Järjestämme pääsiäisenä lapsuudenkaupungissani, melkein neljänsadan kilometrin päässä kotoa, kuopuksemme valmistumisen johdosta juhlat sukulaisille.
Ajomatka sujuu mukavasti Suomen Puheradiota (Yle Puhe) kuunnellessa. On luontoretkiä, Aristoteleen kantapäätä, kansanradiota, uutisia viidenkymmenen vuoden takaa, matkoja tähtitaivaalle ja sieltä takaisin meren syvyyksiin tai Floridaan, ulkosuomalaisia tapaamaan. Tekoälykin tulee tutuksi, samoin se että ainoastaan me suomalaiset maailman kaikista ihmisistä kykenemme puhumaan myös sisäänhengityksen aikana, mikä hämmästyttää muunkielisiä, jotka puhuvat vain silloin kun keuhkot puhaltavat ilmaa ulos (tätä en tiennytkään; niin kiirekö meillä on sanoa sanottavamme, että henkäisemme asiamme myös hengittäessämme sisään emmekä malta odottaa rauhassa uloshengityksen rytmiä).
Olemme perillä määränpäässä kiirastorstai-iltana vähän ennen puolta yönä. Istahdamme ja oikaisemme puutuneita jäseniämme. Sudeettisavolaiselle tulee aina kotoinen olo kun pääsee maisemiin mistä neljäkymmentä vuotta sitten lähti etelän maille opintojen, leivän ja miehen perään. Puhetta – asiaa ja asian vierestäkin – tulee jouhevasti (sekä ulos- että sisäänhengityksen tahtiin) ennen kuin käymme nukkumaan.
Iltatoimiini kuuluu myös varustautua ylipainehoitoon. Avaan uniapnealaitteistoni: kaivan hoitosalkusta esiin moottoripesän, letkun, kokokasvomaskin ja... voi ei, olen unohtanut maskiin kuuluvan irtokappaleen, silikonirenkaan (kuvassa mustan lampaan ympärillä), kauas kotiin. Se pitää pestä joka päivä. Lähtötohinassa kotosalla päätin puhdistaa renkaan valmiiksi, jottei automatkan jälkeen keskiyöllä määränpäässä tarvitse ruveta ”pyykkäämään”.
Näin tässä sitten kävi: olen jättänyt ”pelastusrenkaani” kuivumaan tyynyliinan päälle. Harmin harmi. Ilman rengasta en voi maskia käyttää. No, en kuole, jos neljä yötä (minkä viivymme poissa kotoa) nukun niin kuin ennen vanhaan, ilman apuhengitystä. (Ennen diagnoosia hengityskatkoja oli tunnissa kaksikymmentäkolme kappaletta, hoidon aikana koko yön luku on noin kaksi.) Ei voi mitään: yö on otettava vastaan omin voimin.
Valkenee pitkäperjantaiaamu. Kuinkahan monta hengityskatkosta yön kuluessa on ollut? Varmasti jokunen mokoma, sillä päätä särkee, oksettaa, pinnaa kiristää, känkkäränkkäolo on totisinta totta.
Neljä yötä tätäkö! Ja pitäisi olla tuliteräiskussa, kun alan loihtia herkkuja kuopuksen juhliin. Mitä teen? Hyppäänkö junaan ja käyn hakemassa kotoa renkaan? Ei kuulosta hyvältä ratkaisulta, mutta yhtä vähän motivoi nukkua vielä kolme yötä ilman laitetta. Pitkäperjantai, pitkäperjantai... mikään paikka ei ole auki – paitsi yksi, hoksaan. Soitan päivystävään apteekkiin. Kysyn, saisiko sieltä ostetuksi uniapnealaitteen varaosia.
Hyvä idea mutta toimimaton. Apteekin ystävällinen farmaseutti joutuu myymään ei-oota. Niin etukäteen ajattelinkin, mutta aina voi kysäistä. Vai voiko?
Seuraavaksi mieleeni tulee sairaalan keuhko-osasto, missä myös uniapneoita hoidetaan. Jospa sieltä saisi avun? Mies toppuuttelee: –Et sinä, ulkokuntalainen, voi häiritä omalla unohduksellasi sairaalan henkilökuntaa – ja sotkea sääntöjä. – Niin, jos en voi niin en voi, mutta ainahan kysyä voi, ainakin Savossa, pyörittelen silmiäni päässäni, ilmeisesti huono vointi antaa voimaa (onko sen nimi kiukku) ja jatkan vielä: – No en ole kinuamassa ohi jonojen tai sääntöjen ja säästöjen ja jos en saa apua, niin sitten en saa, ei se ole sen kummempaa. Mutta entäpä jos silikonirenkaan lainaaminen ei-kuntalaiselle onkin mahdollista ja sallittua? Tuppisuu joka ei saa suutaan avatuksi köröttää turhan päiten raiteilla melkein 800 kilometriä (edestakaisin) ja hakee rinkulan kotoa. On hölmöä lähteä merta (tai, no niin, Kallavettä) edemmäksi kalaan. Suu on puhumista ja kysymykset vastausten saamista varten luotu. Käyköön niin tai näin, aina voi kysyä. Kysymys ei ole vaatimus.
Näppäilen sairaalan numeron ja keskuksen kautta pääsen keuhkotautien osastolle, missä kerron (totta puhuen aika aralla mielellä) asiani lähihoitajalle, joka kuuntelee empaattisesti ja kutsuu puhelimeen sairaanhoitajan, joka on myös ystävällinen ja toivottaa tervetulleeksi paikan päälle: katsotaan mitä voidaan tehdä.
Kaupunkia huuhtelee rankka lumisateinen viima. On hiljaista, pitkäperjantaiaamuisen autiota. Ajamme läpi ruutukaavan katujen joka on melkein kuin silloin kauan sitten, lapsuudessani, unelias ja lumisateen pehmentämä. Kuinka monta kertaa pitkäperjantaina olenkaan saanut elää todeksi talvikauden viimeisen lumipyryn, joka on yhtä ihastuttava kuin syksyn ensimmäinen lumisade lapsena jolloin vuodet olivat pitkät eivätkä ensilumen hurmaa olleet vielä monet vuodenkierrot ja tutut elämykset kuluttaneet tottumuksen turtumukseen, vaan taivas aukaisi esiripun takaa pilvensä raot ja pudotti hiutaleet kasvoilleni jotka nostin ylös saadakseni kasteen ja nosteen. Sen teen nytkin, minä lapsivanha. Katson läpi pyryn sairaalan vanhaa puolta kohti korkeuksia, missä isänikin aiemmin työskenteli, kauan, kauan sitten ja missä hän myös henkensä heitti työtovereidensa ympäröimänä. Myöhästyin hänen kuolinvuoteensa ääreltä kymmenen minuuttia. On tunne, kuin jokin jäi kesken. Jokin sanomattoman hyvä. En saanut kuiskatuksi hänen korvaansa: kiitos elämästä, isä. Hänen leukansa oli jo sidottu ja silmänsä sammuneet, kuulonsa rauennut, kun kiiruhdin hänen luokseen – ja kohtasin kuolleen. Hänen elämänsä on täst’edes muistoissani.
Avaan sairaalan pääoven, astun aulaan, jossa on pyörätuoleja rivistö, mutta en niitä (vielä) tarvitse vaan etsin hissin, millä matkustan kahdeksanteen kerrokseen. Hississä on kuulutus, monesko kerros on meneillään. Sairaalassa otetaan kaikki huomioon, myös näkövammaiset. Ohitan ”isän kerroksen”, sydäntautien osastot. Ketkähän siellä tänään hoitavat sydänpotilaita? Menetelmät ovat kolmessakymmenessäviidessä vuodessa muuttuneet paljonkin. Matka jatkuu keuhko-osastolle, missä tapaan hoitajan, joka johdattaa minut tutkimushuoneeseen. Hän ei tiedä, miten kaukaa vuosikymmenien takaa tulen.
Kaivan hoitolaukustani koneen ja kokokasvomaskin esille. –Voi, tähän kasvomaskimerkkiin meillä ei ole silikoniosaa, mutta ei hätä ole tämännäköinen; saatte lainaksi toisenmerkkisen maskin, koko ”naamarin”. Kiitän – ei, en kiitä vaan sydän rupeaa laulamaan laulua jota lapsena livertelin: pikkulintu riemuissaan, lauleleepi onneaan; ei hän tiedä ruuastaan, laulaa sentään vaan, laulaa, laulaa, laulaa sentään vaan.
Hyppien keikkuen astun lumipyryn läpi autoon, missä mies odottaa ja heilutan maskia hänen edessään.
”Kaikki on mahdollista, byrokratian maailmassakin”, mies hämmästyy, taputtaa polveani ja starttaa auton kohti juhlienvalmistelua. Ei tarvitse kaartaa rautatieasemalle junalipun ostoon.
Tarinamaanantai: Näkemys
33 kommenttia:
No olipa kertomus!
Ja pelkäsin jo, ettet onnistunut siellä sairaalassakaan, mutta niin ei sitten onneksi käynytkään.
Sait koko laitteen lainaksi. On onneksi vielä jotain hyvääkin jäänyt tänne pahaan maailmaan.
Hino juttu, ja olit varmaan onnellinen, kun sen sait.
Mutta olisikohan toi mahtanut toimia kaikissa paikoissa, en usko.
Mutta mikä tässä oli parasta, niin se, että vielä voi uskoa ihmisiin, on vielä toivoa!
Ihan henkeä pidätellen luin. Hieno juttu.
Eikös meillä olekin hyvä uniapnealaitepalvelu? Kerran viikossa meillä saa käydä laiteasioissa KYS:ssä ohi kaikkien jonojen ja ajanvarausten.
Tervetuloa tänne saartasi lähemmäksi.
Hieno juttu, ihanasti kirjoitettu. Aina kannattaa kysyä ja yrittää, kyllä vain. Upea tuo valokuva!
Kannatti kysyä :D Olitpa ikävässä tilanteessa, vaan onneksi välillä asiat sujuu. Ja jos ei olisi sujunut, niin olisihan se tuntunut kalsealta, kun kyseessä oli vielä muistojen sairaala.
Onneksi näkemyksesi oli että VOI kysyä!
Voi että, ihan kyynelet silmiin nostattava jännityskertomus elämän hyvistä tapahtumista - onneksi on vielä ihmisiä, jotka uskaltavat toimia inhimillisesti ohi byrokratian sääntöjen. Olen melko varma, että jos asiaa olisi alettu perkaamaan ja kysytty, että saako, lupaa ei olisi herunut8)
Tämä vahvistaa käsitystäni, että aina kannattaa uskoa hyvään, kunnes toisin todistetaan:)
Tarinassasi on hieno jännite. Niinhän se on, että aina kannattaa kysyä. Inhimillisyyttä löytyy vielä tässä maassa.
Oh, mikä tarina! Ja vielä elävästä elämästä; se antaa tarinaan lisäjännitettä. Kyllä minäkin olisin painunut nöyränä tyttönä kysymään, en ihan hevin olisi antanut periksi. Meillä yleensä se kysyväisempi on tuo hyräilijä, mutta kyllä minäkin tässä tapauksessa.
Kyllä tallaisilla kirjoittajanlahjoilla on hieno kirjoittaa ja tekstiä ilo lukea :-)
Onneksi löytyi neuvokkuutta ja aloitekykyä - sekä potilaan että hoitajan puolelta.
Inhimmillisyys ohittaa byrokratian, olen itsekin joskus kokenut sen.
Muistoja ja kaipauksia herättänyt pakina. Ja pitkäperjantaina.
Valokuvat sopivat hyvin tunnelmaan.
Valkoinen lumiharso, utuinen maisema ja taivas, josta kajasti valo, linnut poistumassa.
Näin niissä symboliikkaa tarinaasi.
Aina voi kysyä, ja yrittää. Seurasin kirjoittamaasi jännityksellä. Ja lopussa huokaisin syvään. Puolestasi helpottuneena.
Yrittänyttä ei laiteta ja kun positiivisin ajatuksin lähtee matkaan niin usein se positiivisesti päättyykin.
Taidokkaasti ja lämmöllä kirjoitettu on tarinasi kuten aina.
On ihanaa yllättyä joskus iloisesti.
Aurinkokin paistoi taas entiseen malliin.
Juhlat varmaan sujuivat hienosti?
Tämä oli oikeasti jännittävä - ajatella, kyseessä kun on "vain" tarina hengityslaitteesta Ü
Olen itse oppinut äidiltä ja myös elämässä sen, että mitä omituisempi ajatus, sitä helpommin se menee läpi ü
Joku murphyn lain muunnos tämäkin ü
Mielenkiintoinen oli myös yksityiskohta suomalaisesta puheesta. Miten me voimmekin olla niin kummallisia, monessa muussakin kieleen ja kulttuuriin liittyvässä asiassa? Vaikka ihan tässä kahden muun kulttuurin välissä ollaan kasvettu ja kehitytty ü
Aina kannattaa kysyä, sillä "kysyvä ei tieltä eksy"! Tuossa sairaalassa tuntuu olevan ihmisläheinen ajattelu- ja toimintatapa. Mekin saimme siellä, myös ulkopaikkakuntalaisena, yhtenä kesänä lomamatkalla upeaa ja ystävällistä palvelua, kun Daniil sairastui!
Huippuhieno kertomus. Aina voi ja kannattaa kysyä! Minua äiti aikoinaan opasti kysymään sanoilla - ei se ota, jos ei annakaan.
Tuntuu myös hyvältä, että tällä hetkellä negatiivisen kritiikin kohteena olevat terveydenhuoltopalvelut halutessaan voivat näyttää toisenlaiset kasvonsakin.
Harakka,
niin, oli todella iso ilo saada apu läheltä, sillä olin varannut tuon päivän juhlien valmisteluihin, en edestakaisin matkusteluun. Mutta jos vastaus olisi ollut ”ei, valitettavasti lainaaminen ulkokuntalaiselle ei onnistu”, olisin ymmärtänyt mukisematta ja lähtenyt hakureissulle pitkän matkan taakse. Kaikille sama kohtelu on oikeudenmukaista.
Arjaanneli,
kiitos.
Toivottavasti onnekkuuteni on yleinen käytäntö eikä harvinainen poikkeus. Totta puhuen oman paikkakuntani omalääkäriä melkein pelkään. Pieniä toimenpiteitä on tuotu terveyskeskuslääkärin vastuulle ja erään epäonnistuneen toimenpiteen jälkeen tuli kaikenmoista jälkiharmia. Lopulta jouduin turvautumaan ortopediin ja suitsait, vaiva oli ohi.
Sananjalka,
no jo vain on teillä hyvä palvelu siellä, onnittelut. Tarkoitus on muuttaa, jos terveyttä piisaa ja kaikki sujuu niin kuin on suunniteltu, Savoon noin vuoden perästä. Kiitos tervetulotoivotuksista. –Tuolla lainanaamarilla apnetoita oli yön aikana tasan nolla. Omalla naamarillani en ole vastaavaan päässyt kuin muutamana yönä, vaikka sekään ei vuoda ilmanpainetta ohi. -Niin oli hieno kasvomaski, oikea maskimersu, minkä lainaksi sain. Haiku jäi.
Pellon pientareella,
sanos muuta: aina kannattaa kysyä. Mies on välillä turhan arka ja byrokraattisesti ajatteleva. Olen yrittänyt selittää hänelle filosofiaani: en missään nimessä halua käyttää kyynärpäitä tai etuilla, saada poikkeuslupia, mutta ellen kysy, en tiedä, mikä on yleisesti mahdollista. Lopulta mieskin oli oikein iloinen. Hän olisi joutunut jäämään kakkuja leipomaan ja minä körötellyt koko päivän junan kyydissä :D.
PS
Tietsikkani vanhan käyttöjärjestelmän vuoksi en pääse kommentoimaan blogiisi. Tahdon tässä kertoa, että luen sinua mielihyvin vaikken voikaan siellä kommentoida.
Ruska,
niin, tuo sairaala on muistojen sairaala. Isän (ja joidenkin muiden kotiseutua rakastavien puuhamiesten ja -naisten) eräitä intohimon kohteita oli saada yliopisto ja lääketieteellinen tiedekunta (ynnä yliopistollinen keskussairaala) Kuopioon ja sen toteutumisen hän ehti ennen kuolemaansa nähdä. Hän kuoli omalla osastollaan, kollegojensa ”käsiin”. Äiti oli kuollut samassa sairaalassa kahdeksan kuukautta aiemmin. Menetin heidät 1970-luvun alkupuoliskolla. Joka kerran kun katson moottoritieltä sairaalan silhuettia, ajatellen heitä – ja ihmiselämän kohtaloita. Ja kasvomaskin hakureissulla astuin sisään menneeseen. Olin aivan lähellä heidän ’kuolinvuoteitaan’, missä heidän elämänsä erkaantuivat. –Kuulin veljentytöltä (jolla on sydänvika), että isästäni maalattu muotokuva on sairaalan sydänosaston seinällä. Täytyy joskus mennä kuvaamaan se.
Mimosa,
kysely taitaa olla Savossa maakunnan tapa, se ei herätä ihmetystä, mutta miehelläni, joka on hämäläinen, tässä kyselyjen ja utvimisen luvatussa maassa on ihmettelemistä. Kysely on hyväntahtoista koputtelua: oisko mitenkään mahdollista että jos ehkä... tai jos ei käy, niin kiitosta vaan, ei haettoo mittää, kunha kysäsin, mietinpä jottaen muuta vaehtoehtoo. Mutta nyt lykästi.
Inkivääri,
kiitos. Oi kun voisi elämässä vain luottaa ja luottaa ja nähdä, että kaikki käy parhain päin – silloinkin kun ei ihan sitä parasta näy. Mutta nyt oli niin ihana lopputulos, että pakko oli jakaa tämä ilo myös blogiystäville ;). Mitähän luottavaisen hyvää tänään tapahtuu? On sellainen olo, että jotain pientä kaunista on tulossa. Saamista ja antamista.
Famu falsetissa,
aina kannattaa kysyä, totta. Rupesi hymyilyttämään, kun mietin, miten vaikeaa monella miehellä on kysyä esim. tietä, jos on eksynyt automatkalla. Naiselta se sujuu. Olisiko kyse luolamiehen ylpeydestä? ”Kyllä minä tieni tiedän: osaan mennä sinne minne aion.” –Tälle miehen ja naisen väliselle suhtautumisen erolle miehen kanssa nauramme nyt, vanhana, mutta nuorempana tienkysyminen tai kysymättömyys oli ’kuolemanvakava’ juttu. Kysyä ei sovi, sanoi hän ennen vanhaan ja välillä vielä nyt. Mutta eiköhän uusi uskalluksen oppi mene perille, kun näyttöä 'aina kannattaa kysyä' -kokemuksista kertyy :D
Uuna,
kiitos kauniista sanoistasi.
Kiva kuulla, että sinäkin olisit kysynyt ensin ja vastauksen kuultuasi tehnyt päätökset. Kysyminen on kivaa. Mukava että miehesi on hyräilijä, ei mikään kyräilijä ;). -Minun kultani on soittaja. Illat hän musisoi pianon äärellä ja minä nautin niin. Etenkin nyt kun kuulen hyvin.
Ina,
kun potilas ja hoitaja ovat innokkaita löytämään hyvän hoidon, ongelmat ovat haasteita jotka ovat voitettavissa ja terveys laukkaa luokse kuin ratsureima. Pääsiäismaanantaina, paluumatkalla, palautin laitteen ja kiitin täyvvestä syvämestäni. Hoito tepsi. Tuon osaston potilaaksi on hyvä tulla vuoden perästä, jahka paluumuuttosuunnitelmat toteutuvat.
arleena,
ihana kuulla, että sinäkin olet ”törmännyt” inhimillisyyteen ohi byrokratian. Tämä valaa uskoa huomiseen.
Kameran nappasin mukaani sairaalaan, mutta lintu- ja aurinkokuva on vanhaa satoa. Olen molempien (kirkkauden ja harmauden) säiden ystävä, mutta erityisesti lumipyryn ;).
sanakehrääjä,
elämä on tositarina, jonka voimme jakaa toinen toisillemme. Kiitos yhteishengityksestä. Kun olen ”laiska” hengittämään, kaikki apu ja myötäeläminen ovat inhimillisiä huojennuksia;)
Sirokko,
metsä vastasi (ainakin tällä kertaa) ihanalla tavalla. Ei voi vaatia, mutta kysyä aina voi – ja nyt se ”kannatti”. Ikimuistoisen inhimillinen pitkäperjantai oli oikea onnen kantamoinen, lumisateineen, muistoineen, avun saamisineen, joustavine palveluineen. Ihminen kohtaa ihmisen. Elämä on silloin ilo.
Mk,
kiitos kysymästä, juhlat sujuivat iloisissa tunnelmissa. Suku oli kerännyt kolehtirahan poikamme nojatuoliin (mikä häneltä puuttui). Kun opinnot ovat kunnialla ohi, voi jo heittäytyä välillä laiskanlinnaan ja lukea matikan kaavojen jälkeen vaikka romaanin tai haaveilla mitä mieleen juolahtaa. Poika on niin ihastunut Savoon (missä myös suku pesii), että aikoo jossain vaiheessa etsiä sieltä töitä.
Pankin talkkari,
viisaastipa äitisi opasti. Olen samaa mieltä. Kaikki aina järjestyy, tavalla tai toisella. Ja hulluimmat ideat löytävät toimivan porsaanreiän, mitä kautta se kömpii ilmoille eikä umpikujaa enää missään. Ideoiminen on osa ihmisyyttä. Uuden miettiminen. Hulluttelu myös.
Nyt kun olemme löytäneet Yle Puheen, pitkät ajomatkat sujuvat kuin siivillä. Kuuntelemme korvat höröllä mitä moninaisimpia aiheita. Jatkamme usein keskustelua keskenämme, sillä jälkipureskelu on kuin happi verenkierrossa. Uusia näkökulmia aukeaa. -Tuo suomalaisten erikoinen puhetyyli oli mukana ohjelmassa, missä pohdittiin tekoälyä ja suomen kieltä ymmärtävän puhesyntetisaattorin kehittämistä. Kone ei ymmärrä suomalaisen tapaa puhua myös sisäänhengittäessä, jolloin ääni muuttuu henkäisyksi ja siirtyy korkeankäheälle asteikolle.
Maailmassa ja elämässä on paljon ihmeteltävää.
Marjukka,
kiitos kun kerroit että ulkokuntalaisina myös sinulla ja lapsenlapsellasi on positiivinen kokemus KYSistä. Varmasti siellä(kin) niin kuin kaikkialla on erilaisia päiviä hoitajilla (ja systeemeissä hassutuksia), mutta nyt voimme kokemustemme perusteella olla iloisia (ja uskoa), että ehkä ystävällisyys onkin sen sairaalan tapa, josta kaikki potilaat saavat osansa: avun.
aimarii,
äidit ovat usein hyvin neuvokkaita ja viisaita. Hyvinpä äitisi evästi tytärtään. Ilmankos sinulla suksi luistaa hangessa kuin hangessa ja elämä maistuu ;). Niin juuri, ei kysyminen ota jos ei annakaan ja yrittänyttä ei laiteta. (Muuten: minun ämpäriperunani, 2 kpl, itävät jo. Saapi nähdä, mitä tapahtuu. Jos ei tänä vuonna onnistu, niin joskus ;D. Tai voipi onnistuakin vuoden 2009 Lastun kylvö.)
Niin, ja ilman terveydenhoitoa en minäkään olisi tässä elämässä "riekkumassa". Dramaattisin vaihe oli kun verisuonen aneurysma puhkesi. Hoitotiimi pelasti minun ja kuopukseni hengen.
Rakastan lääketiedettä. Ja elämää. Ja kiitän heitä, jotka tekevät (ja ovat tehneet) työtään potilaiden parhaaksi.
Kauniisti kirjoitettu, ja herkasti myos osa isasi kuolemasta.
@Kuule linnun laulua
katso kohti taivasta!
Surut kulkee kulkuaan,
laula sinä vaan.
Laula, laula
laula sinä vaan!
Onneksi kaikki meni hyvin!
Kuvasi sai minut jatkamaan laulua.
hpy,
kiitos.
Isä hoiti sydänsairaita potilaita, mutta unohti hoitaa itseään. Hän kuoli infarktiin turhan varhain, alle kuudenkymmenen vuoden.
Utukka,
kiitos laulusta. Se tulee lohduksi kirkkaaseen kevätaamuun, jolloin on huolta eräästä lähiomaisesta. Laulu on luotu kääntämään mieli ja elämänasenne kohti valoa – ja ihme: näin myös tapahtuu.
"lapsivanha"
Nyt löytyi oikea adjektiivi.
Hyvä, kun kirjoitit kokemuksestasi. Seuraavalla kerralla minäkin taas yritän rohkaistua pyytämään apua....
Olive Tree Guitar Ensemble,
(nyt tarvittaisiin avuksi englannin opettajamme "Sössö"), yritän:
thank you :).
mm,
kiva, koputetaan vain sairaalan ovia ympäri Suomenniemen siellä missä satumme liikuskelemaan (ja jos tarve vaatii): kop, kop, onko ketään kotona, olisi asiaa...
Eikö vain lapsivanhoilla ole kyselyikä siinä kuin lapsillakin ;D
Ihanaa, että onnistuit saamaan varatarvikkeet lainaksi. Ja että vielä niin hyvän maskin... kannattaisikohan yrittää vaihtaa merkkiä?
Joskus miehet ovat arempia kysymään epätavallisia palveluksia, joskus naiset. Maanantaina oma mieheni kommentoi minulle jälkikäteen Esikoisen labrareissusta kertoessani: "nyt ne tietysti luuli, että sinun lapsesi sai etuilla koska olet siinä-ja-siinä-luottamustehtävässä". Ma-aamun labrajonot ovat tunnetusti tosi pitkät, mutta me emme voineet lähteä kotoa ennen kahdeksaa, koska 1) minun oli järjestettävä sairaan Kuopuksen hoito siksi aikaa, 2) Kolmonen oli vietävä sopivaan aikaan eskariin ja 3) Esikoista ei olisi voinut istuttaa odotustilassa pitkään. Kun vielä 4) yksi kokeista oli tutkimusteknisistä syistä otettava ennen klo 9, niin johan se selvästi joidenkin eläkeläisten mielestä oli etuilua. Onneksi minä kestin ne katseet ja Esikoinen taasen ei niitä huomannut.
jl,
kiitos.
Sydän on silminäni, kun minä, äiti, kohtaan sinut, äidin, ja huolen lapsesta. Muistan vaiheet kuopukseni kanssa. Äitiydessä ovat tunteet niin syvällä, niin pinnassa, kun lapsen kivusta on kyse. Ei sanoiksi käänny se, millä tuskaa voisi kuvailla. Mieluummin olisin ottanut kivut itselleni kuin antanut lapsen kärsiä.
Toivon että tunnet kuinka myötäeläen ja hyvää toivoen ajattelen sinua ja Esikoistasi.
jl,
unohdin vastata kysymykseesi: merkin vaihto minullakin on käynyt mielessä. Oli ihmeellisen hyvä olo kun sai yöt nukutuksi ilman yhtäkään hengityskatkoa, joita ennen hoitoa oli yli sata per yö. Kasvomaskin voi myös ostaa itse kun lääkinnällinen tarve on tiedossa. (Nykyisellä maskillani en näin loistavaan "pääsiäistulokseen" ole päässyt.)
Kaikkea hyvää lapsellesi!
Kiitos Lastu, sinun empatiasi kyllä kuultaa läpi kaikista sanoistasi :)
jl,
:)
ja sama matematiikan kielellä: nuorille terveisiä prosenttia sata ;)
Mahtava tarina.
Hienosti jäsennelty näkemys silikonirenkaasta. Meni perille.
aino,
kiitos!
Oh-show-tah hoi-ne-ne,
silikonista on moneksi, tarinan taikinajuureksikin ;). Kiva kuulla, että maistui.
Aina kannattaa kysyä. Eikös?
Isopeikko,
kysyä kannattaa aina; kyselijää ei lannista edes kansanviisaus "yksi tyhmä kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata" :D
Lähetä kommentti