1950 kesämökin rannalla
mun muistuu mieleheni nyt
"Hän soutaa pitkin järven poutaa, ei riivi rautaa, ei riivi routaa", Lastu rallattaa pienenä natiaisena silloin kun haluaa mennä kohti sitä mitä pelkää.
Vastarannalla mantereen puolella on uponnut proomu. Taivas on kirkas ja järven pinta tyyni. Vene lipuu hiljaa pitkin järvenpintaa (kuin surusaatto kohti arkkua ja vainajaa). Hän on jo lähellä haaksirikon kokenutta romulaivaa. Vielä muutama aironveto. Lastu laskee airot veteen lepoon ja kurkistaa tummaan syvyyteen. Sydän lyö, hän tuntee sen iskut. Hui. Haaksirikkoutuneen proomun parrut kohoavat pohjasta kuin synkkä lahoava metsä kohti veden pintaa ja rungot ulottuvat melkein veneen pohjaan. 'Melkein.' Mikä ihana sana. Ja merkitys. Kauhu on lähellä mutta kyllin kaukana: ei tartu kiinni.
Limaiset levät huojuvat puoliksi mädäntyneen laivanrungon riepuverhoina; huojuvat, vaikka ilma on tyyni (mutta hänen mielensä ei ole tyyni vaan kuohuva, jännityksen kourissa). Ahvenkörmikkäät – joita hän on yrittänyt laiturilla haavi kädessä pyydystää pitkinä kesäpäivinä –, pitävät majapaikkaa proomun salongeissa. Kalat saavat levät ja parrut liikkeeseen. Elävä kohtaa maatuvan ja kun kuollut liikkuu, se tulee lähelle. On kohdattava.
Lastu ei osaa aavistaa haaksirikkopaikalla sinisen taivaan alla, peilityynellä järvellä, sitä surun ja riemun ristiriitaa mikä hänen sisälleen vuosien myötä ryömii: riistääkö ihmiskunta kasvikuntaa, eläinkuntaa, kivikuntaa – vai kunnioittaako sittenkin, lopulta, luontoa sen monissa olomuodoissa.
Haaksirikkopaikalle voisi tulla ongelle, hän päättää.
Olisi myös jännä hypätä veneestä ja kokeilla riittääkö rohkeus uida proomun päällä, ojentaa jalat syvälle ja ottaa vauhtia lahoista seinämistä. -Hänellä on tapana kokeilla rohkeusrajojaan. Kiivetä kuusen latvaan. Hypätä laiturilta kylmään veteen. Työntää myrskyssä vene vesille. Ajelehtia tuulen viemänä, maata purtilon pohjalla, kuunnella laineiden loiskuntaa, avata silmät uusissa maisemissa. Hulmuttaa hiuksia kuin hevonen harjaansa hölkässään. Kiivetä tikapuita pitkin ylös katolle, istahtaa harjalle ja katsoa kauas. Juosta ukkosella kalliolle, alasti, ja tuntea miten sade piiskaa ja pilvet mylvivät ja salaman raipaniskut räjähtelevät. Jokainen solu kiljuu äärirajoilla: minä elän ja tunnen.
Mutta ei. Nyt on parempi soutaa takaisin kotirantaan ja kätkeä kokemus mielen pohjalle. Hänellä ei ollut lapsena tapana kertoilla ääneen elämyksistään, isoista eikä vähäisistä; hän hautoi niitä yksin. Mutta nyt hän sen teki. Järven pohjalla makaava hylky ei unohdu. Se on osana elämän mystiikkaa.
PS
Ennen kuin isä osti saaritontin, vietimme kesät mantereen puolen järvenrantamökissä, mistä valokuva. Meitä lapsia, sisaruksia ja serkkuja, oli liuta, sillä mökki oli yhteinen sukulaisten kanssa. Ei lapsilaumaa ihmeemmin paimennettu; saimme paljain jaloin mennä ja tulla vapaasti sinne minne kullakin mieli. Ja mielisuunta Lastulla oli, järvelle, soutelemaan.
HAASTE
Haastan Sinut :) Ota esille kuva lapsuusvuosiltasi ja kerro meille, mitä tulee mieleen. Olisi hauska lukea valokuvatarinoita.
Episodi lapsuudesta -valokuvatarinahaaste on heitetty blogistaniaan, olokeepa hyvät.
12 kommenttia:
Olipa hienoa soudella kanssasi. Antaa tuulen keinuttaa venettä ja kuulla kaukainen kuikan huuto. Mutta sitten piti alkaa nostaa jalkoja ja se oli vaikeaa täällä työpöydän alla. Tummia jylhiä keinuvia hahmoja piti varoa. Olisipa ollut onki mukana, niin olisi voinut koittaa sillä, ylettyykö parruihin asti.
Tai ainakin keinuttaa kohoa vedessä. Sillä on minut hypnotisoiva vaikutus.
Rohkea on Lastu ollut ja tehnyt samanlaisia temppuja kuin Uunakin.
Hauska oli lukea, ja tähän haasteeseen on pakko tarttua kuin ahven matoon: lujasti, napakasti ja heti.
Minäkin pääsin mainion kerrontasi matkassa souturetkelle ja tutustumaan maailmaasi seikkailuineen. Rohkelikko olen, joten hyvin uskalsin.
Mieli tekee tarttua haasteesi, mutta kakki lapsuuteni kuvat ovat kadonneet. Vanhempien muutossa joutuneet hukkaan, niitä ei juuri ole ja se on surullista.
Kaivelen kuitenkin laatikkojani, jos sittenkin..
Tarinasi herätti lapsuusmuistoja. Kesään ne useat liittyvät, kuten sinulla nyt, mutta ei järvi vaan joki.
Ainoa haittapuoli on, että kuvia ei ole olemassa kaikkia ihania tapahtumia ei kuvattu, eihän sitä filmiä tuhlattu jokapäiväisiin huvituksiin.
Talvitarinoitakin on.
Saas nähdä, jos innostuisin.
Taas iski vastaan tuttuus tästä tarinasta :) Pikku-Kutis kävi uppotukkeja tiirailemassa veneenlaidalta. Kutiskin oli omissa oloissaan, vapaana lapsena järvellä, ukkosessa, kaatosateessa, keskiyöllä, heinäladossa - vaikka missä.
(Haasteeseen ei vain nyt ehdi vastata, voi voi).
Jännästi ja kiehtovasti kerrottu! Joka sana.
Olet ollut rohkea vesillä. Siksikin oli kiintoisa lukea, koska itse uimataidottomana pelkäsin vettä. Haaste on kiinnostava. Kuvia löytyy niukasti. Mietintään.
Voi sinun kirjoitustaitoasi, sitä minä ihastelen. Valokuvasta tulee mieleen vanhat elokuvat... jostain syystä.
Haaste on paras mitä täällä blogimaailmassa on ikinä vastaan tullut.
Taas sait mieleni mukaasi souturetkelle kanssasi!
Siellä mä istuin veneen kokassa, ja pelkäsin ja jännitin, että mitä sä seuraavaksi keksit!
Et kai nyt mee sinne uponneeseen proomuun uiskenteleen..
Mutta sitten onneksi lähdit kotiin päin takaisin.
Kyllä sun kanssasi olisi elämä ollut lapsena jännää varmaan.
Mutta hienon haasteen kyllä ilmoitit, mutta en vaan tiedä, onko mullakaan kuin joku yksittäinen kuva minusta pienenä, mutta katson nyt kuvaaarteitani, jos sattuisi jonkinlainen kuvanpoikanen olla.
Mutta sinulla oli ainakin hieno ja taas niin hyvällä taidolla kirjoitettu muistelu lapsuusajaltasi.
Uuna,
kiitos!
Tiedän kenen puoleen käännyn, kun haluan jakaa toisen kanssa sen ilon, minkä ongenkoho saa aikaan aalloilla keinuessaan ;)
Niin, ja meissä kaikissa asuu rohkelikko, joka odottaa hetkeä, milloin pääsee näyttämään pelottomuutensa.
Kiva kun nappasit haasteen. Odotan sydän innosta läpättäen tarinaasi.
aimarii,
kiitos rohkelikolle matkaseurasta ;)
Toivon, että löydät lapsuudenkuvia ja kirjoitat kuvan innostamana oman tarinasi. Harmi, että osa lapsuudenaikaisista kuvistasi on kadonnut vanhempiesi muutoissa. Aika ”tavaran” palkitsee, on kovin totta. –Minun vanhempani eivät valokuvanneet lainkaan, mutta samassa pihapiirissä asuva sukulaismies oli innokas kuvaaja; tarinani rantakuva on hänen ottamansa.
arleena,
joessa on oma mystiikkansa: vesi laulaa ja virtaa, katkeamatta. Talvisissa tarinoissa on hohtonsa. Odotan tarinaasi ”vesi kielellä” ja silmät lukunälästä, apposen avoinna, loistaen.
Kutuharju,
voi, voi ja tuhat kertaa voi, voi, kun et ehdi nyt vastata. Mutta joskus vastauksesi tulloo – niin, en vain usko vaan tiedän (enhän kuulosta yhtään vaativalta kinuajalta: enhän ;).
Sinäkin olet ollut pinnan alle kurkistelija :D. Ja taivaalle tähyäjä. Ynnä maailmaa siltä ja väliltä tarkkailija. Ja heinäladossa lymyäjä. ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki” -askeltaja.
Liisa,
viisas olet ollut, kun pelkäsit uimataidottomana vettä. Itsesuojeluvaisto suojelee elämää. Yritän kasvattaa sitä ihoni alla, jottei uhkarohkeus saa valtaa (esim. heikoilla jäillä). -Lapsena vietimme kesäpäivät vedessä enkä muista aikuisten meitä vahtineen. En osaa pelätä vettä vieläkään. Olisi aika opetella tiedostamaan myös riskit, nyt kun saarielämä aktivoituu ja olen ’entinen nuori’. Välissä on vuosikymmenten tauko.
Miten mielelläni lukisin valokuvatarinasi! Virittelen toivoa, että kirjoitat sen.
miina,
kiitos!
Valokuva on täynnä nostalgiaa, niin myös minusta. Rannalle voisi istuttaa Leif Fagerin laulamaan Sua vain yli kaiken mä rakastan... Tai miten olisi Kulkurin valssi, Tauno Palo ja Ansa Ikonen ;)
Harakka,
ihanaa, näin me tarinoissamme pidämme toinen toisiamme jännityksessä – ja toisinaan käy niin lunkisti, että vapaudumme peloista kun kertomus etenee kohti loppuaan ;). Ja sitten tulee mieleen seuraava tarina. Kuljemme etappi etapilta, episodi episodilta eteenpäin. Blogistania on kuin suuri tarinatupa, missä juttu lentää ja kiinnostavia kertomuksia syntyy toinen toisillemme jaettavaksi.
Ihana lapsuuskirjoitus ja hieno haaste. Itse asiassa olen vanhoja kuvia monesti ajatellut kaivaa esiin, kun olen nähnyt niitä aiemminkin blogissasi.
Oli ihan nautinto lukea kokemuksiasi ja mielitekojasi. Nääs niin tutulta kuulosti... Paitsi itse en ole ollut varsinainen rohkelikko. Mutta varovaisesti tavallani halunnut juuri kaikkea tuollaiseen sännätä. Kuten sinuakin, vedenalainen maailma kiehtonut, mutta samalla pelottanut :)
Ruska,
niin, veden pinnan alle on kiehtovaa kurkistaa. Lapsena fantasioin, mitä järvenpohjasta löytyisi, jos vesi olisi poissa. No, ainakin Maija-tädin silmälasit, jotka putosivat yli laidan.
Pitänee tutkia, mitä "vesikiikarit" maksavat, jotta näkisin (toivon mukaan) paitsi kalaparvet myös kadonneet aarteet.
Sinun vesi- ja luontokuvasi hurmaavat.
Tässä oli jotain perin juurin tuttua, jotain elettyä ja koettua. Olin mukana veneessa.
vapulis,
tervetuloa veneretkelle, yhdessä on mukava soudella, poudalla ja tuulella ;)
Lähetä kommentti