Lapsuudenkaupungin kotiosoitteenani on numero 29 vuosina 1955-1965.
Olemme juuri muuttaneet uuteen kotiimme. Olen yhdeksänvuotias. Otan laatikkokamerallani kuvan kotitalosta, lumesta, lipuista, talosta – ja isästä.
Isä aukaisee oven porraskäytävään, mistä pääsee ensimmäisen kerroksen laboratorioon ja toisen kerroksen kotiimme. -Olohuoneen ikkunat avautuvat sankarihautausmaalle. Sodassa kaatuneiden haudat ovat puiston toisella laidalla; niitä en koti-ikkunasta näe mutta silmiini osuvat ruosteiset ristit 1700- ja 1800 -luvuilta.
Tiedän, että kotilattiamme alla, laboratoriossa (jonne pääsen joskus 'retkelle'), kuhisevat muiden muassa potilaiden tuomat ulostusnäytteet: lapamato on viisikymmentäluvulla kalastavan kansan hankala vitsaus. Potilasvirrat ovat pitkät; on sydänvaivaa, kolotusta, toivottomuutta – ja toivoa.
Jotain näistä lapsuuden näyistä, hautaristeistä ja potilaista (tutkimuksineen), jää kasvavan ja kyselevän sielun pohjalle. Kasvuympäristö ei lopulta maalaa sielunmaisemaa mustaksi vaan antaa eväitä ottaa elämä vastaan haasteena. (Oli tosin myös hetkiä ja tapahtumia, jolloin elämän tarkoitus nuorta mieltä rankasti puhutteli ja kyseenalaisti.)
Tänään kuvan numeron 29 taakse kätkeytyy lohduttava totuus: ollakseen terve ei tarvitse olla terve. Ja: niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Pandemiauhan allakin.
numerokuvahaaste 29
13 kommenttia:
Historian havinaa. Innoissani katselin aina noita vanhoja kuvia. Niistä näkee miten maailma on muuttunut.
Ennen oli niin erilaista kaikki.
Oli varmaan jännää sulla lapsena, jos joskus pääsit kellarikerrokseen, isässi paikkaan.
Laboratoriossa olit varmaankin kuin Liisa Ihmemaassa! Hieno kuva haasteeseen!
Voi hyvänen aika, olet asunut labran yläkerrassa! Noin 10-vuotiaana harrastin kovasti kemiallisia kokeita: tein omin päin mm. puhdistusaineen sekoittamalla sampoota, astianpesuaineita ja kynsilakan poistoainetta ym. En muista mihin tököttiä kokeilin, mutta äidissäni se ei varmastikaan herättänyt mitään myönteisiä ajatuksia. Pari vuotta myöhemmin meillä oli koulussa neljän tytön kerho, jossa vuoroviikoin toimitettiin lehteä ja tehtiin kemiallisia kokeita. Kokeet kirjattiin huolellisesti ylös, myös selitykset miksi koe ei onnistunut. Emme esim. onnistuneet valmistamaan vetyä. Ilmeisesti laitteistomme vuoti. Sittemmin kemian innostus laantui niiksi vuosiksi kun sitä ihan oikeasti olisi koulussa pitänyt lukea, mutta heräsi myöhemmin uudelleen - ja kemisti minusta lopulta tulikin. Suurimmaksi osaksi olen leipäni labrassa tienannut, kunnes viimein harhauduin hallintoon.
Sinullahan on tästä numerosta ja sen takaa paljon muistoja kymmeneltä vuodelta.
Kuvien merkitys on suuri, ne terästävät muistot, rakentavat tarinan, palauttavat mieliin.
Nyt sotaveteraanien päivänä, sankarihautamuistosi vei myös ajatukseni sankarihaudoille kotiseudulleni.
Kiitos muistoista.
Onhan hieno ja historiallinen kuva! Noin paljon luntakin. Sinun muisteluksesi myös oli kovin mielenkiintoinen. Hauskaa, että yksi luku kirvoitti kaiken tuon :)
No nyt tuli kivasti tekstiäkin numeroiden taakse.
Alakerrassa ollut laboratorio oli varmasti lapselle aikamoinen ihmemaa: jännittävä ja vähän pelottavakin.
Monenlaisia elämän eväitä tuokin koti sinulle antoi.
(Nyt unohdin vaihtaa tiliä, ja jos vaihdan lennossa, kaikki tekstini häviää, siksi olen nyt saracon, vaikka tarkoitus oli tulla Uunana.)
Löytyipä sopivasti numero ja sille kaunis muistokin. Varmasti mielenkiintoinen paikka ollut lapselle, laboratorion ihmeet jotka muuttavat näkymättömänkin näkyväksi, sairauksien ja sairaiden kohtaaminen ja vielä ikkunasta avautuva hautuumaa,vau mikä todellisuus.
Ja tässä nyt tuli todistettua sekin mitä olen aina sanonut että minun lapsuudessani oli lunta paljon enemmän :)
Tappari,
totta, historia havisee. Kun havaitsin numerokuvahaasteen, mieleeni ponnahti lapsuuteni ja nuoruuteni kotiosoitteen numero - ja sitä rataa muistin kuvan, jossa tuo numero esiintyy. Tämä numerokuvahaaste on hauska.
Harakka,
tuossa laboratoriossa työskenteli kaksi erityisen mukavaa laboratoriohoitajaa, joista tuli perheemme ystäviä. Huumori kukki, työ luisti. Isä oli laboratorion perustanut ja se taitaa toimia yhä, mutta toisella nimellä.
Marjukka,
heh, arvasit – myös etunimeni ;)
Ina,
miten hauska on lukea kemistin urasi taustat :). Olet innokas tutkija lapsesta lähtien ja kokeiluihin tarvittavat ainekset löydät kotoasi. Lapsen into voi olla äidin kauhu. Tasan ei käy...
Neljän kemistitytön kopla kuulostaa hm, haasteelliselta :). Ihailen kemistejä! Nyt. (Mutta nuorena suljin silmäni liian usein luonnontieteiltä ja yksipuolisesti kumarruin "vain" kirjallisuuden ja kirjoittamisen puoleen. Niillä oli vetovoimaa, jota en voinut vastustaa.)
Vieno pyyntö: olisipa hauska lukea kemian kokeiluistasi blogissasi.
arleena,
totta: kuvat auttavat muistamaan. Elämäntarinakurssilla viime vuonna me kirjoittajaryhmäläiset kokoonnuimme parin viikon välein ja toimme mukanamme kunkin elämänjakson aikaisia valokuvia, joista kerroimme toinen toisillemme. Koskettavia tarnoita kuulimme – ja hauskoja.
Kodin ikkunoista avautuva näkymä sankaripuistoon ja rautaristeihin on syöpynyt syvälle mieleni pohjalle - mutta 'kuoleman puisto' ei syövyttänyt eikä kauhistuttanut, vaikka olisihan kummitustarinoitakin voinut kirjoitella näköalapaikalla, hautausmaa silmien edessä. Se oli liki käsinkosketeltavan lähellä, muutamien metrien päässä.
Ruska,
kun isän laboratorio täytti aikanaan viisikymmentä vuotta ( isä oli silloin jo kuollut), julkaistiin historiikki. Sain lukea hauskoja muistoja laboratoriohoitajien kertomana. -Alun alkaen labra toimi kotimme keittiössä; elettiin neljäkymmentäluvun loppua. Tänään tuskin moinen onnistuisi. Muistan myös lähetti Ruuskasen, joka kuljetti näyteputkiloita sairaalan ja laboratorion välillä nahkasalkussaan ja polkupyörällä. Oli mukava mies, aina hyväntuulinen.
saracon & Uuna ;),
laboratoriosta en pääse eroon elämäni aikana. Sillä on tietty merkitys elämässäni, yhä. Mutta itse olen silkka maallikko näytteiden ihmemaassa, kyselen ja otan selvää kuin lapsi ja imen tietoa kuin mehiläinen mettä. Nuorena jolloin isä tietopankkina oli lähellä, ummistin korvani luonontieteiltä. Omituinen minä. Mutta elämä menee niin kuin on mennäkseen ja hyvä niin. Suoraviivaisesti tuskin kukaan kävelee elämänpolkunsa alusta loppuun.
Sirokko,
niinpä. Ja kuvan myötä maalasin nuo elämän perusmaiseman palaset sijoilleen. Ne nousivat mielen pohjalta esille. Hyvänen aika, niillä on ollut iso vaikutus elämääni. Hautuumaa, labran mystiset näytteet,hanget korkeat nietokset. Elämän eväiksi sekä kuolema että elämä asettuvat. Päällimmäisenä elämä.
Totta on mitä sanot: ennen olivat hanget mahtavat. Kuvassa niiden kasvua yritetään hillitä laudanpätkällä. Jotta ovesta pääsee sisälle ;)
Tunnustusta blogissani:)
No 29 toi sinulle muistot mieleen. Mukava lukea niistä.
Voi että! Taitaa tällä kertaa olla paras kakskytýsi.
Inkivääri,
kiitos tunnustuksesta! Otan sen ilolla vastaan - ja samalla annan kiitokseni sinulle ja kaikille blogiystäville, sillä "saamapuolella" olen :).
Marjut,
kiva kuulla että muistikuvat kiinnostivat:)
Nohna,
kiitos.
Aivot ovat ihmekapistus. Ne tallentavat ja auttavat muistamaan. Jonkin numeron takana saattaa olla osa elettyä elämää.
Lähetä kommentti