keskiviikko 6. toukokuuta 2009

saaren taigaa



Saari. Lapsuuden saari. Orastavan vanhuuden saari.

1950

Elämäni ensimmäisiä muistikuvia on kun hiihdän isän kanssa kahdestaan saareen, mistä hän on ostanut tontin.

Takana on joulu, jolloin sain isältä hänen omin käsin (ja taidoin) sahaamansa ja vasaroimansa nukensängyn omakseni. Ikiomaksi. Minulla on isä. Minulla on kodissa yksi turvasatama, ja vaikka hän olisi kuinka vaativa, minä selviydyn kyllä. Minä selviydyn vikisemättä mistä vain kun minulla on isä suojana ja muurina.

Minä muistan, minä muistan. Hiihdämme isän kanssa kahdestaan jäällä. Menen ensimmäistä kertaa katsomaan saarta. Isä haluaa näyttää sen minulle. Näen yhä elävänä lumituiskussa isän vahvan selän, kun hiihdän siskoni ylipitkillä suksilla hänen perässään ja pysyn isän vauhdissa hänen puskiessaan latua jäähän. Saan lisäpontta isästä joka ei jätä vaikka olisin kuinka hidas. Luottamuksen voimin sivakoin hangessa eteenpäin ja isken jäähän bamburuokoiset sauvat, jonka puoliväliin puristan kämmenpesäni, sillä en ylety nahkalenkkiin, jotka keikkuvat yläilmoissa. Pysyn isän kannoilla.

– Kohta olemme saaren rannassa, isä sanoo. – Sinne rakennetaan ensi kesänä kesähuvila, laituri, savusauna ja aitta.

Olen hiljaa vaikka kuulen ja näen kaiken sen hohtavan ihmemaan, minkä isä loihtii mielikuviini, lumiviiman ja karvahatun läpi. En osaa kuin vaieta silloin kun sydän on täysi – tai tyhjä. Äidin edessä se on tyhjä, isän edessä pakahduttavan täysi. Ja minä vaikenen molemmissa tapauksissa mutta eri syistä.

Ranta on lumisen autio ja silti viuhuvan äänekäs kun lumi tanssittaa pyörteitä ja iskee hiutaleet silmiini, joista vesi valuu purona alas poskia pitkin ja tunnen suolan suussani.

Minä muistan, minä muistan (minun on pakko toistaa tätä hokemaa sillä tämä ei ole tehotoistoa vaan sydänverta missä happi voi hyvin): yhä näen ja kuulen kuin isä olisi elävänä edessäni ja hänen suunsa kaartuu hymyyn kun hän kotona myöhemmin muille kehuu:

– Kyllä oli sisukas nelivuotias hiihtäjä kanssani kun kävimme saaren katsastamassa. Niin sisukas että oikein olen hänestä ylpeä.

Isän kehukiitos on unohtumaton.

2009

Isä jätti minulle perinnöksi vähän ennen kuolemansa (1974) saaritontin, joka on lapsuushuvilan vieressä. Kului vuosikymmeniä enkä käynyt siellä lainkaan, mutta viime lokakuussa tontilleni kohosi mökki, aitta, kesäkeittiö ja huussi.

Vietän yhdessä elämänkumppanin kanssa ensi viikon saaressa, mistä metsä on kaadettu (maisemassa on haava), mutta koivujen ja kuusien istutus alkaa ja mökki saa suojavärin. Pensselit heiluvat miehelläni ja minulla. Ja sitten keitämme hyvät kahvit ja teet.

On ilo ja onni, että myös mies on kiintynyt saareen, missä vietimme lasten kanssa elokuun 1973. Hekin saivat tuntuman maisemaan jonka nimi on nirvana.


12 kommenttia:

Ina kirjoitti...

Mikä ihana tulevaisuudennäkymä: mökki kauniissa maisemassa. Maisemassa, joka on rakas jo lapsuudesta ja joka kantaa sisässään kaikkein rakkaimmat muistot, muiston isästä. Mikä onni, että myös elämänkumppani jakaa ilon kanssasi!

(Monesti on niin, että toisen unelma on toiselle pakkopullaa: veneily, kalastus, metsästys lätkämatsit, golf, Formula, teatteri, konsertit, mökkeilykin ;-( )

Nana kirjoitti...

Miten koskettava kirjoitus. Olen iloinen, että löysit takaisin saareen ja siellä on nyt teidän oma rakas paikkanne.

arleena kirjoitti...

Saari on rakas, se avaa muistot.
Olet nyt löytänyt sen jälleen. Olet tullut lähelle isääsi ja muistat ne hetket saaressa ja elämässä.

Kiintymys ei katkea, vaikka se on unohduksissa. Se palaa kun aika on.

Mukavia hetkiä saareen.

aimarii kirjoitti...

Sinulla on ihana ja haalistumaton muisto tuosta isäsi kanssa saareen tekemästänne hiihtoretkestä.

Osaan jotenkin aistia oikein hyvin tunteesi saarta ja nyt sinne rakentamaanne mökkiä kohtaan. Siellä ei käy aika pitkäksi. Sinulla on hyvää seuraa ja niin monet muistot.
Odotan innoissani, mitä tulet kirjoittamaan saarikesästänne.

Lastu kirjoitti...

Ina,
niin, yksimielisyys lomanviettotavassamme on ollut rikkumatonta. Molemmat rakastamme luontoa. Olisi ehkä hankalaa, jos toinen olisi kaupunkiloman kannattaja, toinen tahtoo veden partaalle. Ei meistä oikein kaukomatkailijoiksikaan ole. Ei silti, ihailemme heitä jotka kauaksi matkustavat ja lomamatkoistaan nauttivat, mutta me emme osaa (halua) muuta kuin suunnata kulkumme kohti "korpea".

Nana,
kiitos myötäiloitsemisesta! Me, "kaksi vanhaa varista", aloitamme tutuissa maisemissa uudisraivauksen. Luonto auttaa ja on ystävämmme. Taimet lähtevät kasvuun. Niin toivomme.

arleena,
kiitos!
On ihmeellistä aloittaa elää saaressa lapsuuttaan uudestaan. Elämän kiertokoulussa palaan lähtöruutuun ;). Mies jakaa muistot ja sen lisäksi on yhteisiäkin saarihetkiä vuosikymmenten takaa. On niin mukavaa, että hän koko tämän paluu saareen -idean ensimmäisenä esitti. Ei tarvitse minun houkutella, kun määränpää on molemmilla sama: suuntaamme veneen nokan ilon lähteisiin, elämyksiin. Varmasti vastassa on myös uurastuksen keskellä väsymystäkin, olemmehan 'entisiä nuoria', mutta uuvahduksen hetket menevät ohi, ovat aina menneet.

aimarii,
mukava ajatella, että luet mielelläsi mitä tulen kirjoittamaan saaresta, onhan blogini nimikin saaren taiga - se velvoittaa kirjoittajaa ;). Nettiyhteyttä ei siellä ole, joten blogitaukoja tulee, mutta ne ovat tuumaustaukoja vain.

Kevään kohinaa toivotan!

Sirokko kirjoitti...

Miten kaunis tarina kauniisti kerrottuna, koskettaa syvältä minuakin, niin menneessä kuin tulevassakin.
Hienoa, että sinulla on paikka jossa voit aloittaa tavallaan saman unelman kuin isäsikin, oman paikkasi rakentamisen samoille tanhuville, joissa isäsi jalanjäljet vielä elävät kauniina muistoina.
Minullakin on tuollainen Paikka, mutta tulen sen kyllä menettämään kun isästäni aika jättää, sehän tässä onkin niin surullista, ja siksi tarinasi kosketti ihan kyyneliin asti.

Anonyymi kirjoitti...

On varmasti ihana vaipua saaressa nirvanaan. Välillä joutuu vielä töitä puskemaan, mutta et helpolla sinne ensimmäistäkään kertaa päässyt.
Hieno muisto ja tarina, siitä saat voimaa arkeen ja saareen ja koko elämään.

Hyvää viikkoa saaressa, käy sentään katsomassa joskus minua "mökilläni" minne pääset klikkaamalla nimeäni :-)

Lastu kirjoitti...

Sirokko,
voi kunpa sinulla olisi mahdollista saada Elämäsi Paikka. Enhän tiedä taustoja, joten ehkä turha sanoa: mikään ei ole mahdotonta. Sanonpa silti (sisukas 'ideapäällikkö' kun olen): elämässä voi tulla yllätyksiä ja kaikki kääntyykin niin kuin tarkoitettu on ja Paikka tulee sinulle, joka sen päälle ymmärrät ja ytimiä myöten. (Voi anteeksi, toivottavasti en lietsonut turhaa tulta. Kiitos eläytymisestäsi.)

Uuna,
kiitos toivotuksesta ja matkasauvasta ;). Sinne on tarkoitus tänään kiiruhtaa.

Niin, olen useasti vieraillut uudessa "kesämökissäsi", nauttinut antimista silmien täydeltä. Valitettavasti koneeni ei suostu lähettämään kommenttejani kyseiseen blogipohjaan, mutta se on vain oma ongelmani, joka korjautuu ajan kanssa, kun käyttöjärjestelmäni uusiutuu.

miina kirjoitti...

Ilmaisusi ja tunne-elämyksesi ovat niin vahvoja, että vie ihan sanattomaksi.

Ruska kirjoitti...

Olen niin iloinen puolestasi, kun sinulla on saaresi ja etenkin sopiva elämänkumppanisi :D sekä paljon hienoja muistoja isästäsi.
Minusta näyttää siltä, että saaren suhteen ympyrä ihanasti ja kauniisti sulkeutui. Ehkä nyt uusi ympyrä alkanut muodostumaan...

Heli kirjoitti...

Ja taas ihana tarina. Luen saman tien koko blogisi, jos vain ennätän. Tämä on kuin lukisi todella hyvää kirjaa. Kertomuksesi nostavat välillä kyyneleenpoikasia silmäkulmiin.

Lastu kirjoitti...

miina,
kiitos. Ja nyt olen vain piipahtamassa kaupungissa ja pääsen taas palaamaan itse asiaan, saareen. Mitähän pulppuaa jahka sieltä palajan.

Ruska,
helatorstaina rahtaamme 8000 puuntainta saareen ja maanantaina alkaa istutus. Ei, emme me sitä itse tee vaan kahden metsurin kanssa. Olen täynnä uutta voimaa. Kasvun voimaa. Samaa saari-iloa myös sinulle ;)

Heli,
kiitos. Aarrekartta on löytynyt. Se ei ole enää toiveunta. Paluumatka tuntuu vuosikymmenien kestosta huolimatta äkkiä kuin silmänräpäykseltä. Tämän vuoksi kannatti kitua ja haukkoa henkeä "vieraalla maalla kaukana ja kauan". Nyt voi haltioitua luonnosta kuin silloin kauan sitten lapsena.