Vätys (pakinaperjantai)

Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, Nainen muistaa ikivanhan viisauden ja pyyhkii hikeään keittiössä, missä loihtii tuhannen ja yhden yön sadun ateriaa eilen tapaamalleen Miehelle, joka on satuttanut hänen sydämensä niin että vain yhteinen ateria ja lasillinen punaviiniä voi sen poltteen sammuttaa jotta syttyisi liitto, joka pitää silloinkin kun kaikki muu ympärillä murtuu ja kaatuu.

Kynttilät syttyvät ja lammaspaisti odottaa. Miehen silmät kostuvat, mutta voi ei: ei niin kuin Nainen olettaa, läsnäolevasta onnesta, vaan lapsuuden pimeistä hetkistä, jonne Naisen katse ja ymmärrys eivät ylety.


Pieni poika nojaa päänsä käsivartensa varaan, on nojannut jo kolme tuntia. Äiti vahtaa ovenraossa ja huutaa: ”Pöydästä et nouse ennen kuin olet syönyt lautasesi tyhjäksi.” Poika nostaa päätään, näkee valkosipulisienet, laskee päänsä lepoon, ummistaa silmänsä mutta ei kykene sulkemaan korviaan, minne kiirii äidin moite: ”Nahjus, vätys, sinä syöt mitä eteesi annetaan, syömällä opit syömään!” Vitsa, joka äidin kädessä heiluu, näkyy ja kirvelee, vaikka silmät ovat kiinni. Poika on umpisolmussa, josta pääsee irti vain antamalla ylen ja ottamalla vastaan koivunvitsan iskut äidin kädestä, joka on tarkka ja luja; ritva osuu minne aikoo. Myös syvälle mielen pohjaan. Aikaa katharsikseen menee tällä aterialla neljä tuntia.

Mies palaa kaukaa lapsuudesta kynttilöiden ja vahvan valkosipulin tuoksuun, katsoo Naisen kirkkaisiin, odottaviin silmiin, havahtuu lammaspaistin ja orastavan rakkauden aterian lumosta – kuin kuolemansairas –, ja poistuu Naisen elämästä ennen kuin ehtii soittaa sen ensiviulua ja rakastua.

Hän etsii edelleen Elämänsä Naista. Seuraavalla kerralla hän kohtaa melkein yhtä ihanaisen Naisen. Tämä sanoo arkaillen – niin kuin paikkakunnassa nyt jotain vikaa olisi – asuvansa Keravalla, mutta hönkäisee hetikohta: ”Onhan siellä valkosipulifestivaalit, mennään sinne, siellä on valkosipulijäätelöstä ja valkosipulioluesta alkaen kaiken maailman kynsilaukkaherkut...” Mutta ennen kuin Nainen ehtii jatkaa luetteloa, Mies on jo kääntänyt selkänsä, suojellut suunsa ja sammuttanut polttavan uhkakuvan.

Hän tajuaa olevansa vätys valkosipulikammoineen, mutta ruumis ja sielu pitävät puoliaan. Ehkä jossain on Nainen, joka on yhtä valkosipulirajoitteinen kuin hän. Suutari pysyköön lestissään ja nahjus uskollisena valkosipulikammolleen. Koivunvitsa on vuodattanut mahlansa ja ruokkii haju- ja makumuistoa niin kauan kuin hän elää.

Vätyshaku saa melkein onnellisen lopun. Melkein. Hän nai Naisen, joka rakastaa valkosipulia, mutta syö sitä vain kerran vuodessa, kaukana Lapin tuntureilla, missä sen tuoksu hajoaa neljään tuuleen. Miehen ja Naisen joiku valkosipulin ympärillä vastaa kaikuna peruskalliosta: siinä on valitusta, sopeutumista, kaipuuta ja täyttymystä. Sen nimi on: elämä.


pakinaperjantai: vätys