tiistai 5. toukokuuta 2009

juhlaperinne (pakinaperjantai)


kuva


Mistä ahjosta väitöskirjat syntyvät? Miksi joku haluaa tietää yhä vähemmästä ja vähemmästä yhä enemmän ja enemmän – kuten tieteellisestä tutkimuksesta on sanottu. Mikä tutkijaa ajaa? Intohimo? Kunnianhimo? Ura? Tiedonjano? Tutkimusvietin itsetarkoituksellisuus vai maailmanparannus?

Totuus ei pala tulessakaan. Totuus perii maan.

Kuka kirjoittaisi väitöskirjan väitöskirjoista – myös niistä lukemattomista tuloksista ja ’loppupäätelmistä’, jotka aika kaataa lakoon kuin syyssade viljan? Väliaikaista kaikki on vaan, niin myös tieteen totuudet. Silti tämä turhauttava tosiasia ei jarruta tutkimuksen tarkoituksellisuutta, sillä virhepäätelmillä ja vanhentuneella tiedolla on arvonsa, jota vasten puskemalla pääsee läpi ja eteenpäin. Totuus on kangastus. Ja kangastus on fakta. Utooppisuudessaankin.

Joskus väitöskirja yhtä lailla kuin romaani voi päätyä klassikoksi. Sisältö on niin vankka, että se kestää ja valaisee pimeää nykyaikaa kohti haasteellista tulevaisuutta. ’Pimeä’ ei ole vain etuoikeutetusti keskiaikaa kuvaava 'laatusana'. Pimeyttä on syytä puhkoa myös tänään ytimiä myöten. Tinkimättä. Vain hölmöläiset kantavat olemassa olevaa valoa säkillä ikkunattomaan tupaan.

Väitöstilaisuuden jälkeen väittelijä pukeutuu parhaimpiinsa, mies frakkiin, nainen iltapukuun, ja karonkka voi alkaa. Karonkassa hymy viettää juhlaa. Vai viettääkö?

Perinteisesti karonkka on väittelijän tarjoama kiitosjuhla vastaväittelijälle sekä työhönsä osallistuneille yhteistyökumppaneille. Väittelijän puoliso on kemuissa mukana. Nykyisin juhlaan on tullut tavaksi kutsua myös sukua ja ystäviä. Silti tällä tukijoukolla on karonkassa näkymättömän kuokkijan rooli, minkä he huomaavat silmillään, kuulevat korvillaan, tuntevat nahoissaan. Suutari – jos milloin niin karonkoissa – pysyköön lestissään. Ja kaikilla on niin mukavaa... vai onko?

Miten puoliso pitää kielensä kurissa, kun saa luettavakseen väitöskirjan pitkät kiitoslitaniat laitoksen sille ja tälle edustajalle ja huomaa, että häntä, elämänkumppania, ei ole joko olemassa tai jos on, niin silkkana kiitosfraasina? Hänenkö on nyt karonkassa taputettava hauskoille kiitospuheille ja iloittava ilman negaation voimaa; hänen joka on niistänyt lasten nenät, lukenut iltasadut, hoitanut oman työnsä, katsonut lasten isän tyhjää paikkaa ruokapöydässä kun tämä tutkii ja tutkii ja kirjoittaa väitöskirjaansa laitoksellaan aamut, päivät ja illat – kömpii vain yön tunneiksi nukkumaan kotiin. Puolison mieli pakkautuu kitkeräksi juhlassa jossa hänellä ei ole osaa eikä arpaa, ei hän edes ymmärrä mistä puhutaan.

Sivullisen ongelma.
Ulkopuolisuuden tuska.

Väittelijän puoliso mutustaa karonkan pakkopullaa suussaan ja yrittää eläytyä juhlatunnelmaan, ettei sitä särkisi. Tekisi mieli ulvoa ilmoille saattokodin johtajan toteamus, minkä kohtalon kotoaan poissa olleet isät saavat kuolinvuoteellaan. Vain 'yksi' on joukossa poissa – lapset, jotka sanovat: miksi me tulisimme tervehtimään sinua nyt, kun et ollut lähellämme silloin kun sinua olisimme tarvinneet. Tiede sinut tuntee, emme me, sanovat nobelistin lapset. Liikemaailma sinut tuntee, emme me, perustelevat isänsä kuolivuoteen ääreltä poissaolevat, monet terapiat läpikäyneet liike-elämän aikalaisuhrit.

Tapaan hänet, joka on osallistunut työn ja suvun kautta moniin karonkkoihin:

–Mikrohistoria puhuu selvää kieltään. Eräässä karonkassa kysyin väittelijän puolisolta perinteisen ’mitä kuuluu’.
Perkele, saatana, vittu, sähähti hän kysymyksen satuttamana iltapuvussaan, kimalluksineen.

Se oli selkää puhetta. Tunne ei kuorruta. Paljas totuus purkautuu. Sen olisi voinut kirjata väitöskirjan (joka etsii totuutta) kiitoksiin. Mikrotason tunteet ovat yleispätevää faktaa. Makro kypsyy kun hiillos hehkuu.



Isäni väitteli vuonna 1945 kuppatestien diagnostiikasta. Keskeneräinen käsikirjoitus oli sotavuosina työnnetty turvaan helsinkiläisen kerrostalon uunipesään. Talo ympärillä sortui, kun pommi osui, mutta uuni pysyi ehjänä – ja niin lääketiede sai käyttöönsä kipeästi tarvitsemansa kuppatestien viimeisimmän tiedon ja kehittelyn.

Miksi isä kiinnostui kupasta? Siksikö, että hänen isänsä, liikkeenjohtaja, sairastui kyseenalaiseen sukupuolitautiin ja menetti henkensä. Taisi olla ukkini aika hulivili. Tämä kuolinsyy on tabu, josta kuulin serkultani sillä vanhempani häpesivät häpeää ja vaikenivat.




Isän väitöstä juhlitaan ilta illan jälkeen. Onnistunut väitös vaatii karonkan ja ainutkertainen perinnejuhla uusinnat (karonkan karonkat). Samaan syssyyn voi nostaa maljan sodan päättymiselle. Juhlia oli kuulema neljänätoista iltana peräkkäin. Minäkin pääsen juhlahumuun mukaan. Kuvassa on äitini (toinen oikealla), katse alhaalla, hymy kadoksissa ja minä kohdussa neljän kuukauden ikäisenä ei-toivottuna sikiönä (joko sikiö tuossa vaiheessa kuulee – vaikken sanoja ymmärtänyt vaistosinko silti äidin mielenliikkeet) kasvamassa kohti elämää, missä alkavat isyystestien rumba, kunnes totuus selvenee. Olen isäni lapsi. Ja osallistunut ennen syntymääni hänen väitösjuhlaansa. Loppu hyvin, alusta alkaen. Nyt vanhana palaset loksahtavat paikoilleen. Aika aikaa kutakin. Äidillä oli murhe, mutta suru suli omassa elämässäni, vihdoin.

Ei ollut katseeni alas luotuna ja hymy väkisin hakusessa, kun tyttäremme väitteli ja saimme osallistua hänen karonkkaansa. Hän itse on syntynyt ilosta. Ja hänen väitöskirjansa on syntynyt tutkimisen riemusta.

Uskon joustavaan synteesiin. Elämään, jossa perinnejuhlat puhuvat omaa lahjomatonta kieltään: skaalaa riittää laidasta laitaan. Totuus karonkastakin on monennäköinen – väitän.

Pakinaperjantai: juhlaperinne

20 kommenttia:

Ina kirjoitti...

Karonkka on aikojen kuluessa muuttanut kovasti muotoaan. Kirjo on muodollisesta varsin vapaamuotoiseen. Yhdessäkin karonkassa tarjottiin vieraille kokteilit ja jos joku halusi syödä, saattoi sen tehdä omaan laskuunsa.
Väittelijän puolisokin on yhä harvemmin tieteilijää tukeva muusa siitä yksinkertaisesta syystä, että väittelijä yhä useammin on nainen.

heinänkehrääjätär kirjoitti...

On ihanaa sydämen kyllyydestä iloita oman lapsen onnistumisia,jotka ovat niitä todellisia ilojuhlia.

Perheenjäsenen täyspäiväinen opiskelutyö on koko perheen projekti ja sopimus; perustuu luottamukseen ja sopusointuun, molemminpuoliseen joustamiseen - että oltaisiin myös onnellisia.

Voi, tuo kuva, jossa äitisi ja sinä siellä piilossa: niin tumma ja surumielinen vire - myötätuntoa tunnen.

Obeesia kirjoitti...

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Silti minusta tuntuu pahalta, että äitisi kohdisti mahdollisen huonon omatuntonsa aiheuttaman paineen sinuun. Ainakin olen näin ymmärtänyt kirjoituksistasi. Muuttuiko hänen suhtautumisensa isyystestin jälkeen?

mm kirjoitti...

Skaalaa riittää. Miehellä oli mukava karonkka. Ruuaksi tilattiin thaimaalaista ruokaa, tila oli katettu ja koristeltu omin thaimaalaisin tavaroin ja virallisten vieraiden lisäksi mukana oli tuttuja työtovereita Thaimaasta ja esimiehiä Suomesta. Lapsenlapsi leikki eteisessä ja toinen oli mukana äitinsä vatsassa viimeisiä viikkoja. Keskimmäinen istui juhlapöydässä vastaväittäjän vieressä hänen tulkkinaan.

Olimme varmaan kaikki jo niin vanhoja, että turhaa jäykkyyttä ei tarvinnut pitää yllä. Piilossa oli myös sairautta ja ahdistusta, mutta tuntui, että tilanne helpotti sitäkin.

Kiitos tästä jakamisesta.

arleena kirjoitti...

Näitä juhlia en ole kokenut, mutta juhlallisilta näyttävät jo pukeutuminen viestii sitä.

Päämäärän saavuttaminen on aina juhlimisen aihe.

Harakka kirjoitti...

Voi, kun äitisi on niin surumielisen oloinen siinä kuvassa.
Hänellä varmaan omat murheensa.
Mutta joskus vanhemmatkin väärään paikkaan murheensa kaatavat.
Ja ihanaa, kun itse olet saanut seurata lapsesi hienoa menestystä, siinä sivussa, äitinä hänelle!
Toivon teidän perheelle kaikkea hyvää!

aimarii kirjoitti...

Väitöskirjojen tekemisestä minulla on vähän semmoinen käsitys, että monet tehdään, kun täytyy tehdä, on pakko. Sitten se joutaa pölyttymään tai unholaan, jos se on ns. tavallinen, ei murra varsinaisesti mitään uutta ja mullistavaa.
On tietty huippujakin. Se on hieno asia ja heitä tarvitaan. Aina niitä löytyy kaikesta, mutta edelleen on hölmöläisiäkin aivan riittävästi joka taholla. Meidän ei ole syytä yhtään enää nauraa hölmöläisille, niitä kasvaa kylvämättä.
Saattaa olla taas vain luulojani. En tunne tuota maailmaa. Ajattelen ehkä, että koko väitöstilaisuus ja karonka ovat jonkinlainen show.
Kuitenkin on hienoa juhlia ja juhlistaa omassa perhepiirissä perheenjäsenen saavutuksia.
Skaalaa kyllä riittää.
Kirjotuksesi oli hieno, pohdiskeleva, kantaa ottava, valaiseva, aavistus surumielisyyttä menneistä. Kiitos Lastu!

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä oli monta palasta yhdessä, mutta taitavasti pidit kaikistä naruista kiinni.
Sen verran ehdin yliopiston ilmaa hengittää, että näin, miten kova kilpailu on tukirahoista, tiedosta, eteenpäinpääsemisestä. Useimmiten tiedonhalua, mutta toisinaan myös aiheeksi valittu jokin, koska ei parempaa löytänyt.
Ristiriitaista, kuten elämäkin, kuten kirjoitat. Ja tunteet, kuka tukee ketä, kuka lukee ja tutkii?
Monta mietettä jäi päälle tästä pakinasta.
Onneksi sinulle onnellisuus ja hyvä mieli tyttären karonkasta.

Liisa kirjoitti...

En ole karonkassa koskaan ollut. Tässä pääsin mukaan kahteen eriaikauden juhlaan. Vaimon osa on toki aivan erilainen kuin äidin tässä jatkumossa. Ymmärrän oikein hyvin äitisi surumielisyyden, myös kuvaamasi kipakan tunnereaktion. Kaikkea ei voi valita, vaan avioliitossa tulee koko paketti. Hyvinä ja pahoina päivinä... Juhla ei ole aina se hyvä päivä, vaikka niin voisi olettaa.
Upeasti kirjoitit!

isopeikko kirjoitti...

Hieno pakina. Oikein hieno. Ajan virta kulki sen lävitse ja se avasi ikkunan akateemiseen maailmaan. Karonkka ei taida olla ainoa syy miksi perhe saa väistyä.

Kutuharju kirjoitti...

Lastun tarkkaa, herkkää ajankuvaa ja samalla selvänäköistä sielujen luotaamista.
Miten paljon voikaan lukea katseesta, jos vain osaa.. Kuvat on sitten kiehtovia, ja kun saa sanat vielä lisäksi, näin hieno kokonaisuus siitä kasvaa!
Proffa vonkasi minulta väitöskirjaa, joska olin ollut niin vaivaton (kävin vastaanotollaan vain kerran tai kaksi), hah haa, ja se todellinen syy oli tietty, että laitos tarvitsi enemmän tohtoreita jotta saisi valtiolta enemmän fyrkkaa. En ryhtynyt, en vaikka olisin pelastanut koko laitoksen. Meidän piti syödä myös... Usein väittelijän puolisko joutuukin yksinhuoltajan asemaan juuri niin kuin Lastu rehellisesti kuvasi. Ja usein myös kantamaan taloudellisen vastuun yksin, sillä kukapa väittelyjä rahoittaisi - jollei satu olemaan tekniikan alalla; insinööreille löytyy helpommin rahahanoja;)

Krisse kirjoitti...

.niin oli mukava postaus..ilolla luin sitä..

Sirokko kirjoitti...

Arvovaltaisen ja pelottavankin näköinen mieskööri tuossa kuvassa, ei ihme jos vaimoille jäi orvon lintusen sivurooli. Ajat ovat onneksi muuttuneet, luulisin, minulle täysin vieras ympäristö kuitenkin. Täällä nuo juhlat ovat enemmän MM:n kuvaaman kaltaisia, vapaamuotoisempia kaikin puolin.

Mutta ihanasti kuvasit sielun syväluotausta myöten, kahta eri aikakautta, sinä siinä keskellä äitisi ja tyttäresi tuntoja massa.

Lastu kirjoitti...

Ina,
totta, karonkat ovat nykyisin toista kuin yli 60 vuotta sitten jolloin isäni väitteli. Mitä olen kuullut ja muutamaan karonkkaan päässyt osallistumaan, olen havainnut, että kukin väittelijä voi räätälöidä itse itselleen (ja kukkarolleen) soveltuvan karonkan ohjelmineen, tarjoiluineen, kutsuvieraineen.

Naisväittelijää tukeva miesmuusa kuulostaa mukavalta – ja varmaan onkin. Jos yhteispeli kotosalla sujuu eikä kitkeryyttä kumpua väitöskirjan intensiivisen tiimellyksen myötä, tulossa on hyvä elämä – luonnostaan, ”itseaiheutettuna”.

heinänkehrääjätär,
tyttäreni on omalla alallaan ja hän on kertonut, kuinka tutkimustyö on hänelle ilo, seikkailu, elämän mieli, ei pakkopulla koskaan. Hänen karonkassaan raikui nauru, ja jäykistely oli kaukana. Vastaväittäjä oli britti, joten mitään en ymmärtänyt, en aiheesta enkä kielestä. Silti nautin koko sydämestäni. Olla höllötin vain.

Äiti oli surumielinen koko ikänsä. Elämän satuttama. Myötätuntoa häntä kohtaan tunnen – tai olen oppinut tuntemaan kun olen päässyt tutustumaan siihen maailmaan, missä hän eli ja mitä koki. Haavoittunut enkeli hän oli, äitipieni.

Obeesia,
äitini oli minua kohtaan kuuro, mykkä ja sokea koko ikänsä. Minusta tuli myös kuuro, mykkä ja sokea hänen edessään ja (siksikö myös) uppouduin kirjoihin. Mutta isyystestin tulosten selvittyä, lopulta, minulla oli isä. Isä kuin jumala. Turva, tuki, rakkaus.

mm,
oi, miehesi karonkka on ollut elämäntäysi. Perhejuhla myös. Uusi elämä, lapsenlapsi, kohdussa ja kohdun ulkopuolella, keskimmäinen lapsi toimii tulkkina. Karonkassa toimii perheyhteys mitä kauneimmalla tavalla. Ketään ei suljeta pois.

Ikä tuo elämään lempeyttä ja syvyyttä. Ja, kuten sanot, usein myös sairautta ja ahdistusta, mutta vaikeuksien läpi näkee elämän arvot kirkkaasti.


arleena,
herrat olla tököttävät kuvassa frakeissaan – eivätkä runsaat juomat ole näköjään rypistäneet arvokkuutta – mitä nyt muutamalla tupakki on jollakulla kutsuvieraalla jäänyt sormien väliin. Isäkin poltti ketjussa niin että koti oli sakeanaan tupakan savua (silloin kun hän oli kotona). Oijoi.

Harakka,
äiti oli surumielinen (masentunut) läpi elämänsä. Olisi ollut hyvä, että olisin saanut tietää aiemmin murheitten syitä, sillä luulin melkein koko ikäni että olen itse syyllinen äidin ahdistukseen. Taakkaa (että on äidille ei-toivottu) on lapsen raskas kantaa. Mutta nyt kaikki syyttely on poissa. Sota-aika (niin, kyllä nykyaikakin) on voinut vammauttaa perheitä monella tapaa.

Kiitos, Harakka, toivotuksesta! (Luen blogiasi ihastuksen vallassa edelleen, mutten pääse kommentoimaan. Taidan mennä joskus kirjastokoneelle kommentoimaan, kun oma koneeni ei suostu toimimaan tietyillä blogipohjilla.)

aimarii,
kun väitöskirjojen aiheita katselee, huokaisee joidenkin kohdalla: oliko tarpeellista tuotakin itsestäänselvyyttä tutkia. Joskus asia intuitiivisesti tiedetään: näin on, ja sitten kävellään takaperin syihin, miksi näin on ja tullaan takaisin lähtöpisteeseen. Kannattiko tutkimusreissu? Jaa-a.

Unelma että joku tarttuisi ideaan tutkia väitöskirjojen historiaa, ei jätä rauhaan. Se ei olisi välttämättä väitöskirja väitöskirjoista, mutta kevyempi versio ja ehkä tieteen aloittain tai aikajaksoittain etenevä (tai taannehtiva). No, ei siihen kukaan tartu. Ehkä parempi lukea esim. lääketieteen historiasta yleisesitys. Sitäkin selaamalla saisin kenties monta ahaa-elämystä.

Totta, karonkka on show. Minulla on henk.koht. ongelma sopeutua koreografioihin (ja auktoriteetteihin) ja muodollisuuksiin ja voin pahoin jos ulkoiset pöyhkeilyt ja riikinkukon pyrstömeiningit päihittävät sisäisen maailman arvoineen. Onneksi karonkoissa voi olla myös kevyt, leikkimielinen ja silti tutkimusta esille tuova meininki.

Uuna,
kilpailua tiedeyhteisössä on enemmän kuin mitä on jaettavana rahaa ja virkoja. Olettaisi että tutkimus on jaloa ja ihmiskunta saa tuloksista osansa: hyödyn ja kehityksen. Tosiasiassa usein tutkijan kannustimena on maine, kunnia, raha (taistelu viroista ja apurahoista) – ei kuitenkaan aina, onneksi. Mysteeriot huutavat ratkaisijaa. Löytöretkeily salaisuuksien äärelle ei ihmismielissä sammu. Tutkimuksissa, niin kuin kaikessa olevaisessa, on monia puolia, hyviä ja huonoja.

PS
Uuna, en pääse uuteen blogiisi kommentoimaan. Käyttöjärjestelmäni boikotoi sitä kuten mm. Harakan, heinänkehrääjättären, famu falsetissa, harmaa suden, pellon pientareella, Hallattaren blogien kommentoimista. No, menen joskus kirjaston koneelle. Niin, mutta kotosalla luen, hissukseni, ja nautin, täydesti. Kiitos ;)

Liisa,
niin, usein suureen juhlapäivään liittyvät monet tunteet, jotka tiivistyvät eikä itkukaan itsensä ulkopuoliseksi tuntevalla puolisolla ole kaukana. Perheen yhden jäsenen jatkuva poissaolo työnsä vuoksi – olipa kyse tutkimuksesta tai uraputkesta – ja kuorman kaataminen toisen puolison harteille on leskeyttä ja yksinhuoltajuutta sekin. Perheonni ei synny teoriasta, vaan käytännöstä. Mutta ehkä vuosien perästä voi kuitata ruuhkavuodet ja kallellaan olevat kuormat: tulipahan elettyä, nyt on toisin. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Vihdoin ;).

Isopeikko,
niinpä, karonkka ei ole ainoa syy missä perhe joutuu pitämään matalaa profiilia kun iso jyrä käy yli. –Isäni varoitti (liekö omaan isäänsä vedoten): liikemiehen kanssa älä naimisiin mene. En mennyt.

Toivottavasti en loukkaa kommentillani ketään liikemiestä tai liikemiehen omaista. Vain kerron sen minkä muistan...;) . Semmoisenaan. Pakinoihin sitten tulee säikeitä muualtakin: kuullusta, eletystä, nähdystä, ajatusten solmukohdista.

Kutuharju,
voi vitsi, oliko ”kiitos ei” väitöskirjamahdollisuudelle helppo sanoa (olosuhteiden pakostako vai sisäisestä varmuudesta)? Vai onko proffan kehotus jäänyt kytemään ;). Kun myöhemmässä elämänvaiheessasi on aikaa ja tilaisuutta, tiedä mitä tapahtuu ;)

Mutta on väitöskirjan väsäämisessä riskinsä. Mutta elämää kaikki. Ristiriitoineen, selviytymiseen.

Väitöskirjaa väsäävä on paitsi fyysisesti poissa perheensä luota, niin myös henkisesti, tunteineen. Ajatukset askaroivat tutkimuksissa ja tutkimusryhmän ihmiset saattavat alkaa ”tuntua” läheisemmiltä kuin konsanaan kotijoukot, puoliso ja jälkikasvu. Ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta kun tunteet alkavat kyteä ja liitto rakoilla myös tästä syystä. Joskus tunnemyrsky menee ohi ja laantuu, liitto jatkuu ja menneisyyden tunneheilahtelut on vain purukumi jonka voi heittää pois kun maku hiipuu. Olen kuullut ja nähnyt joidenkin kohdalla näin käyvän (vaikka onkin kuulolaite ja silmissä kaihi ;)

Krisse,
ilo oli kirjoittaa, kiva kun maistui.

Sirokko,
isäni on tuossa kuvassa keskellä. Missä naiset, missä? Kotonako lieden äärellä? Tuon ajan jälkeen sukupuolten välinen tasa-arvo on koulutuksenkin alalla kulkenut kohisten eteenpäin, vaikka yhä petrattavaa on.

Tarinani kiroilutulva tuli muuten erään psykologin suusta. Tilanne oli kuulema kovin koominen, niin, tai oikeammin tragikoominen. Mitäpä ihminen olisi ilman tunteitaan ja ilmaisuvoimaansa? Kone. Joten eteenpäin elävän mieli, tulkoon myrsky, mylväys tai paisteinen päivä ;).

Tutkiminen (tai työ kuin työ) on suuri ilo, silloin kun siihen voi antautua täydesti, ”kaiken” ympärillään (myös rahan) unohtaen. Luovuuden voimoo kuhisoo.

Tyttäreni on esimerkki poikkitieteellisyydestä. Hän valmistui teknillisestä korkeakoulusta (pääaineena tekninen fysiikka), omaksui matemaattisen mallintamisen, hyppäsi eläintieteen laitokselle tekemään väitöskirjaa ja käyttää nyt matemaattista osaamistaan evoluutiobiologiaan. Hänen iloisen kuplivasta, mutkattomasta karonkastaan on kulunut aikaa jo yli kymmenen vuotta. Mutta tutkimus ei tunne kelloa, ei aikaa, se ei laannu eikä pysähdy. Se jatkuu. Tutkimisen ilo myös. Se on alastoman kaunista, parhaimmillaan.

Ina kirjoitti...

Edelliseen kommenttiisi liittyen: tyttäresi poikkitieteellisyys on mahtavaa! Luultavasti juuri poikkitieteellisyys on paras pohja luovuudelle. Parhaat innovaatiot syntyvät kun olemassaolevan tiedon pohjalta hoksataan uusia yhteyksiä tai uusia tapoja tehdä ja ajatella. Ihailen!

Sanot, että harva mies tukee väitöskirjaa väsäävää vaimoaan. Minun kultainen mieheni on yksi näistä. Jos hän nyt ei ihan astioita tiskannut, niin henkisesti tuki kuitenkin.

Lastu kirjoitti...

Ina,
kiitos!
Tyttärelleni luonto, eläimet, suojelu, tutkimus ovat olleet läpi elämän (pikkutytöstä alkaen) kantava voima ja kiinnostuksen aihe. Hän kävi TKK:lta hakemassa matemaattisen mallintamisen taidon, jonka saattaa istuttaa biotieteisiin. Evoluution ihmeet saavat hänen(kin) työnsä kautta äänen. Eikä huoli ekologiasta hellitä. Hyvä niin.

Kannustus ja henkinen tuki on kultaisen miehen kullanarvoinen lahja ja voima väitöskirjaa työstävälle. Tästä on hyvä kuulla. Niin paljon tuodaan esille ristiriitoja jotka äityvät tulehduksiksi vuosina jolloin on tunne että kellon tunnit tulisi kaksinkertaistaa. Mutta yhteenhiileen puhaltamalla jaksaa - melkein mitä vain ;).

Allyalias kirjoitti...

Itsekin kuvittelin vielä kymmenen vuotta sitten väitteleväni jonain päivänä. Mutta taisin jäädä ihan arkielämän väittelijäksi.

No, mitäpä sitä enää kun kuppatestien diagnostiikastakin on jo väitelty :)

Lastu kirjoitti...

Allyalias,
...mutta onkohan tippurin diagnostiikasta vielä väitelty. Jospa siinä olisi yksi sarka kyntämättä kun isä omi jo kupan ;).

Väittely arkielämässä antaa hyvät työkalut ryhtyä tuumasta toimeen, väitellä väittelystä tai yhä syvemmästä: väittelyn väittelyn väittelystä. Kaleidoskooppi johtaa yhä syvemmälle...

jl kirjoitti...

Koskettavasti kirjoitit taas. Varmaankin auttaa loppujenkin solmujen purkamisessa. Ja antaa meille muille hyvän lukukokemuksen - kiitos jakamisesta.

Lastu kirjoitti...

jl,
kiitos.
Kirjoittaminen on väline avata solmuja, kuten sanot. Usein yllätyn alkaessani kirjoittaa ja muistella, minne kirjoitusrupeama lopulta vie. Mitä enemmän kirjoitan, sitä useampia alkuja avautuu. Ja niin kuin luulin, että vastauksia on vain yksi ;).

Kiitos myös sinulle jakamisesta. Puolin ja toisin jaamme.