KAIPAUS
äidin syli
syliunta
elämäni läpi
valokuvatorstain ja runotorstain 115. haaste
"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu." (ss. 107-108, katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo. Otava 2008.)
12 kommenttia:
Aih, miten osuva taas.
Miten paljon kuvien takana on sellaista, mitä kuva ei sittenkään kerro - vaikka niiden väitetään päihittävän tuhat sanaa ja enemmänkin..
Äidin syli on muistoja täynnä.
Kaipaus äidin syliin pysyy aina, etenkin jos yhteys syliin on katkeillut tai haalistunut.
Tällaisia ajatuksia runosi ja kuvasi herätti.
Pankin talkkari,
onkohan kuva unta vai totta ja kuka ken tuo tyttönen, joka on päässyt äitinsä syliin.
aimarii,
äidin syli on varmaan maailman paras paikka. (Olen kuullut kerrottavan ;)
Uuna,
kaipuu äidin syliin voi kestää eliniän. Ja jos sitä lämpöä on vailla, voi eksyä kauas itsestään ja luottamuksesta elämään ja sen ihmisiin, pudota jopa kaivon pohjalle. Mutta kun ymmärtää, että jokaisella on omat murheensa ja syynsä käytökseensä, äidilläkin, syytös vaihtuu myötäsilittämiseksi.
Sanotaan, että äidin ja tyttären suhde on maailman vaikein ihmissuhde. Onkohan niin.
PS
Riemastuin kun löysin tuon utuisen valokuvan. Olenhan ollut joskus äidin sylissä! Olenko muistanut väärin, kun olen sylittömyyttä ja hellyydenkaipuutani itkenyt. Nythän minulla on todistusaineistoa: minä äidin sylissä, oi ihanuus :) ... kunnes sain kuulla, että kuva on otettu ennen syntymääni ja äidin sylissä nököttää sisareni. Mutta eivät nämä vajavaisuuden tunteeni enää maailmaani kaada. Olen tehnyt sinunkaupat menneisyyden kanssa. Silloin on helpompi jatkaa vuoropuhelua, kuolleen äidinkin kanssa – ja kuunnella myötätuntoisena hänen (ja isän) koettelemuksia sodan varjossa.
Voi, kuinka kaunis runo, ja niin siihen sopiva kuvakin!
Mulla on äidin syliä aina ikävä, siinä oli niin turvallista olla, ja kertoa kaikki murheensa pois!
Äidin syli paransi kaikki pahat asiat pois.
Noissa vanhoissa mustavalkoisissa kuvissa on ihan oma taikansa. Ne kertovat myös ajasta, tavoista, kulttuurista (vaatteista, sisutuksesta, kampauksista..) joita ei enää ole.
Elämä tönii omalla tavallaan ojentamaan sovinnon kättä menneelle ja se on hyvä se! Sen jälkeen on helpompi elää itsensä kanssa.
Äidin syliä kapaavat kaikki; ne jotka sieltä lohtua ja turvaa saivat, kuin nekin, jotka jäivät sitä paitsi...
harakka,
sinun äitisi sydän on sykkinyt lapsensa, sinun sydäntäsi, vasten. "Maan päällä paikka yksi on" -laulu on osaltasi ihanaa totta ja lämpimän sydämesi syke tuntuu tänne asti :)
Crane,
niin, lapsi näkee ja kokee äitinsä torjunnan ja luulee, että vika on hänessä itsessään. Lapsi kasvaa aikuiseksi: tuntee itsensä vialliseksi, rakkauden ikuiseksi kerjäläiseksi. Puutteensa vuoksi.
Mutta lopulta saapuu ymmärrys.
Elämä opettaa, että äidillä on voinut olla omia taakkoja, sairauksia jne. niin paljon, ettei kyennyt muuhun kuin 'hylkäämiseen'.
Pidän myös itse vanhoista mustavalkoisista kuvista. Ylläolevan kuvan unenomaisuus syöksyi eteeni kuin olisin sukeltanut veteen, uneen. Äiti pumpulimekossaan ja, nyt tiedän: vanhin tyttärensä, isosiskoni, sylissään. Äitipieni. Olisin kiivennyt niin mielelläni syliisi minäkin, mutta tie oli tukossa, käsivartesi tiukasti ristissä puomina.
Kuva on tyylikäs! :) Mutta.. minuun sattuu, jos yhteyttä ei ole äidin ja lapsen välillä. Niin ei asiat saisi olla.
kipi,
totta, kenellekään lapselle ei suo äidittömyyden tuskaa. Toisilla äiti on, mutta 'verhon takana'; äidin katse ei ulotu lapseen saakka. Tästä vajeesta on lyhyt matka pitkään itkuun, joka voi kestää eliniän. On tärkeää, että itkunsa jossain elämänsä vaiheessa käsittelee, jäsentää mielessään ja lopulta "ymmärtää". Niin äidin kuin itsensäkin.
Onnellinen hän, kenellä on äiti, joka on tuki, suoja ja hyväksyjä. Elämänrakkauden loputon lähde.
Kaunis, kuten japanilainen tanka.
Hyvä kuva ja runo haasteeseen.
Äidin syliä ja ajatuksia kaipaan minäkin.
Huomenna tulee 3 vuotta äidin kuolemasta.
arleena,
kiitos.
Meitä kaikkia yhdistää sama asia: meillä on äiti ja olemme joskus olleet lapsia. Ja äitiä kaipaamme, onpa suhde häneen hyvä tai surullinen.
Äiti kulkee aina edellämme, koska on elänyt ennen meitä ja me tulemme hänestä. Äiti on ihmeellinen. Synnyttäjä.
Doris50,
Sinulla on suru kovin lähellä: huomenna kolme vuotta äitisi kuolemasta. Varmasti muistat sen päivän aina, ja rakkauden, joka jää, vaikka äiti fyysisenä olentona on poistunut elämästäsi.
Lähetä kommentti