perjantai 20. helmikuuta 2009

Draama




Lapsi syntyy.
Hänen kuuluu
olla pääosassa
kolme vuotta
(sanoo lastenlääkäri).

Onko se liian pitkä
aika aikuiselle
unohtaa itsensä
ja muistaa tärkein.

Terve vaan
tehoyhteiskunta!
Eläköön hoivavietti!
Pökköä pesään ja
laastarit, haavat, tuleen.
Aika on.

Rakkauden kellosta tipahtavat
minuutti- ja tuntiviisarit.
Rakkauden silmät näkevät.
Aina.

Runotorstai: Draama

16 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Järkyttävää, että juuri tämä postauksesi saa kommenteiksi tuollaista roskapostia!

Mutta oma kommenttini hienoon tekstiisi:

Elämä asettaa
asiat
tärkeysjärjestykseen.

Ensimmäisenä tulee
RAKKAUS.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos <3

arleena kirjoitti...

Rakauden kellosta tipahtavat minuutti- ja tuntiviisarit.
Tarvitaan vain tunne.

Tämän edessä, pysähtyy kaikki muu vain yksi on tärkein, aika menettää merkityksensä.
Kun kaikki on tehty on onnen ja kiitoksen aika. Se on nyt.

Lastu kirjoitti...

Ina,
kiitos.
Yleensä en ole saanut roskapostia, liekö siihen syynä koneeni (Mac), en tiedä. Kurkistin uteliaisuuttani ko. sivustoille ja vastaani kävelivät mm. lenkkarit. No, poika on cp-jalkapallomaajoukkueen maalivahti, joten ei linkkipolku ole aivan kaukaa haettu, vaikken toisaalta mainoksia ruutuuni halua, en millään. Saati englanniksi joka on akilleen kantapääni (heikko kielitaitoni vaikeuttaa ymmärtämistä).

*

Kiitos kommentistasi. Ydin on kuten sanot: rakkaus. Muuta ei tarvita. Siinä kaikki. Kommenttisi on "ydinrunoutta".

Mimosa,
kiitos sinulle, rakkauden lähettiläälle ;)

arleena,
kiitos.
Meidän päivämme on ollut tänään tunnetta täynnä. Onni ja kiitollisuus ovat läsnä. Saa huomata, elämä järjestyy, ei tarvitse hätäillä. "Käy niin tai näin, aina parhain päin." Sitä toivon kaikille.

Anonyymi kirjoitti...

Niin koskettava...

Anonyymi kirjoitti...

Tämä runosi pysäytti täydellisesti. Ajalla on taipumus muuntua tarpeen ja tilanteen mukaan. Minä pysähdyin ja liikutuin, mutta sinä teit tärkeimmän, pysähdyit ja jäit, niin pitkäksi aikaa kuin sinua tarvittiin. Ja tarvitaan vieläkin rinnalla kulkijana, kuten jokaista äitiä.
Hieno runo ja liikuttava kuva.

(Voithan poistaa nuo, jos haluat.)

Anonyymi kirjoitti...

Upea runo ja kuva haasteeseen. Tuossa tilanteessa rakkauden kellosta tosiaan tipahtavat viisarit, aika pysähtyy. Ympäristö muuttuu merkityksettömäksi!

Anonyymi kirjoitti...

Aikamoinen tapahtumasarja alkoi... Mielettömän hieno rakkaussarja... Äidin henkinen kehitys... Rakkaus isolla R-kirjaimella! Lastuja syntyy, koetellusta parhaasta aineksesta!
Kuule, kurssilla opin, että kauneinta puukonpääainesta syntyy niihin kohtiin puussa, mistä oksat on lähteneet kasvamaan. Näen, miten oksat heiluvat tuulessa, puu joutuu koetukselle, syntyy syitä monenkirjavia ja kauniita :)

Lastu kirjoitti...

pitkospuu,
kiitos.
Vammainen lapsi avaa silmät. Kiitän häntä.

Uuna,
niin, joskus "maailma" ja mammona vetävät "länsimaisia" äitejä pois sylilapsensa luota, vaikka he tietävät, että hassusti menee. Äiti itkee, lapsi itkee erotuskaa. Ei vain "ehdi" pysähtyä, jotta näkisi, mikä on tärkeintä. -En itsekään ole tehnyt viisaita ratkaisuja. Vasta kolmas lapsi, vammainen, kirkasti minulle, missä on paikkani silloin kun lapsi on äitiänsä kaikkein tarvitsevin. Kaksi vanhempaa lastani joutuivat hoitopaikkojen suhteen tosi koville aikana jolloin ei ollut edes päiväkotisysteemiä siten kuin nyt. Olen pyytänyt heiltä anteeksi. Ja saanut.

Kiitos sinulle.
(Taidan poistaa nuo lenkkarimainokset, etteivät houkuttele perään muita, vaikka piikkareita ;)

Marjukka,
niin,
äiti tietää parhaiten mikä on lapsen etu. Onneksi myös viisas lääkäri näki ja kirjoitti työnantajalle lausunnon: äidin on hyvä jäädä kolmeksi vuodeksi kotiin, jotta taataan lapsen optimaalinen kehitys. Tuohon aikaan ei ollut nykyisenkaltaista päivähoitolakia eikä tunnettu myöskään hoitovapaita.

Ruska, kiitos.
Hienoa kuulla mitä opit kurssilla. Kypsyy vahvaa. Kaunista.

Meillä olikin miehen kanssa herkkä päivä, kun olimme seuraamassa pojan publiikkia. Sen jälkeen herkuttelimme ja söimme ja juuri läksi lapsi kotiinsa. Joku kertoi, että saa olla tyytyväinen, jos lapsi itsenäistyy ja pärjää omillaan. Vammaisen ollessa kysymyksessä itsenäistyminen on monin verroin suurempi kiitoksen aihe. Vilkutimme hänelle hei, hei, nähdään taas... :)

Harakka kirjoitti...

Olen itekkin kokenut vähän tähän verrattavaa kipuilua..olet varmaan lukenutkin jo sen mun elämäni jutusta.
Mutta tässäkin rakkaus kulkee koko ajan päällimmäisenä, lastaan rakastavana äitinä ja isänä.
Te olitte hänelle se kaikki, mitä kukaan, ei kukaan, voi antaa toinen hänelle.
Hän voi olla kiitollinen siittä teille nyt!
Ja te itseenne tyytyväisiä, olitte hyvät isä ja äiti!

Lastu kirjoitti...

Harakka,
kiitos.
Äitiys on lahja. Matkalla voi tulla mutkia ja kipua jos minkälaista (niin, muistan, mitä olet kertonut omasta äitiyden tiestäsi - olen lukenut tarinasi "sydämelläni"). Tietävätköhän lapset sitä rakkauden määrää, mitä äideillä heitä kohtaan on.

Ja sitten kun he ovat maailmalla omillaan, pitää osata luovuttaa. Mutta melkein kaiken aikaa (ainakin alitajunnassa) he ovat mielessä. Hyvän matkan toivotukset kaikuvat aina :)

heinänkehrääjätär kirjoitti...

Niinpä näkee äiti aina lapsensa rakkauden silmin. Napanuora katkaistaan, lapsi ja äiti ovat erossa; näkymätön napanuora ei katkea koskaan. Se on vahva ja sitkeä, venyy ja paukkuu, mutta ei katkea!
"Äidit vain, nuo toivossa väkevät..."

Lastu kirjoitti...

heinänkehrääjätär,
kiitos.
Äiti on aina äiti. Kun lapsen kohdussaan kantaa ja hänelle elämän antaa, miten ihmeessä yhtä äkkiä osaa (tai koskaan) katkaista napanuoran. Tottumus on toinen luonto. Parikymmentä vuotta on lapsiaan syöttänyt, hoivannut, huolehtinut (ja välillä ollut huolissaan), ja on uuden edessä, kun on tavallaan tehtävänsä tehnyt: lapsi jättää lapsuudenkodin ja pärjää omillaan. Olen tästä oikein onnellinen ja silti ihmettelen, miten paljon heitä yhä ajattelen. Kai sama on kaikilla aikuisten lasten äideillä.

Totta: toivo äitejä elättelee! Vähintäinkin ajatus: kaikki aina järjestyy, tavalla tahi toisella.

Sirokko kirjoitti...

Pysähdyttävä kokonaisuus. Olen ollut pysähdyksissä tässä jo pitkän aikaa, mielessäni on vilistänyt miljoona kohtaloa, miljoona mahdollisuutta,jos ja jos, myös niitä jotka ovat jääneet kokonaan ilman rakkauden kelloa.
Rakkaus on kaikkivoipa. Onnellisia ne, jotka ovat sen vaikutuspiiriin syntyneet.

Lastu kirjoitti...

Sirokko,
koskettava on myös kommenttisi, kiitos. Siitä johtuu mieleeni myös sisarentyttäreni joka miehineen odottaa adoptiolasta Etelä-Afrikasta. Saa olla myös vammainen, ovat sanoneet. Prosessi on ollut pitkä. Syli on valmis vastaanottamaan hänet joka on hylätty ja nyt hyväksytty. Rakkaus kutsuu lasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Hyvin kosketat! Toivottavasti syvältä niitä jotka... Olkoon, jääköön sanomatta. Tiedät kyllä mitä minä ajattelen.