lauantai 21. helmikuuta 2009

Vätys (pakinaperjantai)


T
ie miehen sydämeen käy vatsan kautta, Nainen muistaa ikivanhan viisauden ja pyyhkii hikeään keittiössä, missä loihtii tuhannen ja yhden yön sadun ateriaa eilen tapaamalleen Miehelle, joka on satuttanut hänen sydämensä niin että vain yhteinen ateria ja lasillinen punaviiniä voi sen poltteen sammuttaa jotta syttyisi liitto, joka pitää silloinkin kun kaikki muu ympärillä murtuu ja kaatuu.

Kynttilät syttyvät ja lammaspaisti odottaa. Miehen silmät kostuvat, mutta voi ei: ei niin kuin Nainen olettaa, läsnäolevasta onnesta, vaan lapsuuden pimeistä hetkistä, jonne Naisen katse ja ymmärrys eivät ylety.


Pieni poika nojaa päänsä käsivartensa varaan, on nojannut jo kolme tuntia. Äiti vahtaa ovenraossa ja huutaa: ”Pöydästä et nouse ennen kuin olet syönyt lautasesi tyhjäksi.” Poika nostaa päätään, näkee valkosipulisienet, laskee päänsä lepoon, ummistaa silmänsä mutta ei kykene sulkemaan korviaan, minne kiirii äidin moite: ”Nahjus, vätys, sinä syöt mitä eteesi annetaan, syömällä opit syömään!” Vitsa, joka äidin kädessä heiluu, näkyy ja kirvelee, vaikka silmät ovat kiinni. Poika on umpisolmussa, josta pääsee irti vain antamalla ylen ja ottamalla vastaan koivunvitsan iskut äidin kädestä, joka on tarkka ja luja; ritva osuu minne aikoo. Myös syvälle mielen pohjaan. Aikaa katharsikseen menee tällä aterialla neljä tuntia.

Mies palaa kaukaa lapsuudesta kynttilöiden ja vahvan valkosipulin tuoksuun, katsoo Naisen kirkkaisiin, odottaviin silmiin, havahtuu lammaspaistin ja orastavan rakkauden aterian lumosta – kuin kuolemansairas –, ja poistuu Naisen elämästä ennen kuin ehtii soittaa sen ensiviulua ja rakastua.

Hän etsii edelleen Elämänsä Naista. Seuraavalla kerralla hän kohtaa melkein yhtä ihanaisen Naisen. Tämä sanoo arkaillen – niin kuin paikkakunnassa nyt jotain vikaa olisi – asuvansa Keravalla, mutta hönkäisee hetikohta: ”Onhan siellä valkosipulifestivaalit, mennään sinne, siellä on valkosipulijäätelöstä ja valkosipulioluesta alkaen kaiken maailman kynsilaukkaherkut...” Mutta ennen kuin Nainen ehtii jatkaa luetteloa, Mies on jo kääntänyt selkänsä, suojellut suunsa ja sammuttanut polttavan uhkakuvan.

Hän tajuaa olevansa vätys valkosipulikammoineen, mutta ruumis ja sielu pitävät puoliaan. Ehkä jossain on Nainen, joka on yhtä valkosipulirajoitteinen kuin hän. Suutari pysyköön lestissään ja nahjus uskollisena valkosipulikammolleen. Koivunvitsa on vuodattanut mahlansa ja ruokkii haju- ja makumuistoa niin kauan kuin hän elää.

V
ätyshaku saa melkein onnellisen lopun. Melkein. Hän nai Naisen, joka rakastaa valkosipulia, mutta syö sitä vain kerran vuodessa, kaukana Lapin tuntureilla, missä sen tuoksu hajoaa neljään tuuleen. Miehen ja Naisen joiku valkosipulin ympärillä vastaa kaikuna peruskalliosta: siinä on valitusta, sopeutumista, kaipuuta ja täyttymystä. Sen nimi on: elämä.


pakinaperjantai: vätys

18 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Taas on mielikuvituksesi ollut toimeliaana. Mikä tarina!
Tämä tarina todistaa, että kaikella on taustansa. Vätyksen on aikaansaanut dramaattinen muisto äidistä ja valkosipulista. Kuinka helposti elämä nyrjähtääkään.
Onneksi löytyi onnellinen ratkaisu.

Anonyymi kirjoitti...

Monen "vätyksen" takana kummittelee liian vahva vanhempi. Lapsen parasta (omasta mielestään) tahtovat vanhemmat voivat niin pienellä tehdä karhunpalveluksen lapselleen!

Inkivääri kirjoitti...

Ihana tarina, joka on pakko lukea alusta loppuun melkein henkäisemättä - ja onnellisista lopuista tykkään, vaikka tarinassa onkin kaikki puolet elosta:)

heinänkehrääjätär kirjoitti...

Hieno tarina ja omalta kohdaltani melkein tottakin. Mies nimittäin kahmmoaa kaikenlaisia sipuleita. Sipulia ei saa ruoassa olla, ei missään muodossa. Kaksikymmentäviisivuotta söimme koko perhe (myös vieraat) vain sipulitonta ruokaa. Sitten itsenäistyin ja kapinoin. Aloin silloin tällöin valmistaan samasta ruasta kaksi versiota, toisen sipulilla ja toisen ilman. Mies ei edelleenkään syö sipulia, mutta hänen on sietäminen tuon herkun hajua. Tosin jos kovin tuoksun valkosipulille, hän nukkumaan mentäessä ottaa tyynynsä ja peittonsa ja siirtyy toiseen huoneeseen nukkumaan.Väittää heräävänsä keskellä yötä. valkosipulituoksuhenkäykseeni.

Tyttärien perheissä sipulia käytetään runsaasti. :D :D

P.S. Miestä ei lapsena ole koskaan pakotettu syömään mitään vastenmielistä.

Anonyymi kirjoitti...

Makea pakina ja jos mies on lapsuusmuiston takia niin saamaton vätys, ettei pysty naiselleen sanomaan sipuli-inhostaan ja he sitten yhteistuumin ratkaisemaan sipuliongelmaa, niin voi, voi.

Sirokko kirjoitti...

Ihmisen aistimuisti on uskomattoman pitkä ja tunnemuistiin liitettynä vaikuttaa läpi elämän.
Maukas pakina joka sai onnellisen lopun, ihanaa. Elämä ei voi olla enempää kuin melkein onnellinen. 'Se melkein' pitää olla mukana jotta osattaisiin arvostaa parempaa puolta.

arleena kirjoitti...

Valkosipuli voi olla kohtalokas, kun lapsuuden ensikokemus on dramaattinen ja ankara. Siitä ei yli pääse.

Mutta onneksi löytyi oikea nainen ja vielä valkosipulin kera. Suvaitsevaisuus hiipii hitaasti rakkauden rinnalle valkosipulinkin suhteen.

Anonyymi kirjoitti...

Miten mielenkiintoinen pakinakuvio. Ihan uskottava, noinkin se voi mennä. Usein ihan pienillä asioilla voi olla valtavan suuri vaikutus.

Anonyymi kirjoitti...

Voi, minkälainen mimoosa mieheksi! Eihän tuollaiseen uskaltaisi koskea kuin silkkihansikkain - jos silleenkään. Siis ei tietenkään tarvitse syödä valkosipulia, mutta suu pitää saada auki ja kakaista ulos mistä ei tykkää! Todellinen Vätys! Hyvä pakina.

Harakka kirjoitti...

Voi jukrat, kun lopulta mies löysikin hyvän puolison itelleen, kaikesta huolimatta!
Tarina oli surullinen, mutta varmaan tottakin voisi olla.
Lapsia ei saisi pakottaa ja väkisi syömään koskaan, ei koskaan!
Mutta maistaa pitäisi kuitenkin aina pikkasen, ihan pikkasen vaan. Lapsi sitten varmuudella voi sanoa, etä oliko pahaa vai hyvää.
Lapsilla usein on ennakkoluuoja ruokaa kohtaan, esim, jos lapsi näkee, kun tehdään esim. maksasta ruokaa, niin näkee sen maksan ihan kamalana, ja luultavasti ei suostu sitä syömään.
Mutta, jos lapsi ei olisi nähnyt sitä tekovaiheessa, niin voisikin lapsen mielestä olla hyvää!
Sipulin ja valkosipulin kanssa voi olla sama juttu!
Meillä ainakin ruoka kuin ruoka menee, laitan sipulia ja- tai valkosipulia ruokaan.
Mutta auta armias, jos kuulevat, että olen niin ja niin paljon laittanut ruokaan sipulia, niin heti muuttuu pahaksi, vaikka siihen asti olikin hyvää!
Vaikka mun lapseni ovatkin jo aikuisia!

Lastu kirjoitti...

Uuna,
mielikuvius on kiva veitikka. Kun sille antaa käskyn, se rupeaa töihin ja sitten ei arvitse kuin kirjoittaa "automaattkirjoituksella", minkä tarinan se annetusta aiheesta haluaa kertoa.

Niinpä: voi sentään, minkä trauman äiti pojalleen antoi. Pakottaminen ei paljon auta, jos ruoka ei meinaa mennä kurkusta alas.

Marjukka,
niin, ruokailu voi olla aikamoinen tahtojen taistelu ja temmellyskenttä.

Inkivääri,
kiva kun tarina vei mukanaan. Ei sitä itsekään tiedä, minne se lopulta kääntyy: elämässä on niin monia tienhaaroja. Yksi käänne tarinassa voi syöstä "rotkoon", toinen umpikujaan, kolmas sopuisille niityille, neljäs ties minne :).
Minäkin tykkään onnellisista lopuista, vaikken aina niitä osaakaan tarjota, mutta jo sopu on suloista. Kompromisseissä on itua.

heinäkehrääjätär,
hienosti olet ratkaissut sipulin vastakkaisuudet tilanteessa, jossa toinen rakastaa sitä, toinen inhoaa. Tunnetusti makuasioista ei kannata kiistellä, joten luova ongelmanratkaisu on paras. Kahden kattilan -kaavalla yhteisessä keittiössä saadaan herkkuja pöytään kaikille.

PS
Nyt kun puhallan uniturbolaitteellani ilmaa yhteisessä makuuhuoneessamme, tietyt tuoksut ovat moninkertaiset. Valkosipulimässäily paljastuu viimeistään yöllä ;)

aimarii,
niin, kyllä miehen pitää sanoa, mistä kenkä puristaa eikä lähteä pakoon kuin pahinta vihollista. Onhan monelle myös tupakoimattomuus eräs "avioehto", kyllä sekin selvitellään eikä luikita sanomatta sanaakaan. Sinne jäi naiselle ihmeteltäväksi herkullinen lammas ja valkosipuliperunat.


Sirokko,
niinpä. Harvoin elämä on minkään asian suhteen sataprosenttisen täydellistä, joten jos mikä aviossa on arvossaan, on kyky ratkaista ongelmia ja tehdä sopuratkaisuja. Luovia karikoiden ohi, rikkomatta. Niin kuin on lapsilla karkkipäivät, voi valkosipulia rakastavalla olla valkosipulipäivänsä ;)

arleena,
niin, onneksi valkosipuli ei joutunut täysboikottiin tuossa perheessä. Voikohan tunnemuistia mitenkään rokottaa ja lepyttää ;). Tai entäpä jos valkosipulia salakuljettaa ruokaan? Jonain päivänä saattaa käydä niin, että mies ylistää ruokaa, kun ei tiedä, että se kätkee sisälleen valkosipulia ;D

Ruska,
niin.
Joskus yksittäinen ikävä muisto voi pilata monet 'potentiaalit' herkutteluhetket. Ruokahetket ovat kovin herkkiä haavoittumaan, jos niistä tehdään vallankäytön väline.

Ina,
totta puhut.
Ja jos mies liiaksi vaikenee, sisälle kertyy piiloaggressioita ja ne vasta ikäviä ovat. Parempi puhua suoraan kuin vaieta. Puhuessa saattaa hyvinkin löytyä molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu.

Harakka,
niinpä.
Ja ennen puhuttiin ruokarauhasta – sekin olisi hyvä palauttaa. Monesti ruokapäydässä on liian kiire ja hässäkkä ja se minkä pitäisi olla iloa ja nauinto (yhteinen syöminen), menee hösseliksi, kun kaikilla on kiire ties mihin. (No, helppohan minun, ruuhkavuodet taaksejättäneen, on puhua, myönnän.) Aikuiset lapset voivat puhjeta kukkaan keitiössä, kun pääsevät omilleen. Tyttäremme tarjosi veljensä valmistumisen kunniaksi meille kaikille juhla-aterian - ja miten häntä narrasin syömään, silloin kun pieni oli. Kerroin tarinoita, laskettelin loruja. "Kehitys kehittyy."

Anonyymi kirjoitti...

Meinasin jo alkaa kovasti surra tarinan alkupuolella mutta onneksi se melkein onnellinen loppu sieltä tuli. :) Ja kukas se onkaan muuten sanonut, ettei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Toivottavasti pakottamisen aiheuttama tuska tarinan "vätykseltä" jo helpottaa.

Anonyymi kirjoitti...

Yhtä hyvin nimi voisi olla rakkaus.
Vai ovatko ne ihan sama asia?
Ihana tarina.

Allyalias kirjoitti...

Ei olisi miehestä minulle. Niin paljon meillä syödään valkosipulia. Toisaalta tosirakkauden takiahan voipi luopua vaikka tuosta ihanasta herkusta. Niin makeaa se rakkaus on!

Lastu kirjoitti...

jl,
niin, minunkin tuli surku tarinan alussa sekä Miestä (minkä menettää) että Naista (joka jää äimän käkenä paisteineen ihmettelemään, mikä vikana kun miehelle tuli äkkilähtö). Siperia opettaa. Ehkä mies oppii ajan kanssa kestämään valkosipulilta tuoksuvan Elämänsä Naisen kuin Mies.

Mk,
hieno oivallus.
Tarinan viimeiseksi sanaksi sopii toden totta rakkaus. Tai vaikka 'otsikoksi'. Kaiken se kestää...

Allyalias,
puolisoiden samanlainen makuaisti avaa portit yhteisille ekstaasikokemuksille. Yksi hyvä puntari on valkosipuli. On / off.

Niin, mites sitten suu pannaan, jos mies täydellisin onkin valkosipulirajoitteinen. Ei muuta kuin pähkinä suuhun ja pureskelemaan; eiköhän kinkkinen ongelma ratkea. Jos ei niin niin sitten näin.

isopeikko kirjoitti...

Näinpä se voi käydä. Parastansa toinen koittaa ja toinen on kyvytön sitä vastaanottamaan.

Anonyymi kirjoitti...

Todella hyvä tarina ja varmaan tosi. Näin se on, vitsalla ja pakolla kasvatus tuottaa elämän ikäisen vaurion. Jos vanhemmat tietäisivät (ja me vanhempina) mitkä seuraukset viattomaksi tai hyväksi tarkoitetulla kurituksella voi olla, tekisivätkö he (tekisimmekö me) sitä?
Ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Kaiken lisäksi tämä malli saattaa siirtyä eteenpäin sukupolvelta toiselle. Että mistähän nämä kaikki pelot ja estot juontuvatkaan, sitähän sitten ihmetellään.
Ihminen haluaa itse määrätä itsestää jo lapsesta saakka. Jos lapselle annetaan malli oikeasta ja väärästä häntä ei tarvitse kurittaa eikä pakottaa, kunnioittaa voi.

Lastu kirjoitti...

Isopeikko,
totta. Voi olla "pienestä" kiinni syntyykö yhteisymmärrys. tarvitaan diplomatiaa, jotta 'loppu hyvin, kaikki hyvin' toteutuu.

Anna-Reetta,
niin, salaisia (tai näkyviä) ovat ne sisäiset vauriot, mitä lapset liian autoritaarisesta kasvatuksesta saavat. Tarinalla on osin juuret tosielämästä. Myös sovinto. Pojan vanha äiti kirjoitti pojalleen ja pyysi anteeksi, että istutti tätä ruokapäydässä kolme-neljä tuntia silloin kun lapsi ei kyennyt nielemään. Ja piiskasi.

Sovinto katkaisee ketjun.