VALO kuvassa

On yö.

Hän herää omassa sängyssään, sairaalasta kotiutettuna, rinnat täynnä maitoa. Hän, jota varten maito rintoihin nousee, on kaukana: vastasyntynyt on elvytetty henkiin ja joutunut suoraan synnytyssalista Lastenklinikalle. Hän muistaa, ettei hänen poikansa jaksa imeä rintaa, ei tuttipulloa, vaan saa maitonsa nenä-mahaletkun kautta suoraan nieluunsa, ruokatorveensa, vatsalaukkuun: heiveröiseen ruumiiseensa, joka, niin hän toivoo, vahvistuu hetki hetkeltä, niin että valkenee päivä, jolloin hän saa lapsensa sairaalasta kotiin.

Lapsi Lastenklinikalla on mielessä kaiken aikaa.

Hän ei jaksa odottaa illan suuta, jolloin saa tulla lastaan katsomaan. Poikasta on niin ikävä. Kaipuu hänen luokseen vyöryy kestämättömäksi, ehtihän hän kantaa lastaan kohdussaan kahdeksan kuukautta ja nyt – kuin tulivuori olisi verensyöksyssä purkautunut – äkkirynnäköllä hänestä irti elämään kiskottu poikanen on sairaalahoidossa ainakin kuukauden päivät ja illat ja yöt ja aamut; niin hänelle sanottiin.

Minuutit paisuvat, räjähtävät ikävästä. Yöstä välittämättä hän soittaa teho-osastolle.
– Kuinka pieni poikani voi?
– Nukkuu. Nukkuu niin kuin kaiken aikaa. Hänen lääkeainepitoisuutensa on veressä vahva. Hetkinen; hän raottelee silmiään.
– Voinko tulla hänen luokseen?

Langan (siihen aikaan ei ollut kännyköitä) toisessa päässä tulee hiljaista. Hän kuulee, kuinka teho-osaston laitteet hurisevat. Vihdoin:
– Tulkaa.

*
Hän antaa suukon miehelleen, lähtee kotoaan, ajaa hiljaisen kaupungin läpi, pysäköi autonsa sairaalan parkkipaikalle ja juoksee lastensairaalaan, jonka valot eivät yössäkään pimene, sillä siellä valvotaan herkeämättä uutta elämää ettei se heti alkuunsa sammu.

Hän pukee sinisen steriloidun kaavun yllensä, desinfioi kätensä, sujauttaa kenkiinsä siniset suojat ja avaa hiljaa teho-osaston oven: näkee pikkuiset keskoskaapit pikkuisine potilaineen ja muutaman isomman sängyn hiukan isommille lapsille. Yöhoitaja pitää sylissään hänen poikastaan, syöttää uinuvaa elämänsä aloittelijaa ruiskulla, nyökkää ja hymyilee tulijalle – kehottaa sanattomilla myötäeleillä äidin tulla lähemmäksi lastaan.

Äiti nostaa hoitajan sylistä velton poikansa tukevasti rintaansa vasten, tarttuu ruokintapipettiin, työntää milli milliltä mäntää ja niin maito valuu syntymässä väsyneen ja vaurioituneen lapsen nenän ja ruokatorven kautta tämän pieneen mahaan. Nukenkokoiset huulet eivät tee imuliikkeitä. Äidille on kerrottu, että vasta sitten kun poika vahvistuu niin paljon, että jaksaa imeä itse, syödä tuttipullosta, hän saa lähteä kotiin. Nyt hänen elämänsä on vielä letkuruokinnan varassa.

Äiti nostaa hämärässä katseensa kohti yöhoitajaa ja ennen kuin ehtii sanoa kiitos huolenpidosta, hoitaja puhkeaa puhumaan – ihan muusta kuin mitä äiti (joka on kasvosokea) osaa odottaa:

– Näette minun rokonarpiset kasvoni, mulkosilmäni, leveän, epämuodostuneen nenäni, tukkani kuin hampun, keltaiset hampaani ja korvani jotka roikkuvat kuin kantaisivat sitä lyijynraskasta pilkkaa mitä olen rumuudestani elämäni aikana saanut kuulla: ”kuinka voi luojan luoma olla niin kammottavannäköinen”. Rumuuteni ei tartu mutta aiheuttaa inhon puistatuksia muissa mutta ei vastasyntyneissä. Ulkonäköni vuoksi olen omasta tahdostani työskennellyt vuosikymmeniä pelkästään yövuoroissa ja vain ja ainoastaan vastasyntyneiden teho-osastolla. Juuri elämään saapunut vauva ei vielä tiedä miten maailma pisteyttää ihmistä: vauva ei tuomitse minua rumuuteni vuoksi, ei pelkää, ei inhoa, ei hylkää, ei arvioi, ei vertaa, ja hänelle haluan antaa sen mitä minulla on annettavana. Hän tarvitsee syliä ja turvaa ja rakkautta ja sitä hänelle tarjoan ulkokuoreni alta sen ajan minkä hän joutuu olemaan vailla äidinrakkautta sairaalassa.

Sairaan pienen pojan äiti katselee hellää yöhoitajaa eikä kyynelien läpi näe tämän, niin kuin hän itseään arvioi, ”rumuutta”.

– Saanko ottaa valokuvan Teistä, pojasta, osastosta?
– Ilman muuta. Kohta on yövuoroni ohi ja menen päiväksi nukkumaan kotiini, pois ihmisten ilmoilta. Kannattelen poikaanne unessakin. Seuraavana yönä tulen häntä jälleen hoitamaan.

Äiti sulkee teho-osaston oven hiljaa, vilkaisee taakseen ja näkee, kuinka hoitaja silittää hänen ikioman linnunpoikasensa hentoa untuvapäätä. Kaikki ulkoinen on poissa, läsnä on vain huolenpito ja rakkaus.

*
Poika on yhä sairaalassa. Lokakuun rankkasateessa äiti hakee valokuvausliikkeestä valokuvat, kiiruhtaa kotiin, riisuu eteisessä sadetakin ja istahtaa lepotuoliin. Kuva, joka nousee pinkasta ensimmäisenä esiin, kertoo yöllisestä käynnistä Lastenklinikan teho-osastolla.

Valokuvassa sairaalahuone säteilee valoa, eikä silti ole ylivalottunut. Pienet keskoskaapit nököttävät rivissä – mutta paikassa missä yöhoitaja, sylissään hänen pieni poikansa – istui, ei näy hoitajaa, ei poikaa: heidän paikallaan sädehtivät kirkkaat ääriviivat, sydämen muotoiset, tulvillaan valoa.

Hän ymmärtää: hän pitelee kädessään elämänsä ensimmäistä valo kuvaa. Valokuvassa on VALO kuvassa.

Tämän koommin hän katsoo kaikki kuvansa, koko elämänsä, uusin silmin. Hän uskoo enemmän valoon kuin kuvaan.

Ja tulollaan on aika, jolloin yöhoitaja astuu päivänvaloon (kuin keisari joka kuulee totuuden lapsen suusta) ja niin miehet, naiset, pojat tytöt, nuoret, vanhat saavat vastasyntyneen kyvyn ymmärtää, että ainoa mitä ihminen tarvitsee, on rakkaus, turva ja huolenpito. Se toteutuu, kun ulkonäköpaineella ei ole nykyisenkaltaista piinaavaa painoarvoa ja rakkaus, joka kuuluu kaikille, valaisee elämän.


Pakinaperjantai: valokuvassa