollainen pieni ja pyöreä, iloinen ja rakas.
Joutuipa mummusi kovan kohtalon kestämään.
Ja esiliina oli munkin mummullani ja vielä äitillänikin. Ja koska en osaa valehdella, niin pidän mäkin vielä, kun teen ruokaa ja leivon, sillä mä olen sotkumaakari.hi!
Kuinkahan moni nykyajan nainen luottaa leninkikankaansa ostajaksi puolisonsa?
Essujen lisäksi oli tavallista käyttää myös huivia muuallakin kuin navettatöissä. Harakan tavoin tunnustan käyttäväni molempia vieläkin. Nykyaikana vaatteet kuluvat eniten pesussa, joten esiliinan käyttö kannattaa.
Ukkisi menehtyi Suomen valtion ensimmäisenä itsenäisyyspäivänä. Vaikeita ja raskaita aikoja joutui mummosi elämään. Ehkä liian vaikeita lapsille kerrottaviksi.
Raskas suru ja taakka mummillasi oli.
Minulla on nykyäänkin käytössä raidallinen esiliina!
Tuohon aikaan ihmiset kätkivät surunsa, eivät paljoa siitä puhuneet. Lieneekö surut raitoihin upotettu. Raskaasti ja rakkaasti.
Ihana kuva.
Miten jälleen ilahdunkaan kommenteistanne, iso kiitos :).
***
Kun kävin elämänkaarikurssin, kuulin, kuinka yllättävän monen kurssilaisen esi-isä on joutunut junaonnettomuuteen suurin piirtein samoihin aikoihin. Elämänkaarikurssin vetäjä pohti, kuinka moni näistä kuolemista ei olekaan tapaturma vaan liittyy punaisten ja valkoisten välisiin kostoihin. En tiedä. Ihmettelen vain, miksi ukki jäi Kuopion rautatieasemalla junan alle juuri itsenäisyyspäivänä 1919. Kansalaissota oli edellisenä vuonna päättynyt, vihanpito eri ryhmien välillä ei. -Näistä ei mummi puhunut halaistua sanaa.
Kiitos omista kertomuksistanne. Olen vakuuttunut, että sukututkimus eheyttää itse kutakin.
Niin, ja ne essut! Toivotaan, että niistä tulee 'hittivaate'. Kun katson vanhoja kansakoulukuvia, huomaan, että kaikilla tytöillä on essu yllään.
Ihana kuva, ei siis essu pelkästään vaan tarinoinensa kaikkinensa upea kokonaisuus haastevastauksena.
Näinhän se elämä menee. Äitini ei ollut aikoinaan halukas puhumaan ja nyt kun kiinnostus ja kysymykset on toden teolla heränneet, eipä ole enää ketään kenelle kysymyksensä esittäisi.
Sukututkimus on varmaan tosi kiintoisaa?
Joskus on sanottu, että raskaat ja vaikeat asiat on pitänyt paketoida syvällä sielunsa sopukoihin, että on jaksanut arkeaan eteenpäin. Nykyään ollaan toista mieltä, mutta onpa kaikki muukin muuttunut.
Essut oli minullekin tuttuja lapsuudesta ja onpa minulla yksi vieläkin.
Kiitos Valua Kuvalle, kaanonille ja aimariille kommenteistanne.
Esivanhempamme kutsuvat meitä.
Niin, menneisyys. Onko niin, menneisyys on hyvä tiedostaa, syyt ja seuraukset, ja tämän prosessin jälkeen voi kulkea eteenpäin, jollain lailla puhdistuneena. Kullakin on oma tiensä kuljettavana.
Sinusta tulee mieleen Enid Blytonin Seikkailujen sarja. Viet meidät milloin minnekin, Seikkailujen Saarelle tai Seikkailujen Järvelle.
Seikkailujan Sukututkimus on esiintynyt täällä aina vähän väliä jatkokertomuksena... Se on herättänyt varmaan muitakin näitä asioita miettimään.
Ei kai tarvitse mainita, että nuo Blytonin Seikkailut olivat mielestäni parasta Blytonia...
mm,
kas kuinka hyvin tunnet minut, tuntemattoman :). Mistäpä arvasit senkin, että Blytonin Seikkailu-sarja oli eräs lapsuuteni lukuelämysten huippuja.
On elämässäni nyt niin monta "rojektia", että välillä en tiedä, mihin kaikista keskeneräisistä juuri tänään tartun. Välillä tuntuu että bloggailuun jää liian vähän aikaa, sillä myös se on eräs elämäni Suuri Ilo ja Intohimo.
Kiitos sinullekin.
Lähetä kommentti