poikamme, matemaatikko

Mikä onnen päivä! Mikä riemun hetki!

Poikamme sai tänään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan publiikissa filosofian maisterin todistuksen (pääaineenaan matematiikka, sivuaineinaan teoreettinen fysiikka ja tietojenkäsittely). -Eräs viisas häntä hoitanut lääkäri sanoi kaksikymmentäkuusi vuotta sitten: "Muistakaa, vanhemmat, hänen nimensä ei ole Diagnoosi, CP-vamma, vaan hänellä on oma etunimi, hän on kokonainen ihminen. Nähkää ensin poikanne, sitten vasta hänen 'diplegia spasticansa'. Ja lopulta ette näe sitäkään, vaan elämänilon ja olemassaolon oikeutuksen – kävi miten kävi hänen 'saavutustensa' kanssa."

Kun lähtee liikkeelle nollasta, kaikki on sen jälkeen lahjaa. Nollassakin olisi ollut kyllin.















Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa todistukset jakaa ja juhlapuheen pitää matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani, matematiikan professori Jouko Väänänen.



Hän korostaa, miten matematiikka palvelee ihmiskuntaa mitä moninaisimmilla aloilla: antaa välineitä yhtä lailla rauhan rakentajille kuin ilmastonmuutoksen tutkijoille. Luonnontieteiden arvostuksesta ja käyttökelpoisuudesta kertoo sekin, että presidentti Obama on valinnut energiaministeriksi Nobelin fysiikan palkinnon saaneen. Rauha on tahdon asia, kuten presidentti Ahtisaari on sanonut, ja päättäjät tarvitsevat päätöstensä pohjaksi työvälineitä, tieteen tuloksia. Myös matematiikkaa – ja matemaatikoita.

–Älkää unohtako olla omille näkemyksillenne ja tieteellisille tuloksillenne uskollisia, silloin kun ne palvelevat yhteistä hyvää – vaikka joskus joutuisittekin uimaan vastavirtaan, kun kritisoitte vallitsevia käsityksiä, hän evästää nuoria.

– Lopuksi lausun runon, matematiikan professori yllättää. Hätkähdän. Ilosta. Matematiikan ja runouden yhdistäminen kertoo, kuinka häilyväinen on entinen totuus: tiedemies 'tietää' yhä vähemmästä ja vähemmästä yhä enemmmän ja enemmän. Mieleeni juolahtaa, että lääkäreiden koulutukseenkin on esitetty kursseja kaunokirjallisuudesta, jotta he, jotka meitä hoitavat, oppisivat näkemään, että me olemme paitsi soluja ja verenkiertoa myös tunneihmisiä (ja tahto-).

Mietin minkä runon hän mahtaa vastavalmistuneille (matematiikan / maantieteen / meteorologian / tietojenkäsittelyn / teoreettisen fysiikan / kemian.. jne. tohtorille / lisensiaateille / maistereille / kandidaateille) lausua – ja meille, vastavalmistuneiden omaisille ja ystäville.

Matematiikan professori rykäisee. Keskityn kuuntelemaan.

Eino Leino
Tietäjän tarina

On ollut kansa outo kaukana,
on ollut maa ja suuri valtakunta,
vaikk' uinuu nyt se vuosisatain unta
arojen autioiden hiekassa:
sen lakkas laulu, sammui viime lies,
tien sinne löytää vain nyt tiedemies,
mi kurkistellen kumpuin patsahia,
tavaillen kielen kumman kirjaimia
näin muinaisista muovaa uudestansa,
mik' oli outo maa ja outo kansa.

Hän maata kaivaa, löytää aarnion:
on ollut kansa seppäin, tietäjien,
mi tunsi rauhan työn ja toimen hien,
mut sotaa ei, ol' aivan aseeton;
kaluja, kaunisteita takoi vaan,
ei murhan astaloita milloinkaan,
näin itseksensä raatoi, rauhass' eli,
ijäisyys-aatoksin vain askarteli,
mut naapurit jos joutui taiston teille,
se usein antoi neuvon viisaan heille.

Myös ollut maailma on outo niin,
tuot' ettei hätyyttänyt kansaa kukaan,
vaan kaikki taipuivat sen tahdon mukaan
ja siihen turvas niinkuin tuomariin;
näin kansain kesken kunniaa se sai,
myös varmaan monta kadehtijaa kai,
mut kateet, kaunat voittain hyvyydellään
se kaikki suostutteli sopuun hellään,
ja - mik' on kumma suurin kertojalla! -
se kuoli luonnon lempeen kuolemalla.

Ja päätään pudistaen tiedemies
arolla aatoksiinsa hiljaa vaipuu:
"Mik' ihanin on ihmiskunnan kaipuu,
sen kaiken kansa tuo jo tuns ja ties.
Miks elää enää polven nykyisen?
Jo kerran täyttyi haave parhaiden.
Tääll' yhtyi suuri taito, suuri tieto
ja suuri rakkaus, niiden lähde lieto;
on ollut maa ja kansa onnen lauhan,
mi muilta sai ja muille antoi rauhan."

Mut aron tuuli hiljaa huminoi:
"Tie sama kaikkien on kulkeminen.
Jos oli kerran kansa onnellinen,
sen kaltaisiks myös toiset tulla voi.
Mi kerran täyttyi aroill' Aasian,
lie mahdotont' ei mailla Europan,
ja vaikka heimon tuon jo hiekka peitti,
niin varmaan monta jälkehensä heitti
se hengenheimolaista maailmaan
tuot' aikaa vanhaa uudeks uskomaan."

Ja tuulen kuiskeen kuulee tiedemies,
hän tulen uuden tuntee rinnassansa:
"Oon heitä myös, on mullai maa ja kansa,
on maailma, ja tiedon, taidon lies.
On aava eessäin ajan uuden maa;
sen tahdon rauhaiseksi rakastaa.
Mun vaikk' on yksinäiset päivät, yöni,
mun kuuluu ihmiskuntaan hengentyöni,
oon pyhä liekki toivon uuden, säen
totuuden, jonka sielunsilmin näen."

Heräsi haaveistansa tiedemies;
päin pystyin korvesta hän kotiin läksi,
kohosi aikakauden tietäjäksi,
mi vastaisuuden suunnat selvät ties,
myös salat mustan muinaisuuden yön,
päämäärät kauneuden kaihon, työn.
Näin unta näki, uskoi ihmisrukkaan;
kun kuoli, kummullaan nous nurmi kukkaan,
säteili päällä niinkuin päiväntähti;
hän hengenheimolaisten luokse lähti.