kuka ken kumpi kumpainen

kuva: Victor Barsokevitsch (1863–1933)

Elämänkaarikurssilaiset saavat tehtäväksi miettiä, mikä luonteessa on äidiltä, mikä isältä perittyä.

Totuuden hetki. Painajainen. Miten näitä voi erotella. Nyppiä pinsetillä: tämä tässä on äitiä, päivää; tämä isää, päivää, päivää. Leena on ymmällään, mutta yrittää – vaikka muistaa, että koko ihmiskunta polveutuu seitsemästä kanta-Evasta Itä-Afrikasta. Monenmoista erilaista koostetta on, jos on yhteistäkin, ihmisessä kuin ihmisessä.

Äiti vetäytyi syrjään, oli maailmoissaan, mutta myötäsyntyisestikö vai elämän satuttamana? Hän kärsi. Ilo loisti hänen kasvoiltaan poissaolollaan. Mutta kun Leena laskee syyttävän etusormensa alas, hän kohtaa synnyttäjänsä, elämän antajansa, uudella tavalla. Hän liikuttuu. Myötätunto, joka alkaa vallata tilaa, on uutta ja tunteitten kahtiajakoisuus – äiti ”paha, hyljeksijä”, isä ”hyvä, hyväksyjä” –, sekoittuu ja sulautuu: minä olen minä ja sanon kuin kaksivuotias Eino Leino peilin edessä: ”Ei oo Eino nätti, mutta Eino on lyttinnäköinen.”

Mutta millainen isän ja äidin kuva olen, Leena pohtii ahdistuneena ja kokee joutuvansa häkkiin, mistä ei ole ulospääsyä. Onko tässä kaivelussa mitään järkeä.

Olenko kuten nurkissa lymyilevä huonolla itsetunnolla raiskattu äiti? Tai kuin filosofinen, sairaita työkseen parantava ja ihmisten välistä tasa-arvoisuutta puolustava, mutta syvää surua katseessaan kantava isäni? En tiedä, Leena ravistelee päätään, antaa vauhtia ajatuksilleen.

Maailmanparantajaksi hän tunnustautuu siitäkin huolimatta ettei koskaan saavuta sitä mitä hakee, ei vain omasta elämästään vaan myös laajasti: täydellistä (tai ainakin sinne päin) harmoniaa ihmissuhteissa ja oikeudenmukaisuutta, tasavertaisuutta perheiden elämässä ja yhteiskunnassa. Paratiisia, jota ei ole olemassa edes unissa. Hyvyydestä ja kauneudesta nousevaa ”laukeamista”. Alkuräjähdystä joka ei riko vaan luo uutta. Maailmaa jossa lasten on hyvä kasvaa ja aikuisten elää.

Se mikä oli äidissä voimatonta (tai hänen voimansa jäi piiloon), kypsyi Leenassa innostukseksi, jota isä valeli ja rohkaisi. Tai mistäpä tietää, vaikka äiti olisi ollut kuinka virtaava tahansa, mutta jäi suvantoon, isän varjoon? Ei tytär osaa eritellä, kumpi tulee kummalta, sillä kaksintaistelu hänen sisällään on kova. Parhaimmillaan se johtaa uuden syntymään. Pahimmoillaan hän uupuu – mutta nousee kerta toisensa jälkeen kuin unesta herännyt tähyilemään taivaan ja maan yhtymäkohtaa.

Mutta pakko on päästä kurssin tehtävässä eteenpäin. Leena pyörittää päätään ja napaansa ja kynäänsä niin rehellisesti kuin kykenee. Kukin on oman itsensä (ja elämänsä) paras asiantuntija ja tulkitsija, ohjaaja rohkaisi. Joskus eväitä saa järsiä koko elämänsä ajan. Ja jos ei muista pysähtyä ja pitää ruokataukoa, on tunnereaktioidensa suhteen tuon tuostakin ymmällä. Eksyksissä itsestään. Joten kai tämä kannattaa, Leena päättää ja antaa keltaisen lyijykynän (jäljen voi tarvittaessa pyyhkiä) kaivella selkäytimestä:

Minussa elää ristiriita.

Olen ujo. Olen rohkea.
Olen ylpeä. Olen nöyrä.
Olen alistuja. Olen dominoiva.
Olen avarakatseinen. Olen ennakkoluuloinen.
Olen katkera. Olen kiitollinen.
Olen innostuja. Olen luovuttaja.
Olen lahjakas. Olen lahjaton.
Olen sisäänpäin kääntynyt. Olen sosiaalinen.
Olen omistushaluinen eläin. Olen humaani ihminen.
Olen luotaantyöntävä. Olen puoleensavetävä.
Olen kunnianhimoinen. En ole kunnianhimoinen: ihmisarvo itsessään riittää, sitä ei tarvitse ansaita.
Olen laiska. Olen ahkera.
Uskon. En usko.
Olen itsepäinen. Olen periksi antava.
Olen rauhallinen. Olen rauhaton.
Olen ruma. Olen kaunis.
Olen vanha. Olen nuori.
Olen itsekeskeinen. Olen empaattinen.
Olen pelkuri. Olen rohkelikko.

Leena pysähtyy. Hän ei osaa jatkaa. Miten ihmeessä voi arvioida itseään? Jos sanoo jotain kaunista, tunnistaa tunteen, joka on jatkuvassa päivystystilassa sisikunnassa ja nousee pintaan herkästi: sen nimi on häpeä. Jos sanoo rumaa, häpeä on yhtä kaikki paikalla valppaana kuin palosotilas. Tämä tehtävä on yhtä litistymistä puun ja kuoren välissä. Millä keinoin löytyvät juuret ’tunne itsesi’ -matkalla kohti itseymmärrystä, minne elämänkaarikurssi viitoittaa.

Eipä Leenan auta muu kuin kysyä mieheltä, jonka kanssa on elämänsä jakanut vuosikymmeniä: – Sano, millainen olen ja mistä ’se jokin’ on tullut luonteeseen, taipumuksiini ja fyysiseen olemukseeni (Leena luettelee kurssin vetäjältä saamansa litanian). –Sano hyvät ja pahat, kakistelematta.

– Sinä olet minulle yksi ja ainoa, kallein ja rakkain, mutta silti olet ihan kuin kuka tahansa meistä. Jokainen haluaa olla hyväksytty semmoisena kuin on. Ja sen jälkeen alkaa keskinäinen hyvän tahdon turvallinen matka. Semmoisella matkalla kritiikkikin vie eteenpäin. Turvallisuudentunne on päämäärämme.

Leena katsoo häntä. Miettii. Avaa ikkunan. Sulautuu maisemaan, mutta ei sula näkymättömäksi.

Minä kuulun joukkoon, hän laulaa. Painajainen on ohi. On yhteys. Olen osa luomakuntaa, jonka fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin eteen on eläminen. Me emme ole keskenämme tuntemattomia sotilaita enää.

Ja maailmanparannusta on sekin, että välillä voi katsella – maailmanmurheista huolimatta – kaikessa rauhassa ilman varjoja muurahaisen takajalkaa, järven jääpeitettä tai ohrahelmeä. Saa unohtaa lööpit ja itseanalyysit ja keskittyä iloon ja rauhaan.

Leena ottaa keittiönkaapista ohrahelmen, hämmentää puuroa ja nauttii kypsyneen viljan täydestä mausta. Kutsuu myös miehen syömään.



(klikkaa kuva isoksi niin näet heidät puuroaan popsimassa)

pakinaperjantai