torstai 28. kesäkuuta 2012



Minun tulee teitä ikävä. Kesäkuun viimeisenä päivänä Lastun blogi sulkeutuu syystä, että olen antautunut omien kirjojeni vietäviksi. Kirjoitan kirja kerrallaan yhden kirjan painoksia, tyynyn alle piiloteltavia opuksia, joissa on sekaisin runoa ja proosaa, elämää niin kuin se ollut ja mennyt on sekä kuvitteellisia pienoistarinoita. 

Nyt on ilmestynyt jo ensimmänen kirja: Välähdyksiä. Vaativa nimi, mutta ymmärrettävä, kun selaa sisältöä. Muistini on palvelijani. Se tekee työtään ja tarjoaa eteeni  välähdyksiä lapsuudestani. Otan kynäni käteeni ja käyn muistini viitoittamiin hetkiin. Muuta minun ei tarvitse osata eikä tehdä kuin kaartaa kirjaimiksi  eteeni aukeavat tilanteet ja tunteet - useimmiten ilman selityksiä.  Lukijan matka kirjainten synnyttämille mielikuville on hänen omansa.

En osaa kirjoittaa muuta kuin "salaa". Saan  lentämisen vapauden kynälleni kun olen päättänyt, että annan nämä yhden kappaleen painokseni jälkipolville vasta kuolemani jälkeen. He löytävät kirjani tyynyn alta tai komeron peränurkasta. Näissä kirjoissa on lukunauha! Se on minulle hupaisan tärkeää.

Tässä iässä tajuaa, ettei elämä jatku loputtomiin.  Syksyllä diagnosoitu sydänsairaus pysäytti jo.  Ja kun lääkäri keväällä kertoi vahvasta syöpäepäilystä ja laittoi koepalan kiireellisenä tutkimuksiin, ensimmäinen ajatukseni oli: kiitos elämästä, sen suruista(kin) ja iloista.  Reaktioni yllätti minut. Näin päinkö elämäni loppusaldo  tiukan paikan tullen mieleni vaakakupissa kääntyy? Plussaksi tietyistä vaikeuksista huolimatta?  Hyvä niin. Testi oli pätevä ja aito.

Muutto Kuopioon Kallaveden äärelle on osoittautunut oikeaksi valinnaksi. Myös lapsuuden saari on ottanut paluumatkaajan rakkaudella vastaan. Ahti suo antejaan. Vene lipuu tyynessä ja myrskyssä. Veteen kätkeytyvät kaikki tunteeni. Niin oli lapsuudessani, niin on myös vanhuudessani jota saan suloisessa Savonmaassa jakaa yhdessä rakkaan elämänkumppanini kanssa.

Talo missa lapsuudessani asuin, täyttää tänä vuonna sata vuotta. Seison usein Vuorikadulla ja katson ylös kolmanteen kerrokseen, missä kotimme sijaitsi. -Suljen silmäni. Olen jälleen pieni tyttö. -Avaan silmäni. Olen vanha nainen. En enää kykene juoksemaan, mutta kiiruhdan omalla tyylilläni nykykotiini, tartun kynään ja alan tarinoida lapsilleni ja lapsenlapsilleni viisikymmentäluvun Kuopion maailmasta ja perheemme elämästä.

Kiitos, rakkaat blogiystävät. Aloitin bloggaamisen ja blogienne seuraamisen marraskuussa 2006. Hurmion hetkiä! Kiitän. Voi olla, että avaan syksyllä uuden blogin, eihän täältä pois voi olla.  Tulen antamaan blogienne kautta uuden osoitteeni jos sen luon. Mutta nyt astun soutuveneeseen, soudan saareen, menen aittaan ja alan kirjoittaa.

PS
Idea: tehkää omista blogeistanne kirjoja!



19 kommenttia:

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti...

Voi. Kiitos itsellesi kauniista blogista. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja tervehtymistä. On mukava kuulla, että olet löytänyt paikkasi, ja että kirjoitat itsellesi kirjoja :)

Ina kirjoitti...

Voi Lastu, minunkin tulee ikävä sinua! Ja miten mielelläni lukisin kirjaasi kokoamiasi lapsuusmuistoja!

Ymmärrän kuitenkin ratkaisusi ja kunnioitan sitä. Koko sydämestäni toivotan sinulle onnellista aikaa tehtäväsi parissa rakkaissa maisemissasi. Ehkä kuitenkin avaat syksyllä uuden blogin. Sitä jään toivomaan. Hyvää kesää!

Sirpa kirjoitti...

En ole kovin kauaa sinua "tuntenut", mutta mielelläni olen blogiasi seurannut.
Toivon, mitä miellyttävintä kesää ja odotan, että syksy saa sinut jälleen tulemaan tänne blogi-maailmaan.
Mukavia kirjoitushetkiä!

jl kirjoitti...

Lastu, sinuakin tulee ikävä. Mutta hyvä, että kirjoitat :)

Tarja kirjoitti...

Kiitos teksteistasi, joita ihailen. Toivon sinulle hyvaa kesaa ja hyvia kirjoitusilmoja!

Liplatus kirjoitti...

Mukavaa matkailua lapsuuden ja tämän päivän välillä toivotan Sinulle Lastu!

Lysti on ollut bloggailla kanssasi.
Toivottavasti vielä palajat bloggaamisen pariin, kunhan aika kypsä on.

Voi Hyvin!

Kiiris kirjoitti...

Olet kerännyt suloisia kastepisaroita Lastu. Kuin elämän helmiä. Niistä on hyvä kirjoittaa, muuttaa ajatuskuvat tekstiksi.
Ikävä tulee sinua ja kommenttejasi, myös blogijuttujasi, mutta ihminen tekee niinkuin sen täytyy tehdä. Niin kuin mieli määrää.

Toivon pienen sydämeni sopukoista sinulle kirjoittamisen iloa, laineiden liplatusta. Ehkä myös toivon, että ilmestyisit tänne taas syksyllä.

Hei, hei lastu ja huiskis lähettää Kiiris.

arleena kirjoitti...

Kiitos Lastu, että olen saanut kulkea matkan kanssasi blogiesi välityksellä.
Soljuvat sanasi kirjoitettuina ovat olleet hyvää kuultavaa ja tietysti mukavaa luettavaa.

Uskon, että nautit juuri siitä minkä valitsit eli kirjoittamisen.
Minäkin haikailen niitä äitini aikoja ja kertomuksia, harmi, kun ne ovat menneet eikä niitä ole muistiin osattu laittaa.

Jaksamista ja hyvää vointia. Ehjänä ja terveenä meistä ei kukaan saa loppuun asti kulkea.
Taakkamme on juuri niin painava kuin jaksamme kantaa.

Mukavaa ja aurinkoista kesää.
Toivottavasti palaat syksyllä.

SusuPetal kirjoitti...

Voi, Lastu, ikävä tulee. Olemme kulkeneet yhdessä niin pitkän matkan, ei ehkä pitkää ajassa, mutta kokemisen ja kirjoittamisen suhteen.

Kirjoittaminen vaatii kuitenkin rauhaa, keskittymistä, ja jos kirjoja on tulossa, ymmärrän, että et halua, etkä voi hajottaa sanoja joka puolelle.

Vaan jos kuitenkin palaat, muistakin laittaa minulle ja muille tietoa siitä, olet aina tervetullut takaisin.

Aurinkoisia päiviä Kallaveden rannalle, terveyttä ja hyvää vointia ja ennen kaikkea kirjoittamisen lumoa!

Taina kirjoitti...

Voi että Lastu,täällä jäädään kaipaamaan sinua.Blogiasi oli kiva käydä kommentoimassa ja kattelee,vaikka en kovin kauan aikaa kerenny ollakkaan blogiystäväsi,tulee haikea kaipuu,sinua.Kallavesi on tuttua seutua järvineen,tätillä oli kesämökki aikoinaan siellä:),mutta toivon sinulle jaksamisia elämässäsi ja hyvää kesää!!!

anja kirjoitti...

Voi miten jään blogiasi ja sujuvaa kerrontaasi kaipaamaan. Kiitos niistä monista tarinoista, joissa sain mukanasi kulkea. Ja Kuopion Vuorikatu, minullekin lapsuudesta nimenä varsin tuttu. Asuihan Vuorikadulla eräs lapsuudenaikainen tuttu tyttö äitinsä kanssa.
Mutta ihana kun olet päässyt omien kirjojesi kirjoittamiseen. Se on paitsi hauskaa myös hyödyllistä tuleville lukijoille tietää taustoja tarinoille. Hyvää kirjoitusintoa ja aurinkoista kesää. Ja toivottavasti palaat vielä joskus tänne blogimaailmaankin iloksemme.

Piri kirjoitti...

Kiitos Lastu! Olet jättänyt sanoillasi minuun ison jäljen. Niin ison, että silmäni kostuivat lukiessani kirjoitustasi eilen illalla. Mutta kun katsahdin ulos ikkunasta, näin sateenkaaren. Tiedän, että sinä siellä jossakin sateenkaaren päässä istut aitassa kirjoittamassa. Ja hymyilet.

Antoisia kirjoitushetkiä ja hyvää vointia! Jään odottamaan syksyä.

Simpukka kirjoitti...

Kiitokset monista ihastuttavista tarinoistasi ja kannustavista kommenteistasi. Haikealta tuntuu ja ikävä tulee. Toivon, että jonakin päivänä löydän taas polun Lastun tekstien luokse.
Kirjoita nyt kirjasi, anna sanojen virrata. On niiden aika. Kaikkea hyvää sinulle.

Deme kirjoitti...

Toivotan sinulle kireitä siimoja, sinisiä mustikkamättäitä ja monta kirjallista sanoja. Onnea ei tarvitse toivottaa, se sinulla jo on.

sirokko kirjoitti...

Niin mukava on ollut seilata lastullasi pajukosta saareen, kiitos ihanista hetkistä. Et arvaakaan miten suuri inspiraation lähde olet minulle ollut!
Ja mitä suuria hienoja hetkiä löytävätkään jälkipolvesi komeroiden piiloista! Toki aivan toista kirjoittaa läheisille kuin koko maailmalle, ymmärrettävää vaikka kaipaamaan jäädäänkin. Toivotan mukavia kirjoitushetkiä ja ehkä taas syksy lennättää sinut takaisin blogistanian rannoille, toivotaan niin.

Arnoya Ari kirjoitti...

Luovia sanallisia hetkiä ja suven rauhaa.

Lastu kirjoitti...

Helmi-Maaria,
kiitos kiitoksista ja kiitos Sinulle. On mukavaa ryhtyä kirjoittamaan itselleen kirjoja :). Yksi kirja on jo valmis, toinen viittä vaille eli vielä vähän taittoa ja painoa (ynnä lukunauhaa) ja se on siinä.

Vaikka blogini sulkeutuu, lukijaksesi jään. Lukunälkää on tyydytettävä ja tiedän mistä sitä parhainta saa: Blogistaniasta.

Ina,
kiitos sanoistasi. Niissä läikehtivät molemminpuoliset kyyneleet, jotka ilosta, kaipuusta, yhteisten kokemusten jakamisesta syntyvät. Eikä yhteytemme katkea. Lupaan. Olen lukijasi aina.

Ei koskaan tiedä, vaikka lapsuusmuistoista syntyisi myös yleisempi ja kuitenkin sopivan omakohtainen versio.

Kuopio innostaa nyt niin, ettei rauhaa anna. Kävelin toissa päivänä kautausmaalla. Pysähdyin Järnefeltien haudoilla kuin myös Wrightin, Martti Merenmaan, Minna Canthin, Hermann Saastamoisen… Etsin vielä kirjailija Jorma Korpelan haudan. Lauloin kuorossa Liidellyt oon leivon lailla, leivon lailla laulellut hänen hautajaisissaan kun olin lukion toisella luokalla (1964) ja surin rakastamani suomen opettajan kuolemaa niin että olin pakahtua. Kuolleet ovat aina keskellämme. Rakkaudessa.

Sirpa,
Kiitos toivotuksista! Samoin sinulle: kesähyvää, kynänjuoksua, kameran välähdyksiä, täysiä tunteita.

jl,
kiitos! Sanat ovat kuin ovatkin siltoja. Niitä pitkin tulen luoksesi, blogiisi. Toivon samalla, että palaan syksyllä uusi blogini kainalossani. Ja uusi oma valmis kirja tyynyn alle piilotettuna :). Sitten on taas aikaa ja sairaudet selätetty (toivoakseni). Ihanaa kesää ja kirjoitusvietin paloa sinullekin!

Tarja,
kiitos! Ja samat sanat, kirjoituksiasi on aina herkullista lukea. Lukijanasi pysyn kuin "pylväspyhimys", joka ei maahan laskeudu vaan istua nököttää ja luo silmänsä blogiisi ja nauttii sanoistasi, runoistasi, tarinoistasi.

Liplatus,
kiitos.
Nimimerkkisi on kuin ranta jota aallot milloin ravistelevat, milloin lempeästi hyväilevät. Laineiden leikkiä jatkakaamme. Luovuuden onnea vaalikaamme. Jään myös sinun lukijaksi. Nauttimaan kuvista ja sanoista.

Kiiris,
huiskis, huiskis, Kiiris ;). Blogiystävät ovat ihania, niin ymmärtäväisiä, niin luovia, niin hyväsydämisiä. Jakavat omastaan pyytettömästi. Myös sinua kiitän täysillä. Ja hiippailen (silloin kun saaressa netittömyydessä en ole), lukusille luoksesi.

Niin, toivon, että hankin paluulipun omaan bloggailuuni. Katellaan, mitä syksy tuo tullessaan. Nyt on kirjakaava valloillaan. Kun yksi kirjani on jo valmis, se huutelee kaveria jatkoksi. -Ihanaa kesää ja luovuuden leikkiä Sinulle!

arleena,
kiitos. Ja kiitos samoin. Melkein kuin raikkaassa kylvyssä käyn, kun blogiisi syvennyn. On asioita jotka eivät muutu. Luottamus ja luovuus. Jo oven raosta tullessani tiedän, että jälleen kauneutta arleenan sanomissa näen ja koen. Inspiroivaa jatkoa! Kiitos myös Kotona-ruokablogistasi. Meilläkin on ohjeittesi perusteella syöty monia herkkuja.

Niin, keväinen sairastumiseni (entisten lisäksi) oli yllätys. Sairauden tunne ei ole poistunut, nyt vilautellaan selkäydinpunktiota. Mutta sitä ennen otetaan autoimmuunikokeet, voi tämä olla lihasreumaakin. En tiedä, eivät tiedä lääkäritkään. Vielä. Yleistulehdus vie voimia. Lymfosyytit jotka toimivat nyt terhakkaina, saattavat vaurioittaa terveitä kudoksia.

Totta, kun kyllin vanhaksi elää, sairaudet tulevat useille pyytämättä vieraisille ja joskus jäävät asustamaan elimistöön. Onneksi on lääketiede.

***
Mutta ei anneta sairauksien viedä elämäniloa, jota ruokin kulkemalla bloggaajien teillä. Kuten myös Sinun luonasi jatkan käyntejäni. Kiitos ihanista blogeistasi ja kaunista kesää ja bloggaamisen iloa!

Lastu kirjoitti...

SusuPetal,
mitä olisi blogimaailma ilman SusuPetalia ;).

Ihanan alkukuvan loit blogilleni silloin kun se kantoi Pajukossa-nimeä. Otin hehkun mukaani Lastu-blogiin. Aina kun omaan blogiini olen tullut, astun kuvan kautta saarelle ja - olen vapaa! Kiitos sinulle aina.

Kiitos toivotuksista. Niiden myötä myötä- ja vastatuulessa eteenpäin mennään. Ja kun aurinko paistaa, sitä paistetta ei säästellä vaan jakoon pistetään niin että säkenöi ;). Sytykkeitä toinen toisillemme olemme. Kiitos, sinä majakka, sinä lamppu, sinä valo ja ilo. Silloinkin kun raskasta on. Elämä on kirjoitettavaksi luotu. Tarinoiden aarteikoksi. Vietäväksi ja tuotavaksi. Sormien tanssiksi näppäimistöllä. Se on tekniikkaa, mutta sen lähde on syvällä. Yhtä syvällä kuin taivas. Yhtä pinnalla kuin kuilu. Ympyränä, kehänä, porttina, tienä. Elämä jatkuu. Ja tärkein siinä: kirjoittaminen.

Ehkä syksyllä on uuden blogin aika. Kunhan ensin teen minkä itselleni olen luvannut: näitä yhden kappaleen kirjapainoksia kypsyy kirja kerrallaan toinen, kolmas… liuta… Naurattaa jo nyt, jos jälkipolvi ei niitä luekaan. Mutta itsellenihän minä näitä ;).

Hyvää, hyvää, hyvää sulle toivotan.

Tansku,
kiitos ja ehkäpä syksyllä taas tapaamme. Jo olen bloggaillut melkein kuusi vuotta - ja se on ollut iso ilo - miksi sen jättäisin? Kunhan ensin toteutan itselleni antamani lupaukset kirjoista jotka kirjoitan. Kun yksi on jo valmis, seuraava kynnys on helpompi ylittää. Ja hauskaa on.

Tätisi kesämökki on ollut hyvällä paikalla. Kallavesi on nyt silmien edessä ja miten se antaakaan iloa ja voimaa. Täältä en tahdo poistua niin kauan kuin elän.

Kiitos kauniista toivotuksista. Myös sinulle hyvää kesää ja luovuuden iloja. Kamera ja kynä ovat välineitä. Niiden avulla toinen toisemme tavoitamme. Ja joskus jotain sellaista mille ei sanoja löydy. On täynnään silkkaa tunnetta.

anja,
hauska sattuma, että lapsuudentuttusi asui myös Kuopion Vuorikadulla. Mäkinen Vuorikatu kyllä on, mutta lapsena koin nimen lupaavan enemmän kuin mitä eteeni aukeni. Etsin Alppien vuoria Vuorikadulta keskeltä Kuopiota, vaan enpä löytänyt. Näin sitä lapsen mieltä huijataan :).

Lapsen suussa ja mielessä totuudenkaipuu: erään kerran päätin lähteä maailmalle (alle kouluikäisenä), mutten päässyt kotikatua, Vuorikatua, pitemmälle. Tulin kuitenkin kulkeneeksi koko kadun päästä päähän. Vuorta en löytänyt, Kallaveden kuitenkin. Ja toisessa päässä juna-aseman.

Niin, on tullut vaihe, että on polte ja pakko kirjoittaa muistiin ne tarinat jotka päässä pyörivät. Lapsuus ei karkaa vaan on läsnä täällä rännikaduilla, torin laidalla, koulujen pihoilla, venerannassa - ja saaressa. Otan kiinni ja kirjoitan. Kamerankin pistän töihin. Syntyvät kuvitetut lapsuusmuistot.

Kaikkea hyvää toivotan myös sinulle! Toivottavasti näemme syksyllä. Niin ja sinun kuin teidän kaikkien blogeja luen ja seuraan - ja hymyilen. Kesä vain tauottaa, silä saaressa ei ole nettiä.

Piri,
kiitos. Ja kun minä kommenttisi luin, kävi samoin: kyynelehdin. On niin haikeaa, on niin kaunista.


Pujotan päivittäin jalkaani punaiset villasukat. Taikaa täynnä ovat. Kirjoitan ja unohdan sen että kirjoitan. Elän läpi ja jälki jää. Kiitos Sinulle!

Samettisaaren samettiruusut nostavat hentoa vartta ylös. Kurottavat milloin sadetta, milloin paistetta. Odotan, milloin puhkeavat kukkaan.

Sateenkaaresta sateenkaareen kuljemme. Kaarisillalle mahtuu. Tapaamme kyllä, niin näen ja uskon. Aarteita etsimässä :).

Lastu kirjoitti...

Simpukka,
kiitos samoin. Haikeaa, totta. Mutta ei hätää mitään: mehän olemme hyvin lähellä toinen toisiamme. Vesi on sama ja ilonlähteet yhteiset. Mualiman torilla, kalakukko- ja piirakkajonossa suattaapi seistä Simpukka, suattaapi seistä Lastu. Pitäiskö laittaa ahvenvita tukkaan, jotta toenen toesemme tunnistamme? Tae kaesla. Tae sinä laetat simpukan, minä laetan lastun. Sitten sanotaan hyvvee päevee ja vatkataan kättä.

Luen blogiasi sydämelläni. Aika jännä tapa. Tunteet tulvivat ja hyvää tekevät.

Aitta on täydellinen kirjoitushuone. Ja lapsuudensaari mitä mainioin kirjoitusalusta. On onnea, on. Saa muistaa. Saa kirjoittaa. Saa eläytyä. Oi että.

Ihanaa kesää sulle toivotan ja blogiasi kurkistelen ja ilon ilmoille viserrän.

Deme,
matikkaprofessorille tiedoksi, että juhannuspäivän aamuna verkosta nousi neljää sorttia Ahdin antia: oli siikaa, kuhaa, ahventa, lahnaa. Savustuspönttö lauloi ja pian kuului nam ja sen jälkeen nam, nam, nam.

Kiitos. Niin. Onni on kynän päässä ja kireissä siimoissa. Saalistusta maistuvaista myös sinun blogissasi aina saan, sinne(kin) tulen onkimaan :).

sirokko,
just niin. On eri asia kirjoittaa "maailmalle" kuin omaisille. Esimerkiksi kuopus ei ole tavannut minun puoleltani kumpaakaan vanhempaani, kuolivat ennen aikojaan pois. Isäni tarinan kertominen kiehtoo. Ja äitini myös. Isovanhempieni tarinoissa on myös löytynyt punaista lankaa, kun sukututkimusta harrastin. 'Miksi' ja 'mitä' saavat valoa.

Luoksesi lukusille tulen takuuvarmasti vaikka kuinka blogini katkolla olisi. On tämä vaan niin pitkäjänteisen lumoavaa touhua, ettei kesken matkaa kannata lopettaa. Mitä nyt välillä katkolla käyn ja aitassa nyherän ja muistiani jututan.

Hyvä että elämänkaarikirjoituskurssi on takana. Siinä sai heittää osan kuormasta pois. Aitassa ei kuulu pitkä ininä, paitsi itikoista. Nyt toivon mukaan näkee laajemmin kun tajuaa syy- ja seuraussuhteita. Mokkasiinit ovat keventyneet.

Ari,
kiitos paljon! Mitähän sinun kirjaprojektillesi kuuluu… Tulenkin kurkistamaan.

***
Voidaan kaikki hyvin! Joohan. Kirjoitellaan. Kuvataan. On elämä vaan niin hieno sekoitus että siitä voi ammentaa mitä erilaisimpia tarinoita loputtomasti. Loppuun asti.