taikasana (pakinaperjantai)

Hän hämmentää lusikallaan kahvia. Kerma pyörii spiraalina pinnalla ja sokeripala kupin pojalla sulaa, vaalentaa kahvin, jonka hän nostaa huulilleen, nielaisee, katsoo silmiin ja puhuu.

– Miksi elämän salaisuus aukeaa vasta sitten kun se on melkein jo ohi. Itsetuntoni on nollassa, olen maailman rumin ja huonoin; tiedän, tiedän, älä katso minua noin, älä väitä vastaan, älä lepertele, älä mainitse saavutuksiani koulussa, älä työmaailmassa, älä näytä valokuvia minusta, on vain yksi totuus ja se on sisälläni: häpeän itseäni ja vajavaisuuttani. Ruma itsetunto ei ole se salaisuus joka aukeaa vasta nyt ja jonka tulen sinulle kertomaan, koska ikäni olen huonouteni tiedostanut mutta ehkä olen osannut sen kätkeä muilta paitsi en rakkaimmaltani, mieheltäni, joka on joutunut ottamaan vastaan myrskytuulen ulinat jotka pauhuna ja syytöksinä suustani sinkoavat. Hän on vankka kuin kalevalainen ikitammi, antaa minun puskea puhurini päin lehvistöään ja runkoaan ja aina hän on ottanut minut vastaan semmoisena kuin olen, hyväksyen, niin etten kaivooni huku, minuuttani menetä. Ja silti tuska jatkuu. Pitää käydä aivan pohjalla, lapsuudessa, ennen kuin ymmärtää. Muuten jää pyörimään ruuvina kierteissä, jotka eivät hyvään elämään istu.

– Elämä kuristi. Piilotin vauvana vaurioituneen napani suorittamiseen, enkä sillä tiellä koskaan riitä, kelpaa – itselleni. Omaan napaan hukkuu, olipa se syvä tai matala. Uskomattoman korkea on se muuri, joka pitää ylittää, jotta pääsee navasta ja huonouden kokemuksestaan ulos. Kun toteutuisi edes laulun sanat vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, hyväksi ei milloinkaan.

Kahvilapöydän toisella puolen istuva kuuntelija korjaa asentoaan, alkaa käydä kärsimättömäksi. Mihin avautuminen johtaa, mitä virvatulta hän oikein ajaa takaa. Lupasi olla lyhytsanainen, mutta taas on vuolas ja eksyttää. Piilottelee sitä minkä jo arvaa tulevan. Miksei hän osaa tuonikäisenäkään olla tyyni ja tyytyväinen, miksi jauhaa jauhamistaan puutteitaan. No antaa tulla mitä on tullakseen.

– Salaisuus, minkä haluan sinulle kertoa on, että olen päässyt irti tahmasta. Osittain. Olen vapaa. Olen enää vain osa-aikaisesti huonoitsetuntoinen.

Jaahas, tämä on uutta. Ettei hän olekaan enää kokoaikahuonoitsetuntoinen.

– Mikäs sinut muutti, millä voimalla valoon kelkan käänsit: et taida napakelkassa enää pyöriäkään.

– No osasinpahan vain, kerron jos haluat kuulla.

Nyökkäys. Hiljainen hetki. Jatko.

– Ennen syytin miestä kaikesta siitä pahasta, mikä sisälläni myllersi. Aattele, miestä, eihän hänellä ollut osaa eikä arpaa lapsuudenaikaisiin juttuihini.

– No niin. Ja sitten.

– Älä ole niin yksioikoinen, kiirehtivä, tämä on iso asia. Auttais varmaan sinuakin. – Kun aikani olin miestä syyttänyt (on se kivempaa kuin aina morkata itseään), en syyttänytkään enää häntä vaan...

– ... äitiä, toinen keksii nopsasti.

– Ei, ei, en enää äitiä (pudistelee päätään kuin ajaisi manaajia ulos), – nyt en syytä ketään.

– Et ketään (kahvittelukumppaninkin pää alkaa pyöriä). –Eihän se toimi. Syyttäisit nyt edes äidinäitiä... tai sotaa. Aha, no ei sitten; ai, olet käynyt anteeksiantoterapiassa. Positiivisuuskoulussa.

– No en ole ole.

– Mitäs sitten? Mitä on tapahtunut?

– En syytä enää ketään, johan sen sinulle sanoin. Mutta en silti peittele kun sattuu sieluun. Kerron hänelle, jonka hyväksyvään rakkauteen luotan. Tai yritän luottaa. Haava jonka lapsena sain, ei mene umpeen. Jokin mitätön sana tai näky voi herättää ahdistuksen ja sinne sitten vajoan, melkein hukun. Mutta se ei mene pois – kokemusta on – sillä että syljen suustani mitä vain ja syyttelen muita tai vähättelen itseäni. Tai että piilotan mitättömyyden tunteeni suorittamalla elämää, pyrkimällä täydellisyyteen. Kontrolloimalla. -Syy on selvä. En saanut elämän alussa perusturvaa. Puuttuu turvallisuudentunne. Siitä kärsin aina. En hyväksy itseäni semmoisena kuin olen. Tämmöisenä. Rumana. Siihen totuuteen vajoan kun heikko hetki lyö. Silloin en usko että kukaan voi minut hyväksyä. Saati rakastaa.

– Niin? Ja oletko nyt saanut sen?
– Minkä?
– No sen hyvän itsetunnon.
– Ei, myönnän: en saa sitä ehkä koskaan mutta en tukehdu enää itseeni. Osaan pyytää apua, haavaisena, silloin kun koskee. Sillä lailla pahin tuska haalenee. Ajoittain. Ajattele nyt sitä mitä jo sanoin: olen osa-aikahuonoitsetuntoinen. Joku saa avun yhdestä, toinen toisesta, minä...

– Kerro jo! Alan olla malttamaton. Selkään koskee. Väsyttää.

– Keksin keinon. Sanoin miehelle, silloin kun hätäännyn ja tsunamituska iskee: AUTS, ja hän ottaa syliinsä kuin lapsen, katsoo silmiin, paijaa ja keinuttaa ja se kiintymyssuhde joka oli kangastuksena kaipuuna elämäni ajan, on nyt tullut. Kun sanon AUTS, hän tietää mistä on kysymys, koskettaa hellästi ja vastaa: ”Minä suojelen sinua.” Siinä kaikki. Auttaa.

Äiti katsoo tytärtään silmiin. Hän on yhdeksänkymmentäkaksivuotias, tytär yli kuudenkymmenen. Äiti ojentaa kätensä pöydän yli, tytär tarttuu siihen voimalla mikä vauvalla on, mutta joka aikoinaan jäi käyttämättä. He sanovat yhtä aikaa AUTS. Ja huudahtavat (niin kuin lapsilla on tapana, jos kaksi sanoo saman sanan samanaikaisesti): ”Onni minun!” He pirskahtavat nauramaan ja kun tyttären mies tulee hakemaan heitä kahvilasta kotiin, hän kuuntelee ihmetellen heidän nauruaan, joka ei tunnu loppuvan ja yhtyy siihen, vaikkei tiedä syytä.

JK

Tällä tarinalla voisi olla toisenlainenkin loppu. Kun tytär on lopettanut, äiti ojentaa kätensä pöydän yli, empii hetken ja vetää sen äkisti loukkaantuneena kuin olisi tuleen koskenut takaisin syliinsä. Tytär ei tiedä hänen kärsimyksistään.

Tyttären mies saapuu kahvilaan, tarttuu heitä molempia kädestä, nostaa ylös, ja he lähtevät kolmisin ulos ovesta, mies keskellä. Taistelu tuulimyllyjä vastaan on ohi, mutta turvasatama on totta. Se on vain muualla kuin äidin sylissä. Se on rohkeudessa näyttää haurautensa ja sanoa miehelle AUTS, silloin kun sattuu, jolloin tämä tietää: nyt on aika koskettaa ja antaa turvaa.




Pakinaperjantai: Taikasana