taidekauppias Assendelff saapuu
Olen kuusivuotias. Kotonamme ei luonnollisestikaan ollut neljä- eikä viisikymmenluvulla televisiota, radio kylläkin. Mutta ilman kuvallisia esityksiä emme jää, ja osaamme jo odottaa niitä. Varaamme kukin omat istuimemme olohuoneessa: isä, äiti, kolme tyttöä (iltatähti, pikkuveli, syntyy myöhemmin). Narri-kissa loikoilee takan edessä.
Ovikello soi ja isä ottaa vastaan vieraansa, taidekauppias Assendelffin, jolla on ”hehtaarin kokoisessa” salkussaan uusinta kotimaista taidetta: öljymaalauksia, joiden aiheina ovat luonto läheltä ja kaukaa, muotokuvat, asetelmat, abstraktit sommitelmat. Katsomme hiljaa ja hartaina, kun tuo pitkä viiksekäs mies nostaa vuorollaan rullalla olevan maalauksen käsivarret koholla päänsä korkeudelle, vapauttaa näyn levälleen ja pääsemme sukeltamaan uuteen ulottuvuuteen, joka joko sytyttää tai sammuttaa – silti vain harvoin maalauksen edessä jäämme täysin kylmiksi. Isällä oli tarkoitus ostaa maalauksia ja sen hän tekikin; menetelmä oli sama kuin miten romaanien Finlandia-palkinto tänä päivänä päätetään: ’diktaattori’ saattoi kuunnella muiden mielipiteitä, mutta itse valitsi uudet taulut mitkä seinällemme seuraavaksi ripustetaan. Diehl, Strimberg, Thessleff, Linnovaara tulivat tutuiksi. Linnovaarasta luen, nyt, ja liikutun: ”Ensimmäisissä maalauksissani oli varmaan sota-ajan tiedostamattomista traumoista syntynyttä kaipausta löytää ehjä maailma, jota ei särjetä ja hajoteta ja jossa ei ole uhkaa. Näin olen taulujani jälkikäteen tulkinnut; maalatessani en näitä asioita tiedostanut. Maalaukseni henkivät pysyvyyttä, ajattomuutta.”
Etsikö isä sotatraumojensa jälkeen kaiken ikänsä turvaa, hänkin? Voi, meitä, ihmisiä, sodan kokeneita ja sodan aikana tai pian sen jälkeen syntyneitä. Meissä on paljon rikki, mutta mikä parsii meidät ehjäksi? Rakkaus joka sekin on totta. Rakkaus, vaikka vajaa.
Isä kuoli ja me lapset jaoimme taulut. Havaitsimme, että vaikka taulut olivat mestareiden siveltimestä peräisin, monista puuttui (rahallisen) arvostuksen mittari: alkuperäinen signeeraus; tosin useat maalaukset oli puoliso signeerannut miehensä kuoleman jälkeen. Mutta eihän se ole sama kuin taiteilijan oma puumerkki. Vain muutama taulu oli taloudellisin perustein arvossaan. Itse olen pyrkinyt pysymään poissa taiteen taloudellisista mittareista, sillä tärkeintä on tunne, minkä taulu katsojassaan herättää. Valokuva tallettaa ja ”muistuttaa”, mutta onnistunut maalaus luo kaiken aikaa katsojaa uusiksi.
Olen ripustanut kotimme seinille, kunniapaikoille, perinnöksi saamani taulut. Kun niitä katson, muistan lapsuuden, isän, perheyhteyden, ilot ja surut. Ja elämän täyteyden.
Rakkain maalaus on William Lönnbergin tyttö ikkunan ääressä. Hän muistuttaa äitiäni, joka kantoi murhetta sisällään eikä siksi jaksanut katsoa lastaan kohti. Äiti jää salaisuudeksi ja tunnen häntä kohtaan syvää myötätuntoa.
Isä katsoi lastaan kohti, aikanaan – ja näki. Hän valaisi rakkaudella koko kodin, sen kaikki ihmiset. Mutta siihen meni isällä ja meillä kaikilla jonkin verran aikaa, sillä sota söi valon. Tulevat vuodet toivat kirkkauden, murrettuna, mutta kuitenkin. Elämä on kipeä ja kaunis. Välillä ilo vyöryy, toisinaan suru syöksyy.
William Lönnberg (1887–1949)
Alvar Cawen (1886–1935)
Gösta Diehl (1899–1964)
Kiitos, arleena, kun haastoit etsimään kodistani oranssia. Pysähdyin taulujen ääreen. Oranssia pilkahtaa - ja muistoja tulvii. Elämäksi on eläminen: iloksemme, onneksemme. Taide auttaa, kun haluan nähdä, muistaa ja ymmärtää. Antaudun kosketukselle. Niin on hyvä. Ja pääsen eteenpäin, "sfääreihin".
19 kommenttia:
Kirjoitat niin kauniisti, että silmät kostuvat.
Lämpimästi kirjoitat ja tutusti. Minunkin vanhempani rakastivat taidetta. Äidin serkku oli taidekauppias Viipurissa ja hänen kauttaan varmaan moni teos löysi tiensä meille. Noista mainitsemistasi meilläkin oli Gösta Diehlia, Ellen Thesleffia ja Alvar Cawenia (ja Ragnia).
Taulun arvostuksen suhteen minäkin ajattelen, että taululla (kuten koiralla)on juuri se arvo minkä katsoja sille antaa.
Muistan isäni sanoneen, yhtään lasta en olisi saanut sodan jälkeen tehdä.
Kirjoituksesi kosketti jotain sisään kätkettyä ja uinuvaa.
Äitisi sukupolven naisista varmaan monikin kantoi murhetta sisällään. Ei välttämättä ollut sopivaa tai tarpeellista, että nainen toteuttaisi itseään. Minun äitini taitavana käsityöihmisenä ja kauppiaan tyttärenä olisi halunnut perustaa käsityötarvikeliikkeen. Hänen isänsä olisi jopa rahoittanut sen ja lukaali oli katsottuna valmiiksi. Isälleni se ei sopinut, koska hän kunnian miehenä itse ja yksin halusi pitää huolta perheestään. Ihan hyvää hyvyyttään, varmaankin.
Tämän hienon kulttuurihistoriallisen tekstin toivottavasti laitat hyvään talteen. Tässä tekstissä on monenlaista arvoa: on katse historialliseen aikaan, on katse maalauksiin, on ajatuksia sodanjälkeisestä elämästä perheen kannalta.
Tämä on hienoa tekstiä ja minua tietysti kiinnostaa kotiinne hankitut maalaukset. Tuo tekstinpätkä Linnovaaran ajautuksista on todella liikuttava. Ja sellaista pysyvyyttä ja ajattomuutta olen aina nähnytkin hänen teoksissaan.
Lönnbergin maalaus tytöstä tai paremminkin naisesta kiinnostaa varmaan sinua ja nainen onkin kauniisti maalattu. Hänen poissaolonsa on hyvin tavoitettu. Itselleni ottaisin mielelläni Gösta Diehlin abstrahoidun maiseman ja Caweninkin kyllä.
Olisipa joukossa vielä Anitra Lucanderin kollaaseja, niin olisin lopullisesti "myyty". Mutta hänen tuotantonsa on pääasiassa vähän myöhempään aikaan kuuluvaa.
Kiitos tästä mielenkiintoisesta postauksesta, tämä on arvokas ja hieno.
Kauniisti taas kirjoitit, ja niin koskettavasti.
Rakkaus varmaan on parasta lääkettä, melkein mihin tuskaan ja ikävään vaan.
Kauniita tauluja sinulla, ja muistot niissä elää varmaan aina.
Blogisi alkaa ihanalla oranssisella otsikolla, kaunis auringonlasku.
Unikko juuri aukeamassa, voiko herkempää hetkeä olla kukkamaailmassa kuin seurata kukkien avautumista.
Meillä on tauluja lukuisa määrä seinillä. Ne ovat tätä päivää, juuri tähän kotiin asetettu.
Sinulla on paljon muistoja taulujen takana. Voiko sen parempaa talletusta olla kuin lapsuusmuistot maalauksissa.
Oranssi on niin voimakas väri, että pienet ripauksetkin kotona riittävät, tuovat lämpöä.
Kiitos oranssinlämpöisestä tarinasta.
"Sota söi valon." Niin totta tuo lause.
Itse synnyin sodan jälkeen. Silloin oli jo kymmenen vuotta isoveljen syntymästä. Olen ymmärtänyt, että minä kerroin myös uudesta toivosta, kun kaikki vanha oli menetetty.
Obeesia,
kun kommenttisi luen, myös minun silmäni kostuvat. Ajattelen sen ikäluokan isiä ja äitejä – ja meitä ;)
Ina,
oliko yleistä, että taidekauppiaat kiersivät talosta taloon. Teilläkin samojen taidemaalareiden teoksia :) En tiedä, mistä isän ja Assendelffin yhteys sai alkunsa. Äidilläsi on ollut suora linkki taiteeseen, meillä ei Assendelffin lisäksi mitään. Taidekauppiaan esittelemät maalaukset olivat minulle mykistävä elämys. Aihelmat aloittivat hautomisen pääni sisällä, muovaantuivat tarinoiksi.
vapulis,
jotain lapsikielteisyyttä muistan vanhempienikin suusta lähteneen. Voi sentään.
Viime itsenäisyyspäivänä, kun palasimme saariretkeltä ja kuuntelimme autoradiota, saimme kuullaksemme sodan vaurioittamista kuusikymppisistä.
Kun haavansa tunnistaa, voi jatkaa matkaa pystypäin eteenpäin. Itselleni viimevuotinen elämäntarinakurssi oli käänteentekevä. Vapauduin olemasta historian vanki.
Ina,
mielenkiintoinen ajatus: naiset ja työelämä – tuolloin. Toteutumattomat unelmat. Näkyikö äidissäsi, että hänen haaveensa ei toteutunut? Monessa virkamiesperheessä äidit olivat kotirouvia; liekö ollut "miehen mitta", että kykenee elättämään perheensä?
Uuna,
hienoa, kun kommentoit taiteilijan silmin. Häiritseekö sinua Lönnbergin maalauksessa pöydän perspektiivi. Elämänkumppania kiusaa se, että paperi lähtee luistelemaan pitkin pöydän pintaa.
Minulle, jolle kirjoittaminen on hengittämistä, tuo maalaus on rakas, koska samaistun. Ja äidin muiston vuoksi. Enää en katso häntä syyttäen, vaan myötäeläen. Muistan maalauksen ääressä joka päivä äitipientä.
Taiteen "kuluttajana" olen untuvikko, olen ollut aina. Mutta siinäkin on maailma, joka on täynnä polkuja, minne voin astella enkä tiedä, mitä vastaan tulee. Maalaus on lumottu ovi ulos – ja sisään.
Anitra Lucanderista en ole kuullutkaan (tunnustan niin monessa tietämättömyyteni). Täytyy tutustua. Onhan meillä väline, netti.
Sinun taiteeseesi olen tutustunut ja sitä rakastan :)
arleena,
sinun blogisi on niin kaunis.
Kiitos kun esitit haasteen, joka vei lapsuuteen, "oranssiin"; maalauksiin, joita olen kuljettanut mukanani muutosta muuttoon.
On kotonamme uudempiakin oranssipilkkuja, joita metsästän ja mieskiltti lupasi jossain vaiheessa syventyä kollaasiin... Katsotaan, syntyykö. Tämä on haasteellista, aina voi oppia uutta ja opiskella ja nautiskella ;)
Oranssista voimaa!
mm,
olet valon lapsi! Lyhty valaisee laajalle. Ja kas, äkkiä hämärä väistyy ja valon piiri laajenee :). Valo syttyy yhteen, syttyy, toiseen, kolmanteen...
Harakka,
rakkaus, niin, se on kaikkein tärkeintä. Joskus rakkaus on "kiven alla". Mutta monesti kivenä tai kantona kaskessa ovat ulkoiset olosuhteet... esimerkiksi sota, joka saattaa vaurioittaa ajanjakson (avioliiton alun), jolloin erityisesti - miksie muulloinkin - rakkauden tulisi olla elämän tärkein asia. Viisi vuotta rintamalla juuri vastanaineena asettaa elämän ja rakkauden ja tulevaisuudenuskon tulikasteeseen. Vanhempiemme sota-ajan kirjeenvaihto on tuhottu. Jotain on ollut.
Rauha ja rakkaus ovat parivaljakko, joka vie eteenpäin.
Tuo maalaus naisesta on tosiaan aika koskettava, siitä heijastuu tunteet, jotka kuvan nainen on kätkenyt sisimpäänsä. Tuosta Cawenin maalauksesta pidän myös kovasti.
Marjukka,
niin, Lönnbergin maalaama nainen mietteissään "puhuu". Hänen asiansa on hänen sydämessään.
Cawenin taulun aihe lienee Pariisista, muistan lapsuudessa kuulleeni, mutta tarkistamatta on. Voin olla täysin väärässä. Kun olen katsellut taulua melkein koko elämäni, tiedän, miksi se minuun vetoaa: vesi ja silta – mutta ihmisjoukosta ei ole niin väliksi eikä kaupunkimaisuudesta.
Toinen syy, miksi Cawenista(kin) pidän, on takertuminen lapsuuskodin "ikkunoihin" eli tauluihin. Muistan millä paikalla tämä sinerrys virtasi olohuoneen seinällä, isän nahkaisen piiputtelutuolin takana. Taululla on kerroksensa. Se on etsinyt omassa kodissani paikkaansa ja löytänyt. Toimii "ikkunana" yhä.
Vaikea sanoa, miten äitini kantoi sen, ettei ollut päässyt kokeilemaan siipiään. Katkera hän ei ainakaan ollut; se ei kuulunut hänen ominaisuuksiinsa. Karjalaisena ihmisenä hänellä oli päinvastoin selviytyjän mietelauseita joka lähtöön: Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Eteenpäin elävän mieli. Ilo pintaan vaikka syvän märkänis'. Jne. Ehkä näissäkin on tiettyä melankolista alistumista; ainakin tosiasioiden hyväksymistä. Sitä hän kuitenkin aina jaksoi lapsilleen tähdentää, että naisella pitää olla oma ammatti. Luulen että hän oli kuitenkin elämäänsä varsin tyytyväinen. Puoliso oli lempeä ja äiti sai harrastaa mitä halusi, rahallisesti varsin rajoitetuissa puitteissa tosin. Lasten- tai kodinhoitoon hänen mielenkiintonsa ei koskaan kohdistunut.
Ina,
kiitos kun kerrot. Elämäntarinakurssilla oli muutama karjalainen ja usein he totesivat, kun nauru helähti herkästi – ja väliin itku: tämä on just tätä karjalaisuutta. Joka osaa itkeä ja nauraa, osaa kaiken muunkin siltä ja väliltä. Luulen niin. Silloin on aika vahvoilla, tuopa elämä eteen mitä vain.
Olet saanut hienon mallin äidiltäsi. Oman äitini tarina on toisenlainen, ja paljon jää salaisuudeksi. Mutta samoin kuin sinun äitisi myös minun äitini korosti sitä, miten tärkeää on tyttöjen hankkia oma ammatti ja mennä töihin. Sen teimmekin, mutta äitini, jolla oli tutkinto, ei ollut päivääkään töissä – ja kotona oli pari kotiapulaista.
Kyllä minua hiukan pöydän kaltevuuskin häiritsee, mutta yleensä en kiinnitä tuon kaltaisiin asioihin huomiota, koska enää en etsi totuudellisuutta, vaan kanavaa päästä maalaukseen sisälle.
Enemmän tässä työssä häiritsee seinän ja nurmikon vahva oranssi väri, se on jotenkin niin ristiriidassa vaaleaan violettiin, jota on aika paljon.
Mutta luulen, että väri on tarkoituksella valittu korostamaan henkilön ristiriitaista oloa. Ja sen sinä vaistoat, siksi yhdistät työn äitiisi.
Myös pöydän kaltevuus voi olla tarkoitettu kuvaamaan kaltevalla pinnalla oloa.
Kaikilla asioilla on yleensä merkitys maalauksissa, sen sinä hyvin vaistoat.
Uuna,
oi miten arvostankaan kommenttiasi! Järisyttävän mielenkiintoista kuulla.
Kerro myös mielipiteesi kahdesta muusta taulusta. Kiinnostaa valtavasti. Minulle taulut ovat pitkälti "pelkkiä" muistoja lapsuuden "maisemista", fiksaatioja; en edes tiedä, pidänkö niistä oikeasti (esim. Diehlistä: tavallaan kyllä, tavallaan: 'en osaa sanoa'; onko liian makea...). Pyrin subjektiivisuudesta objektiivisuuteen (vai onko mahdollista irrottaa henkilöhistoriansa mielipiteestään, kun tauluja katsoo). Kerro, oi.
Niin, ja tietysti kaikkien mielipiteet (ja tulkinnat) ovat tervetulleita. Miksi? Siksi että elämä on mielenkiintoista.
Olen siinä iässä, ettei minulla ole enää besserwisserimäistä oloa: vain oma mielipiteeni (makuni) on oikea. Olen havainnut, että makuja on melkein yhtä paljon kuin ihmisiä ja se vasta mielenkiintoista onkin. Jokainen on oikeassa, kun makuasioista on kyse. Eli: vaikka joku sanoisi: kaikki nuo taulut ovat yäk, se olisi mielenkiintoista kuulla. Ihan totta :)
Suosikkini taulujesi joukossa on Cawenin silta. Cawenin töissä on harmoniaa ja herkkyyttä ilman makeutta. Samalla niissä on voimaa, joka kenties syntyy Cawenille tyypillisistä voimakkaista ääriviivoista (jotka eivät tässä työssä tosin ole kovin selviä). Cawen osaa vangita ja pysäyttää hetken. Taulun värimaailma on ihana. Tuota taulua voisin katsoa vaikka miten pitkään.
Ina,
kiitos, mukava kuulla suosikkisi :) Niin,
'Cawen kaihtoi kesän ja kirkkaan päivän värejä. Hänen taiteensa on sumun, sateen ja lankeavan talvihämärän hiljaista kauneutta.' Viehättävää.
Sinun blogisi reunapalkissa on taidetta. Haluaisitko joskus kirjoittaa omista tauluistasi?
Lähetä kommentti