keskiviikko 25. helmikuuta 2009

"kirjat tulevat ja menevät, elävät ja kuolevat"




Olen "pienen ikäni" ahminut kirjoja ja myös nähnyt työvuosinani kustantamon tietokirjaosastolla, miten kirjat syntyvät ajatuksenpoikasesta, tipahtavat kirjaimiksi, kiitävät lauseiksi, kutoutuvat kokonaisuuksiksi, sukeltavat painokoneisiin, valuvat kirjakauppoihin, laukkaavat mitä moninaisimpiin koteihin. Muuttuvat osaksi kotia, ihmistä.

*
Tyttäreni on ekologi. Ammatiltaan, sielultaan. Hän on opettanut niin kauan kuin muistan: vaikka huonekaluissa ovat muistot tallella, kirjat ovat tarkoitettu lukemisen jälkeen jaettavaksi eteenpäin, ei pantattaviksi kirjahyllyyn.

Tyttäreni on joutunut – saanut – kasvaa kirjojen keskellä. Kirjat ovat olleet selkärankani, intohimoni, rakkauteni, turvani, suojani, ymmärryksen lähteeni. Leipäpuuni yhtä lailla kuin harrastukseni. Tuhansien kirjojen kautta olen rakentanut maailmaani ja yrittänyt pysyä pystyssä. Ymmärtää. Olen huojunut elämäni alusta alkaen ’eksistentiaalisessa sumussa’, lapsuudessa, nuoruudessa, aikuisuudessa, mutta kumartumalla kirjojen puoleen en ole taittunut, en katkennut. Ilman tarinoita olisin kaatunut rysähtäen.

Mutta kun olin kolmenkymmenenkuuden vanha, sain sisäisen verenvuodon ja menetin melkein kaiken vereni, ja samalla muistikeskuksestani hävisi lukematon määrä kirjoja. Draamat, tragediat, komediat, tarinoihin latautuneet syvät elämykset ja ymmärryksen yritykset juoksivat vereni happikadon myötä hukkaan.

Olin itseni varassa. Olin hukassa. Tartuin Liian myöhään vesipääsky -kirjaan; muistin miten tärkeä se minulle oli ollut, mutta mistä se kertoo, en tiedä. Avasin Peter Panin. Yritin lentää. Kolhin pääni. Olenko iäksi menettänyt elämäni kävelykepin, jonka tarinat ovat minulle antaneet. Miten päästä eteenpäin?

Varovasti aloin lukea uudelleen. Ilman menneisyyttä. Ja luettuani vien kirjan kirjaston ”tuo omat kirjasi tänne” -laatikkoon. Jo samalla kertaa huomaan, että se minkä olen sieluuni tallentanut, lukemisestani saanut, lähtee jonkun toisen matkaan. Mahdollisuudeksi hänelle, tuntemattomalle.

Luen nykyisin hitaasti. Haluaisin käydä hitaan lukemisen kurssin entisen pikaluvun sijasta. Jo yksi sana voi ”räjäyttää” tajunnan, luoda uudeksi totutun tasamaan.

Löysin tyttäreni kouluaikaisia aineita. Hän on nyt kolmekymmentäseitsemänvuotias, joten hänen tuonaikaisista aatoksistaan on aikaa. Mutta pätevät kuulema yhä. Kysyn, saanko istuttaa erään minua puhuttelevan aineen saaren taigaan. Lupa tuli heti. Olepa hyvä.
(Tästä postauksestani tulee pitkä, mutta olen jonkin aikaa poissa, saaressa, niin ettei päivityksiä vähän aikaan tule.)

Iloista helmikuun loppua!


Lastun tytär:
KOTIKIRJASTO, JOLLAISEN HALUAISIN KOOTA

Minä en halua kotikirjastoa. Sellaisiahan löytyy vain television halvimmista lääkärisarjoista, joiden sankari vetäytyy nahkakantisten klassikoiden keskelle pohtimaan ihmissuhdeongelmiaan käden liukuessa koristeellisia selkämyksiä pitkin. Hyllyn perälle sysättyjen kirjojen voi melkein kuulla huutavan. Arvokkaannäköisten kuoriensa takana ne itkevät kurjuuttaan, kunnes lopulta tukehtuvat pölyyn ja yksinäisyyteen.

Minä haluan kirjakodin. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa kotia, jossa on kirjoja eikä asiaan perehtymätön sitä helposti kotikirjastosta erotakaan. Kirjakotia ei määrittelekään kirjojen määrä eikä edes laatu, vaan niiden käytön aktiivisuus. Siinä missä kotikirjaston teoksen on taisteltava pysytelläkseen hengissä, kirjakodin asukki haluaa elää.

Ja nyt se myös elää. Se kasvaa ja muuttuu aivan samalla tavoin kuin kodin ihmiset, ja heidän laillaan sen on myös kuoltava. Kenties lyhyeksikin jäävää elämänkaartaan se ei kuitenkaan mistään hinnasta vaihtaisi tammihyllyillä kituvien lajitovereidensa ikuiseen horrokseen.

Minun kotikirjastossani – anteeksi, kirjakodissani – kirja ei koskaan voi tuntea olevansa turvassa. Sitä riepotellaan paikasta toiseen, sen päälle roiskitaan teetä ja vahvaa kahvia, sen sivut täyttyvät erilaisista reunamerkinnöistä ja sisäkannet lasten töherryksistä. Se ei kuitenkaan vähästä hätkähdä, sillä se ei kuulu bestsellereiden keltanokkakastiin. Kirjakotiin tullessaan sillä saattaa olla takanaan pitkäkin historia.

Kirja ei myöskään päädy omistukseeni ilman erityistä syytä. Syyksi ei riitä se, että kirja on kohuromaani, upea lukukokemus, rakastetun kirjailijamme odotetuin teos, päivän puheenaihe, hätkähdyttävän raju kuvaus inhimillisten pyrkimysten epäonnistumisesta, monitasoinen, puhutteleva, rohkea, järisyttävä. Kirjan ei tarvitse löytyä Helsingin Sanomien Näitä kirjoja myydään Suomessa -listalta.

Sen sijaan kirja saattaa kerta kaikkiaan heittäytyä syliin pienessä naantalilaisessa putiikissa, jolloin se ei hellitä, ennen kuin se on ostettu. Se saattaa olla satukokoelma, jonka sivut yhä kiiltävät pelottavimmilta kohdilta, sillä niitä ei koskaan luettu. Tai ehkä se on peruskoulun kahdeksannen luokan suomen kielen oppikirja, jonka marginaalit ovat täynnä mielipiteitä opetuksen tasosta.

Yhteistä kaikille näille kirjoille on se, että ne jollain tavalla poikkeavat kustantamoiden uunituoreista painoksista. Kirjan tekstisisältö kertoo ainoastaan lähettäjän, kirjailijan näkemyksistä. Sellaisenaan se jää rammaksi, sillä sanoma alkaa elää vasta muuttuessaan kirjainjonosta ymmärretyksi viestiksi. Lukukokemuksen syntyyn tarvitaan välttämättä myös lukija, joka jättää oman persoonallisen sormenjälkensä joka sivun nurkkaan. Muhkean kotikirjaston teossarjojen sivut ovat itse asiassa tyhjiä, ellei niitä kukaan lue.

Samalla tavoin kuin kirja tarvitsee pätevän syyn päästäkseen kirjakotiin, se tarvitsee syyn myös siellä pysymiseen. Arvostaan huolimatta kirja ei ole minulle pyhä, enkä epäröi poistaa hyllystä niitä teoksia, joihin liittyvät muistot ovat haalistuneet tai joita kukaan ei ole pitkään aikaan lukenut. Kirja kaipaa lukijaa yhtä kipeästi kuin ihminen kuuntelijaa, ja haluan antaa sille mahdollisuuden löytää hänet – ehkä antikvariaatin kautta, ehkä lahjoittamalla. Kirja on kaikista inhimillisistä ominaisuuksistaan huolimatta – tai kenties juuri niiden vuoksi – tiukasti käyttöesine. Koristeeksi siitä ei ole.

Tästä johtuu, että kirjakodissa ei välttämättä ole paljon kirjoja, aina ei edes yhtäkään. Ne tulevat ja menevät, elävät ja kuolevat. Joskus niitä vain katsellaan kirjakaupan ikkunasta. Pääasia on kuitenkin rakkaus kirjoihin, eikä rakkaus vaadi omistamista. Tove Jansson ilmaisi saman asian Nuuskamuikkusen suulla kirjassa, josta ehkä viimeksi luopuisin:

– Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi, kun haluaa omistaa jotakin. Minä vain katselen tavaroita ja kun lähden tieheni, ne ovat minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.
-Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

15 kommenttia:

heinänkehrääjätär kirjoitti...

Voi, tuossa pelastumisessasi elämälle epätodennäköisin tapahtui, kiitos elämälle siitä!

Kirjat, kirjat! Ne lohtuystävät. Olen samaa mieltä: kiertoon mielellään, paitsi ei ihan kaikki... :)

Hieno aine tyttäreltä, kirjan syvin olemus oivallettu ja elämänviisaus: ”…eikä rakkaus vaadi omistamista.”

Virkistävää ja aisteja avaavaa lomailua sinne Saari-armaaseen! :)

isopeikko kirjoitti...

Oikein tulin iloiseksi :)

arleena kirjoitti...

Kun luin tarinaasi, vakavaa sairauskohtausta, mieleeni tuli laulun sanat,Elämälle kiitos, sain siltä paljon.....
Ihminen voi kadottaa jotain tärkeää ja rakasta, mutta rakkaus auttaa löytämään. Löysit kirjat kuin uudelleen.

Tyttäresi on perinyt äidiltään rakkauden ja arvostuksen kirjoihin.

Aurinkoisia päiviä saareen.

Anonyymi kirjoitti...

Pysähdytttävä, järkyttävä on sairastumisesi kuvaus. Ei ihminen voi "omistaa" edes sitä minkä on päähänsä tallentanut. Ei, vaikka ennen sanottiin, että opiskelu on paras henkivakuutus, sen avulla hankittua ei kukaan voi ottaa pois.

Mutta kerrassaan viisaita ovat tyttäresi ajatukset kirjoista. Kirjakodissa paikan voikin itselleen lunastaa vain teos, josta on tullut omistalleen ystävä. Ja totta on se, mitä hän sanoo omistamisesta. Muistaakseni myös Exuperyn Pikku Prinssi sanoo, että jos omistaa jonkun, täytyy siitä myös ottaa vastuu ja sitä täytyy hoitaa.

Anonyymi kirjoitti...

Kun on ollut rajalla, on suuri merkitys sillä, että on tullut takaisin. Jokin syy silloin on ja sitä syytä varmaan etsii lopun elämäänsä. Silloin ei ole merkitystä sillä, mitä ennen oli, vaan sillä mitä tulee olemaan.

Minä keräsin yhdessä vaiheessa kirjoja, luinkin paljon, mutta monia sellaisia kirjoja oli, jotka olivat vain siksi, että halusin niiden olevan minulla. Sitten tuli astma ja myin kirpputorilla kaikki vanhat, siis todella vanhat, ja haisevat kirjat pois. Ensin se kirpaisi, mutta nyt ei ole enää tarvetta kerätä ja omistaa kirjoja. Runokirjoja minulla on, mutta nekin ostan vain, kun olen ensin kirjaston kirjaan ihastunut niin, että haluan kirjan kotiin, että voin siihen palata ja palata.

Muistamisesta piti vielä sanoa, että emme voi kuitenkaan muistaa kaikkea. Minulta on alkanut asioita ja sanojakin joskus hävitä ihan "ilman syytä". Joskus ne tulevat takaisin joskus eivät. Ei ole niin tärkeää kaikkea muistaa, tunnelma riittää, joku hieno sana tai yksi väri on kyllin.

Hienosti ja viisaasti tyttäresi kirjoittaa. Kodin vaikutukset näkyvät, mutta silti hän luo oman maailmansa itse.

Anonyymi kirjoitti...

Nämä olivat ihanat kirjoitukset. Mukavaa, että tyttäresi antoi julkaisuluvan :) Minkä ikäisenä hän noin taiten kirjoitti?

Anonyymi kirjoitti...

Todella taitavaa, oikeasti elämänmakuista ja upeaa tekstiä sekä äidiltä että tyttäreltä!
Voimaannuttavia ja hilpeitä päiviä saaressa!

isopeikko kirjoitti...

Pöö. Yllytän sinua blogiesittelyyn. Sitten kun tulet takaisin ja sinua huvittaa, niin teet niinkuin tahdot.

Harakka kirjoitti...

On sullakin ollut vakava sairausjuttu sitten, ja kaiken uudelleen muistamaan..Olet tehnyt urakan, kun muistat nyt niin paljon kuitenkin.
Tyttäresi on sulta perinyt kirjoittamisen taidon. Hienosti kirjoitti kirjoista ja elämästä yleensä.

Anonyymi kirjoitti...

Olet selvinnyt takaisin elämään, se on pääasia. Parempi, ettei aina kaikkea muistakaan ; )
Tyttäresi on perinyt sinulta mm. viisauden ja rakkauden kirjoihin!

Allyalias kirjoitti...

Kuinka suurta iloa tämä kirjarakkauden kuvaus minulle toikaan! Sanat - kirjoitetut ja lausutut - ovat meille ihmisille kaiken olemisen ja kokemisen lähde.

Lastu kirjoitti...

heinänkehrääjätär,
niin, joskus kun luulee kadottavansa elämänsä, löytääkin sen. Elämän onni on sopeutumista niihin raameihin, mitkä kulloinkin ovat mahdolliset.

Minulla meni kauan aikaa, ennen kuin kypsyin ajatukseen 'kirjat kiertoon'. Nyt ei enää kirpaise luopuminen, päinvastoin.

Kiitos lomatoivotuksista. Mökki on sulatettu – ja maisema on kaunis, kun risukon peittää puolimetrinen hanki.

Isopeikko,
ilosi on iloni :)

arleena,
Elämälle kiitos -laulun sanoilla on minulle rajan takana käymisen jälkeen erityinen merkitys. Lapsenikin selviytyi elämään, vaikka lähellä oli hänelläkin kuolema. Voisin myös kertoa, kuinka surullinen olen, että hän vammautui heikon verisuonistoni vuoksi, mutta ei syyllisyydentunne siitä mille ei mitään voi, auta minua eikä häntä. Kiitollisuus auttaa. Elämä menee eteenpäin.

Niin, vaikka monet lukemani kirjat ovat unohtuneet, rakkaus kirjoja kohtaan ei häviä. Uutta luettavaa, uusista lähteistä, tulee päivittäin. Myös blogeista :)

Kiitos lomatoivotuksista. Suloista siellä oli olla, vaikka kalasaalis oli puhdas nolla. Pitää hioa pilkkitaitoja.


Ina,
kun heräsin yli viisi tuntia kestäneestä hätäleikkauksesta, ensimmäiseksi ryhdyin kertaamaan kertotaulua! Osaanko mitään. Sujuihan se. Jouduin silti kohtaamaan myös unohdukset. Sekä tapahtuma- että tietomuistissa on aukkoja. Miksi jonkin muistaa, toista ei, sitä ihmettelyä on riittänyt.

Mutta tunnemuisti on luja. Monet lapsuudentapahtumat ovat kirkkaina mielessä. Näinkö on: tunteet eivät katoa, mutta kannettu vesi, opittu aineisto saattaa hävitä trauman iskiessä? Unkarin kieltäkin jouduin opiskelemaan pari vuotta enkä muista siitä juurikaan mitään. Mutta sinänsä muisti toimii hyvin; vain se muistiaines mikä valui verisuonen aneurysman puhjettua pois, on poissa.

Niin, ja miksi joidenkin kirjojen sisällön muistan, toisia en lainkaan. -Ehkä ilman traumaakin kirjat saattavat hiipua muistikeskuksesta? Moni lukee dekkareitakin "tuoreena" pari kertaa; pääjuoni on aina uusi. Aivot ovat merkilliset. Ja muisti.

Meidän päämme sisällä on kirjakotimme. Ajatus viehätti minuakin niin että halusin jakaa pohdinnat täällä. Kiva kun luit.

Uuna,
niinpä, jatkoaika on huikaisevaa. Elämälle tulee ahneeksi. Samalla yritän muistaa, kuinka paljosta voi olla kiitollinen. Aina se ei onnistu vaan kiukku yhtä lailla kuin 'muikku' ovat tuttuja eväitä, mutta sitten kun ilo taas hörähtää, näkee tähdet kirkkaina - kuin ensi kerran. Samoin auringonlaskun ja -nousun.

Sinäkin jaat kirjojasi eteenpäin! Itse huomaan että luopuminen on helpottunut sitä mukaa kun myös kaunokirjallista aineistoa on saatavilla netistä. Luettavaa on enemmän kuin koskaan ehtii sulatella.

Muistamisesta sanot viisaasti. Ei olekaan kovin tärkeää muistaa 'kaikkea'. Tunnelmat usein muistaa, eikä niitä tarvitse edes aina yrittää pukea sanoiksi.

jl,
kiitos; olen iloinen että luit pitkän postaukse/ni -mme. Tyttäreni kirjoitti ko. aineen seitsemäntoistavuotiaana, abivuotensa syksyllä. Kirjoista hänenkin luontorakkautensa alkoi - joka johti lopulta ammattiin. Hän sai seitsemänvuotiaana, linnuista kun piti, joululahjaksi lintukirjoja useammankin. Sen jälkeen "hänen olivat linnut".

Ellinoora,
kiitos.
On ilo kuulla, että luit mielelläsi. -Saari on seikkailujen ja lupausten mielipaikka. Kun vetää ahkiota nivelrikkopolven ja kipeän selän kanssa kaksittain viimassa ja pakkasessa, tietää mitä on olla suomalainen. Ja mitkä ovat tunnelmat kun saa tulen takkaan, teekupin kouriin, maiseman silmilleen ja haaveet toteutettavikseen. "Aloittamista vaille valmis", tätä savolaista viisautta toistamasta päästyämme toistamme kun katselemme mökin ikkunasta avautuvaa risukko- ja järvimaisemaa. Eli "näemme" jo puuston kasvamassa hakkuuaukiolla.

Isopeikko.
pöö :)
kiitos, mielelläni mietin, minkä blogin esittelen. Ja sitten kun olen miettinyt, kerron. Tämä on hauskaa.

Harakka,
kiitos.
Jostain luin miehestä, jolla oli valokuvantarkka muisti: kaiken lukemansa, kuulemansa hänen aivonsa taltioivat ja se vasta hänelle tuskallista olikin. Ei saanut koskaan lepoa eikä voinut aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä. Joten kohtuus kaikessa on paras, muistamisessakin.

Marjukka,
kiitos.
Tyttäreni on luonnontieteilijä, minä en lukenut lukiossa edes biologiaa (ainoastaan psykologiaa, sielutiedettä, kuten silloin sanottiin). Tyttäreni tarinoita luonnon ihmeellisyyksistä kuuntelen suu hämmästyksestä auki loksahtaen. Niin kaunis on maa, niin korkeella taivas... :)

Allyalias,
"yhdyttävästi" ilmaiset.
Niin totta: suomen kieli on suuren rakkauden aihe. Sillä voi tehdä ties mitä tarinoita. Se vie tuntemattomille teille tai kotipoluille, minne vain itsekukin haluaa suunnistaa.
Mielin määrin mielen mukaan.

Anonyymi kirjoitti...

Luin tämän aikaisemmin, ja jäin miettimään. Ajatus kirjakodista on ihana - mutta kun minä en millään raatsisi luopua niistä kirjoista!
Enkä varsinkaan niistä, joiden marginaalit ovat täyttyneet merkinnöillä ü

Pidän ihan liikaa kirjoistani, ja haluaisin haalia niitä ympärilleni enemmän ja enemmän: olisin siis äärimmäisen huono kirjakodin emäntä.
Satukirjoja kyllä luetaan hiirenkorville, ja lintukirjoja, luontokirjoja, maapallokirjoja, sarjakuvakirjoja, vanhoja kielioppikirjoja ja matikankirjoja.. (pst. onnea matikkanerolle! Vaalin kerran divarista löytämääni Kauneimmat matemaattiset kaavat-kirjaa yhä kuin silmäterääni ja selailen sitä salaa joskus, vaikken niistä kaavoista mitään ymmärräkään ü) - mutta romaanithan ne ovat jotka jäävät lukukerran jälkeen hyllyyn.. ehkä opin laittamaan kirjani kiertoon vielä jonakin päivänä - viimeistään sitten, kun uusia ei enää mahdu ü

Sydäntäpuristava tarina, kirjakodin saatteena. En aavistanutkaan, että noinkin voi ihmiselle käydä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Hieno teksti, luin kahteen kertaan.

Lastu kirjoitti...

Pankin talkkari,
kuinka hyvin ymmärränkään sinua. Tekee mieleni nyt tukea: pidä kirjoistasi kiinni, niitä voit aina iloksesi kotonasi lukea. Niin, elämässä, sen kaikissa mielipiteissä (kirjakotiaatteessakin), varmasti pätee sanonta: voephan se olla niinnii vuan suattaahan se olla näennii. - Tätä kun kirjoitan, aktivoituu oitis oma rakkauteni niitä kaikkia kirjoja kohtaan, jotka olen lukenut, niitäkin joista olen luopunut. On minulla toki moni kirja vielä tallessa; kiinni pidän kuin euforiaa hakisin :)

Ihana kuulla että sinulla on koti täynnä kirjoja. Ja lapsesi saavat kasvaa niiden keskellä. Jo se puolustaa sitä, ettei kirjojasi kannata lähettää evakkoon. Lapsi on uskomattoman oppivainen, ahmii ilman 'karttakeppiä' ja pakkoa luontaista tiedonhaluaan noudattaen. Siksikin on hyvä että tiedonlähde on lähellä. Niin kuin kerroin, tyttäreni ammatti, tutkimuksen kohde: ekologia, sai alkunsa saamistaan joululahjakirjoista, lintuoppaista, joita setsenvuotiaana luki ja lähti pian linturetkille. Se oli menoa se.

Pitääpä kysyä pojalta, onko hän lukenut Kauneimmat matemaattiset kaavat -teoksen. Matematiikkaahan sanotaan tieteistä kauneimmaksi; sielläkö piilee absoluuttinen totuus:)

Hyviä lukumatkoja!


Oh-show-tah hoi-ne-ne,
kiitän sinua; kiitämme. Samalla kiitän blogisi kuvista, tarinoista, pakinoista, runoista. Nautin.