VEIKKO HUOVINEN:
"Mutta elokuun iltahämärä, se ymmärtää, antaa anteeksi ja lämmittää kuin naukku."


Saari kutsuu.
Hyvää elokuun alkua kaikille :)
Pehmeitä iltoja.

ota tästä selvää (pakinaperjantai)

Iida kertoo:

"Minä vihaan sitä miestä.

Hän vie minusta kaiket mehut. Mutta kun saan olla yksin, kokoan itseni ja käynnistyn toimivaksi verbiksi; puuhailen, saan aikaiseksi, muutun kauniiksi ja niin muuttuu maisemakin. Raahaan risut kasoiksi, pilkon polttopuiksi, haravoin pihan, nuuhkin kukat, lasken lapset. Lepään itsessäni.

Mies lamaa minut työkyvyttömäksi. Kaikki voima menee siihen, että kotkotan hänelle kaunani, kaavin menneet kolhut nykykielelleni. Moska sylkykupissani maistuu niin kitkerältä, niin pahalta, että mieleni tekee juosta kauas pois hänen luotaan.

Kuka tuolta liiterin takaa kotipihalle askeltaa? Hänhän se taas, mies, päivän työnsä tehnyt, rankametsänsä raivannut. Harmaapää tutisee, polvi natisee, kirves jolla hän on katkonut lisälämmitettävää pirtin leivinuuniin, keikkuu kumaraisilla hartioilla ja suu joka on monet sanat lohkonut, aukeaa hampaattomaan kähinään: sinä, rakkain. Hän kietoo käsivartensa ympärilleni ja selättää sylini. Pyyhkäisen multaiset koukkusormeni työessun helmaan ja otan vastaan.

Minä rakastan sitä miestä."





Pakinaperjantai kerii tällä erää virhearvioiden kerää.

reviirikisa (tarinamaanantai)

Työmaailmassa puhutaan eturistiriidoista ja etsitään yhteistä säveltä, jotta jokainen voisi toimia ihanteellisesti niin ettei kukaan astu toinen toisensa varpaille vaan kaikilla on oikeudenmukainen mahdollisuus 'ylös yhtenä miehenä ja naisena nyt omaa – ja yhteistä – onnea rakentamaan...' Niin ainakin juhlapuheissa harmonisoidaan ja kai joissakin työyhteisöissä ihanne käy toteenkin. Organisaatiot lokeroineen eivät ole itsetarkoituksia vaan tarkoituksia. Mene tiedä. Ehkä. Ehkä ei. Ehkä joskus. Ehkä ei millään. Tai just jetsulleen sittenkin.

No, työelämän olen jättänyt ja palannut luonnon syliin. Luonnosta en paljon faktoja tiedä, mutta sen intuition tajuan, että vain ja ainoastaan vedessä, rannalla, metsässä, kalliolla henkeni kulkee ja sydän hakkaa voimallisesti, onnesta.

Autuudessani on yksi mutta. Reviirit. Vihainen lokkiemo ei sallisi minun uida pärskytellä, ei edes hiljaa liukua vedessä, missä se yksinvaltiaan ottein kalastelee poikasilleen aamiaista, lounasta, päivällistä ja illallista. Äitilintu syöksyy. Äitilintu rääkyy. Äitilintu lähettää liukumiinan yläilmoista. Äitilintu on hädissään.


Kun reviirikuhinassa eturistiriidat törmäävät, ovat hyvät neuvot tarpeen. Sujautan kaupungista pyöräilykypäräni mukaan reppuuni kun suunnistan taas kohti saarta. Uin kypärä päässäni.





On jotenkin suojatumpi olo. Ja nolottaa samalla. Mitä sanoo pyöräilykypärä päässään uiskentelevasta äitikästään eläinekologitytär, mitä tuumaavat naapurit: kas kummaa, tuoko olio on se saareensa paluumuuttaja. Outo on, kovin on vuosikymmenten aikana pilaantunut. Eksynyt pitkällä matkallaan lapsuutensa luonnollisuudesta. Raukkapelkuri, hurjaharja, kypäräuimari.

Ja yhä kummallisemmalta näyttäisin jos tekisin niin kuin luonnontieteilijä neuvoo: "Pujota kypärän koloihin nippusiteitä, ne auttavat: lokkiemo lentelee korkeammalla eikä tohdi syöksyä uhittelemaan päälaellesi. Niin Australiassa toimitaan, jos muu ei auta."




Minä uimassa lapsuusvedessä pyöräilykypärä päässä, nippusiteet huojumassa! Johan sille hevoset ja naapurin erkit ja lokinpojat nauraisivat. Ei nyt sentään. Pitää säilyttää itsekunnioitus ja kaapia esiin itse aiheutettu rohkeus.

Mitäs seuraavaksi? Työssä opin että ongelmat ovat ratkaisemista varten. Jos ei yksi keino tepsi, siirrytään vaiheeseen kaksi. Joskus se merkitsee periksiantamista, toisinaan eteenpäin puskemista, sisua, hikeä ja kyyneleitä.

Minä, kolmen lapsen äiti, ymmärrän sydänverellään poikasiaan puolustavaa lokkiemoa enkä kestä enää minuuttiakaan ajatusta, että hermostutan äidinvaistossaan kiehuvaa sisupussia. Antaa emon kasvattaa lapsiaan rauhassa.



Mökki sijaitsee parahultaisesti (Vaahteramäen Eemelin seikkailuista oppimani sana) niemessä, jonka toiselle syrjälle on rakennettu kestävä laituri. Jätän laiturin lokeille, jotka tuntuvat olevan majanmuutosta ylen tyytyväisiä. Siellä vahtii emo kahta poikastaan ja minua ynnä hajurakoa: tiedän nyt nahoissani mitä tarkoittaa 'poistua hiljaa takavasemmalle'. Laiturilla lokit seurustelevat, paskovat, pyrähtävät veteen, harjoittelevat uimista ja kisailevat ilmassa. Kasvamisen rauhaa!

Jäänkös nuolemaan näppejäni? Ehei. Nuolen mieluummin eläkerahojani, joita kaivelen kukkarostani: soudan mantereelle ja ostan toisen laiturin. Jospa se pysyisi käytössäni. Mies murahtelee: olet hassu mikä hassu – mutta ymmärtää, koska tuntee minut ja tunteeni. Tunne on vahva vaikuttaja ja suunnannäyttäjä. Nyt on kiihkeä halu löytää kompromissi tähän eturistiriitaan. Taikasana saaren taigassa on tällä kertaa laituri joka synnyttää toisen laiturin.

Kuopus saapuu.



Kaunokainen ihanainen, täynnä toivoa ja lupausta, kiertää niemennokan missä lokit ovat majailleet ja lipuu kohti rantaa. Ilta tuo illanrauhan. Laituri istuutuu penkereeseen kuin valettu, hiekka ottaa vastaan sileän puun.

Ilta vaihtuu yöksi. Suljen silmäni ja näen harmikseni painajaista aamusta, jossa entiseen malliin lokit kirkuvat, sillä tahdon aamu-uinnilleni ja ilma on sakeana tunnetta: molemmat kaipaavat omaa rauhaa. Ovatkohan lokit vallanneet kummatkin laiturit, mietin kun lähestyn unessani rantaa. Kuinka monta laituria (ja euroa) tarvitaan jotta lastu ja lokki saavat toinen toisistaan rauhan?




Aamu aukeaa. Herään. Otan pyyhkeeni ja käyn. On oudon hiljaista. Missä lokit? Mitä on tämä rauha mun rannallain, mitä on tämä hiljaisuus?

Kurkistan rantapuiden lomasta ja näen. Uusi laituri on saanut uudet ihailijat. Heitä olen kaivannut koko kesän ja nyt he ja heidän lapsensa saapuivat. Ja niemen takana, toisella laiturilla, lokit joko nukkuvat tai ovat muuten vaan "ihmisiksi".

Hiljaisuus hyväilee.




Laiturin juurelta löydän mesimarjan, samalta paikalta kuin vuonna 1950. Olen palannut kotiin.




Tarinamaanantai: Laituri

liian hienoja ruusut ei oo mulle...

Famu falsetissa on lähettänyt saaren taigaan 16.7. mahtavan kukkatervehdyksen, joka tekee hyvää työtään keskellä heinien ja rentunruusujen, jotka kasvavat kilpaa kohisten koivuntaimien kanssa. Kiitos, famu!




Vietin saaressa tässä jaksossa kaksi viikkoa, toisen viikon yksin enkä tiennyt tästä kunnianosoituksesta mitään. Juuri silloinko näin unta Amanda Beata Cecilia Dorotheasta? Se kikatti ja pisti minut nauramaan ääneen. Kerronko unen lopunkin? Juu. Kisu heittäytyi selälleen minkä naurultaan kykeni ja alkoi äkkiä kesken naurunpyrskähdysten pusertaa alapäästään hienonhienoa persialaista mattoa. Että semmoinen uni tällä kertaa. Terveisiä Amandalle, persialaista mattoa "kutovalle" kissalle.

Mutta meillä viljellään norovirusta. Huomenna piti olla tyttäremme läksiäiset (siksi palasin saaresta); hän muuttaa vuodeksi Australiaan. Kalastin saaresta ahvenkukon tarpeet, vetelin uistimella hauen, verkoilla pari kuhaa ja aioin valmistaa unohtumattomat 'laps Suomen ällös vaihda pois sä maatas ihanaa' -aterian, mutta tässä sitä istutaan silmät ristissä ja pää pyörällä. Ei lapsi uskalla tulla, sillä ylihuomenna alkava lento on pitkä eikä olisi kovin mukavaa oksennella tai ripuloida maan ja linnunradan välissä. Hän menee vierailevaksi tutkijaksi Canberran yliopistoon ja kirjoittaa australialaisten ekologien kanssa tiedekirjan.

Kukkaistervehdys tuli tarpeeseen kun lähetän virtuaalisesti lastani maailmalle: hento vaaleanpuna toi sekä ilon että lohdun (balsamia kaihoon).

Kukkaset ojennan kaikille luonnonystäville ja meitähän blogistaniassa riittää. Nuuhkitaan yhdessä tuoksua, taivastellaan kauneutta.

(Olo on hutero, joten en tokene edes kaipaamalleni blogikierrokselle. Mutta uutta ja ehompaa elämää on tulossa, tuntuu siltä. Kukkivathan ruusutkin niin että.)

Kuplia

Elli on vaipunut ajatuksiinsa. Hän kulkee saaressa elämänsä läpi etappi etapilta. Pysähtyy läheisten kohdalla, muistaa työvuodet. Istuutuu kivelle ja istuttaa muistonsa menneisiin. Hän hakee kokonaiskuvaa.

Maan sisältä nousee hänen tielleen varoitustaulu. Hän siristää silmiään. Taulu hehkuu kuin mainosvalon neon. Kuin paljas peili. Silmiä polttaa vaikka yö on peittänyt ilta-auringon. Hän lukee. Hän näkee pimeässäkin.


VÄISTÄ VÄÄRIÄ KUPLIA


Älä rakenna siltoja.
Sillat romahtavat.

Älä rakenna muureja.
Muurit erottavat.

Älä käytä naamioita.
Naamiot syövyttävät.


ETSI OIKEITA KUPLIA


Heittäydy veteen. Vesi pyyhkii varjot ja lakaisee jäljet ja silottaa kolhut. Särkyvät vesikuplat ottavat vastaan kyyneleesi, hoivaavat ja sulattavat. Ja kun upotat kasvosi veteen ja nostat ne ylös, et olekaan enää rikki vaan uusi. Olet osa suurempaa kokonaisuutta kuin elämäsi vaikeat vaiheet. Vaikeutesi ovat murusina, eivät enää kaiken kauniinkin hukuttavana hyökyaaltona päälläsi.

Luonnonvesi ottaa elämässään eksyneen vastaan kuin isä tuhlaajapoikansa. Vesi hoivaa. Totuus perii maan. Totuus perii veden. Totuus perii elämän. Veden kirpakkuuskaan ei pelota. Kuplien puhjettua voit kohdata ja kirjoittaa elämäsi etapit niin kuin ne olivat. Ruman ja kauniin. Hyvän ja pahan. Surun ja ilon. Heikkouden ja voiman. Ja kaiken siltä väliltä.

*

Löytöretki alkaa: muistelen 360 asteen valossa, kiitos kuplien, Elli tuumii kun on lukenut taulun alusta loppuun ja lopusta alkuun yhtä monta kertaa kuin on ikävuosia harteilla. Jopas alkaa näkyä maailmoita sen kaikissa väreissä, kun uskaltaa raaputtaa pintaa, heittää mutaan mutukuplat, sukeltaa – ja uiskennella eteenpäin vapaassa vedessä, vapain mielin. Tulkoon tunteet.




Pakinaperjantaissa kuplii.

1955...

...2009
uitan varpaani, vatsani, käsivarteni, kasvoni jälleen saaren rantaveteen: minua ja saarta eivät erottaneet vuosikymmenet mitkä kuivalla maalla vietin; eivät kohtalot, eivät rajat, eivät tyynet eivätkä myrskyt. Paluu sulattaa välivuodet olemattomiin.

Surut omannäköiseni kaivan repustani ja vieritän ne kaislaveneeseen, joka lasteineen lipuu vesisiltaa myöten kauemmas ja kauemmas ja lopulta hiipuu taivaanrannan taa. Iloja puristan tiukasti kainalossani etteivät karkaa. Näin on hyvä. Käännän kasvot kohti valoa ja otan vastaan iltaruskossa aamuruskon syleilyn. Elämän semmoisena kuin se oli ja kohtalon kummoisena se tulee.

Toivon että elän satavuotiaaksi ja saan uittaa paljaita varpaitani vielä monta kesää saareni rantavedessä.

Elämässäni on yksi alkuaine ylitse kaiken muun. Lapsuusvesi.
Loiskis joksikin aikaa!

uusi merkintä ansioluettelooni

kuva

Leipä.

Kun jäin eläkkeelle, päätin, että opettelen leipomaan leipää. Ja aloitan siitä, mikä on epäterveellistä mutta ah, niin maistuvaista: tavoitteena on rapsakkakuorinen, sisältä kuohkea vehnäleipä, jonka päällä voi (oivariini) kimaltelee kuin kultakruunua kantaisi. Kun pienen rasvakeon nakkasee lämpimälle leivälle, voikruunu leviää pinnalle, sulaa ja sulattaa syöjän ja syöjättären. Euforiahetki on viritetty. Täältä tullaan.

Muistossa on Heidelbergin aikamme seitsenkymmenluvulla. Lapset (kuopus oli vielä ajatuksena linnunradan tuolla puolen) olivat sinne muuttaessamme viiden ja kahdeksan vanhoja. Minun aamutraditioihini kuului kipittää talomme alakerran leipäkauppaan, mistä huumaavat lämpimäistuoksut levisivät kiviselle Passagelle ja nuuhkijan laajenneet sieraimet johdattivat oikealle ovelle. Neljä uunituoretta muhkeaa sämpylää sujahtivat paperipussiin kuin unelmat toivomuslähteeseen. Pian lapset ja heidän vanhempansa saivat taas kokea kaukana kotoa uudenlaista elämän juhlaa. Kuori oli rapea ja sisus pehmeä; sämpylän terveellisyydestä ei tiedetty tai jos tiedettiin, sitä ei ajateltu.

Huushollissamme on tänään yksi mies ja yksi nainen. Mies on esikuvallinen pullahiiri ja leivän ystävä. Hän jää ensi kesänä eläkkeelle ja on kauniiseen tapaansa, lempeästi ja lämpimästi, kuiskannut: joskos nyt, vaimokulta, eläkkeellä kun olet, leivän leipoisit.

Takana on muutamia yrityksiä. Elämän ruuhkavuosina lapsia ja miestä ja töitä hoivatessa leipomishetket jäivät yhden käden sormien laskun varaan. Tulos oli huono ellei peräti kelvoton. Maistui hiiva, tuoksui puu puiseva. ”Sekaleipä” ei ollut sitä mitä piti (unohtumaton makumuisto parhaasta päästä) vaan silta elävään historiaan: tiivis koostumus toi mieleen pettuleivän vaikkei ollut tarkoitus.

Mutta nyt! Nyt se on toteutunut. Minä onnistuin! Montako huutomerkkiä yhteen postaukseen saa mahtumaan? Monta! Silloin kun aihetta on ja nyt on! Hillitsen itseni enkä huutomerkkeile nyt sen enempää, mutta uuden kategorian luon blogiini ja se on: onnistuu!

On kesän kirkas huomen saaressa kesäkuussa armon vuonna 2009. Olen rahdannut veneeseen jauhopussin, hiivaa ja muut leipomisen tykötarpeet sekä Kuopion kirjastosta kirjan Anna Bergenström: Joka kokin keittokirja. Olen arleenan KOTONA –blogin (ja sanomien) suurkuluttaja, mutta saaressahan ei ole eikä sinne tule nettiä, joten nyt täytyi turvautua siihen sattumaan mitä kirjasto tarjosi.

Mökin pienessä keittonurkkauksessa selaan keittokirjaa: haen leipäreseptiä, jonka perusteella leipominen olisi helppoa kuin heinänteko (mistä sekin sanonta tulee: olen ollut heinässä enkä sanoisi noin – kai se on taas näitä mielenmuokaussananlaskuja joilla jujutetaan ihmispoloisia ylittämään itsensä: juu, ihan kivaa tämä on, ei haittaa vaikka paarmat purevat ja heinät pistävät silmään).

Takaisin leipään. Onnistumisen elämyksen tulisi tulla esiin piilostaan, niin monia vuosikymmeniä sitä olen haapuillut ja makuaistin solunystyröitäni siihen suuntaan suunnannut. Ei onnistuminen ainakaan minun tahdostani ole nyt kiinni.

Fantastinen leipä! Mikä nimi. Luen reseptin kerran, luen toisen ja ryhdyn hommiin. Tulos on sitä mitä lupasi. Tässä on tyhjä paikka





koska sanat loppuivat. Niin hyvää siitä tuli.

Toinen leipä, vieläkin helpompi, on Sekoitettu taikina. Nimi ei ole kovin houkutteleva, mutta tekotapa on. Sen kun sekoittelee ainekset eikä taikinaa tarvitse vaivata lainkaan. Työntää vain pellille leivinpaperin päälle. En olisi uskonut että siitä mitään kunnollista suuhunpantavaa tulee – entisten epäonnistumisten jatkoa vain – mutta luulo oli väärä. Siitäkin tuli fantastisen hyvää. Poissa on litkeä hiivanmaku, kaukana kavala tiivis tiiliskivimäinen pettymyksen huokaisu.

Leipomukset ovat aivan yhtä hyviä kuin parhaimmat leivät tai sämpylät Helsingin hienostokahvilassa (missä se lieneekään). Pyysin sisaren lapsenlasta (14 v.), himojalkapalloilijaa, omalta mökiltään maistamaan. En kerjännyt kehuja, katselin vienosti taivaalle, kun hän haukkasi ensimmäisen palasen, ja kiitosta alkoi sataa. Pyytämättä. Empimättä. Poika ei maistanut lainkaan omenapiirakkaa, jonka senkin intoni herättyä leivoin, vaan otti fantastisen sämpylän, otti toisen... sen jälkeen en enää laskenut. Lapsen suussa totuus. Ja leipurin silmissä ilo. Ja pöydällä muutama leivänmuru.

Usko uusia taitojani kohtaan oli vielä järkytyksen tilassa, epäilyvaiheessa. Jospa tämä oli moukan tuuria? Tumpelon tähtihetki, joka ei toistu.

Tein kokeeksi toisen kerran. Apua, yhtä hyvin onnistui ja maistui. Tein kolmannen. Selvä. Voin postata.

Suomen ruokamessut on valinnut vuonna 2002 vuoden käännöskeittokirjaksi Anna Bergenströmin Joka kokin keittokirja(n). En ihmettele. Painos on myyty loppuun mutta antikvariaatista ostin omakseni. Ja kirjastostahan sitä saa. Suosittelen!

Kokeile sinäkin! Nyt tuli taas huutomerkki. En malta olla viljelemättä sitä, koska se on hyvän tahdon ja ilon jakamisen merkki.

Skannaan Fantastisen leivän ja Sekoitetun taikinan reseptit. Anteeksi että kuvat ja teksti ovat rajaamatta ja vinksallaan, ja joukossa on muutakin (Cranksin sämpylöitä en ole vielä kokeillut). Olen niin tohkeissani. Skannaan vesi kielellä. Suurenna halutessasi.

klik:


Fantastinen leipä:




...fantastinen leipä jatkuu:



Minulle leivän onnistuminen on ihme. Näin vanhana vasta tärppäsi! Suuri saavutus - melkein yhtä merkittävä elämäni historiassa kuin kuukävely ihmiskunnalle. Mutta varmasti monelle itsetehty maistiainen on itsestään selvää 'jokapäiväistä leipää' :)

terveisiä Hippokratekselle

kuva


Kumpi ja kampi tappelivat, kumpi voitti.

Lapsuudenrallatus tulee mieleeni kun mietin koululääketiedettä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja.

Kummallakin ’koulukunnalla’ lienevät omat kannattajansa, ja jotta spasmat eivät menisi koulukuntaansa vihkiytyneellä sekaisin, kumpikin ryhmä lokeroituu mieluusti koloonsa eikä kurkista avoimin mielin toinen toisensa laitumille.

Itse olen saanut infoa ja hoitoa lähinnä koululääketieteen opeista. Kotiin on tullut aina Duodecim, Suomen Lääkärilehti, MediaUutiset (sitten kun se alkoi ilmestyä joten lapsensilmäni eivät sitä vielä tavanneet) ja liuta muita. Olen humanistina lueskellut lääketieteellisiä ammattilehtiä innokkaasti ja se mitä en ole ymmärtänyt, olen kysellyt niin kauan että ’valaistun’. Sinnikkyys ei anna rauhaa, jankutettava on siksi kunnes tajuaa.

Työssäni kauan aikaa sitten toimitin lääketieteen kirjoja muiden tietokirjojen ohessa ja mikäs olikaan antautuessa työhurmokselle, koska tehtävän loppuun suorittamisen tarve toimi ja omintakeiset lääkärit kävivät tutuiksi. Kommunikointi pelasi. Minun tehtäväni oli osoittaa myös käsikirjoituksen sudenkuopat missä teksti menee yli hilseen ja jää lukijan ymmärryskyvyn ulottumattomiin. Päämääränä oli informatiivinen lääkärikirja, jota lukiessa luulotautisuus hälvenee. Joka tietoa lisää, ei lisääkään tuskaan vaan... huokaisee helpotuksesta. Monet taudit ovat hoidettavissa ja elämä etenee.

Eräs tietokirjaosastomme kustannustoimittajista oli vannoutunut vaihtoehtoisten hoitojen puolestapuhuja ja toimitti huuhaakirjat, joiksi niitä puolileikillisesti kutsuttiin – ja vakavasti kustannettiin koska ne toivat firmalle rahaa: kävivät kaupaksi hyvin. Hän vannoi elävän ravinnon, suolihuuhtelun yms. nimeen ja toi erään kerran maistiaisiksi toimitukseen NASAn avaruuslentäjien huippukallista muonaa: kerran päivässä ruokalusikallinen tiivistettyä jauhoa, jossa on kaikki mitä ihminen tarvitsee tullakseen ravituksi oikeassa suhteessa. Ja solut kiittävät: veri suonissa kuulema virtaa pauhaten ja voimalla kuin Imatran koski ennen valjastusta. Maistoinhan pulveria minäkin, utelias kun olen, mutta en huomannut lähteväni lentoon. Pysyin uskollisena koululääketieteelle enkä ostanut kollegani kauppaamaa jauhepurkkia.

Vaan kuinkas oma ruumis tässä asiantuntijoiden piirityksessä voi?

Terveysongelmieni luettelo on pitkä kuin itkuvirsi, mutta toimeen olen tullut vaivojeni kanssa ja avun saanut, mutta eräs tautini osoittautui sitkeäksi viholaiseksi. Virtsatieinfektioihin olen joutunut vuosikymmenten ajan syömään antibiootteja antibioottien perään. Ei hyvä. Vahva antibioottikuuri tulisi säästää hetkeen, jolloin sairastun keuhkokuumeeseen sillä etenkin pernattomalle pneumokokki on tappava uhka. Silloin tarvitaan järeät rohdot. Jos syön liikaa antibiootteja pissavikaani, tosipaikan tullen olen helisemässä: antibiootti on menettänyt tehonsa eikä välttämättä nujerra pneumokokkia.


Viime vuonna kuulin piimähoidosta millä tainnuttaa coli. Piimäpesu ”sinne” – ja simsalabim. Toimii! Hyvät pissauutiset ovat jatkuvaa lööppikamaa perhepiirissä. Tätä autuutta kesti aikansa, mutta pikku hiljaa piimän teho hiipui, infektio iski tutulla frekvenssillä: jälleen on miltei viikottain avattava antibioottipurkki. Kirvelee, kirvelee niin ja tuli nuolee paikkaa missä colibakteeri pitää inhoja kuokkavieraskemujaan.

Ruikutuspostaus loppuu tähän. Nyt seuraa ilosanomaosuus.

Duodecimin, Lääkärilehden ja Tabun (Lääketietokeskusten infolehti) seasta postiluukusta työntyy erään kerran talven tuiskeessa luontaistuotekaupan mainoslehtinen. Useimmiten viskaan sen oitis jätepaperikeräykseen, mutta silmäni ja epätoivoni saavat osuman: etusivulla mainostetaan luontaistuotetta, joka poistaa pissavian niin kuin sitä ei olisikaan naiseuden kukkeassa maailmankaikkeudessa.

KarpaLact on tuotteen nimi.


Otan yhden karpalokapselin aamuin, toisen illoin ja nyt tätä uutta elämää ilman pissavikaa – ei enää itkua, kirvelyä ja hammastenkiristelyä – on kestänyt jo melkein puoli vuotta. Ei voi olla totta vaan kun on. Uusi ennätys! Mies lukee tuoteselostaan, nyökkää ja napsii itsekin intiimin ilopillerin suuhunsa. Elämä hymyilee. Ja me elämässä täydessä terässä.


Niin, kumpaanko koulukuntaan lukeudun? Molempi parempi. Puolensa ja puolensa.

saarikesää

Mikäs se siellä tukuttaa, se taitaa olla auto, autoautoauto, autoautoauto, se taitaa olla auto.

Nuori mies narraa kaloja juhannusaattona saaren rantakivellä, tuijottaa kohoa eikä ympärilleen vilkuile. Hieraisee silmiään, kun kuulee emonsa huudon: katso taaksesi, auto kyntää vettä. Älä jää auton alle!

Auton alle – saaressa, missä ei ole teitä! Tipinkeltainen Volvo on viritetty uusiokäyttöön; juhannusjuhlijat bongaavat 'veneensä' hytissä Kallaveden rantojen kokkoja. Hyvä idea kylmien keskikesän juhlien luvatussa maassa, missä märkäpuku on poikaa ja toppahaalarit tyttöä.

Niin muuttuu maailma saaressakin. Silloin kun olin lapsi, eivät autot kulkeneet vetten päällä; tosin haaveilin aaltojen harjalla keikkuvasta amfibioauto Dickistä. Miten kätevää olisi ajaa auto mantereen venepaikalta veteen, levittää siihen konstruoidut evät ja antaa laineiden laulaa ja kuljettaa kyytiläisiä nyytteineen kohti saaren rantaa.



Äitiii, taas se hirmu-uimari tulee, äitiii! Apuvaa!

Rantakivillä lokki kasvattaa lastaan eikä ollenkaan pidä siitä, että uin sen reviirillä.





Lokkiemo vahtii poikastaan männyn oksalla, kuulee sen avunhuudon ja syöksyy äidinvaistonsa ajamana kohti uimaria, joka yrittää vakuuttaa ihmisten ja enkelten kielellä olevansa vaaraton, ystävällismielinen luojan luoma olento. Mutta kun minä, reppana himouimari, en osaa lintujen kieltä, sanoma ei mene perille saati että vakuuttaisi. Kalalokki muuttuu yhä hurjemmaksi suojelusvaistoineen, kiertelee, kaartelee vesijuoksijaa ja heittää lopulta peräpäästään valkoiset mielenosoitusterveisensä veteen suoraan nenäni eteen. Viisas(ko) väistää: ei ole vaikea arvata, kumpi meistä kahdesta kömpii rannalle.



Seuraavana päivänä näytelmä toistuu; minua himpun verran jo epätoivostuttaa. Lokki hipaisee hiuksiani ja kiljuu kuin jalopeura.



Silti.

Uimahimoni ei hellitä.

Pitääkö minun uiskennella jatkossa pyöräilykypärä päässä ettei kalalokkiemo nokkase. Tepsisivätkö paplarit? Vai etsiäkö toinen uimapaikka? Lapsenkasvatus vie lokeilla aikaa parisen kuukautta. Hm.

Leben und leben lassen. Elää ja antaa toisen elää.



Kaikki aina järjestyy, väitetään. Aluksi teoriassa, tiedetään.


Kuinka väännän lintuemolle rautalangasta: en aio syödä suihini lokinpoikasta, en vahingoittaa untuvikkoa. Tahdon sille (ja itselleni myös sillä kernaasti polskuttelen edelleenkin mökkini rantavesissä viisi kertaa päivässä) silkkaa hyvää. Mikä neuvoksi jotta loppu hyvin kaikki hyvin?

PS
Kuvat saa suureksi klikkaamalla.

muuri

kuva

Näin unta viime yönä. Olen nähnyt unta ennenkin mutta tämä uni jää mieleeni niin että vaikka heräämisestä on kulunut aikaa, uni ei jätä.

Lähestyn maata joka näyttää autiolta ja tyhjältä, niin, näyttää, sillä mitä lähemmäksi autiutta astelen, sitä paremmin alan nähdä muutakin kuin tyhjyyttä. Keskellä karua maisemaa kohoaa muuri, yhtä vankka ja kauhistuttava kuin Berliinin aikoinaan, mutta se tämä muuri ei ole.

Muurin toisella puolella istuu vanhus: kiireinen kaiken työikänsä mutta nyt tehtävänsä jättänyt ja eläkkeelle siirtynyt.

Unimaailmassa voi yhdessä hetkessä piillä ihmisen koko elämä: lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Tämä mies on vanha mutta näen hänen kaikki ikänsä ja elämänsä vaiheet kertaheitolla, läpivalaistuna.

Muurin toisella puolen käyskentelee miehen aikuisia lapsia; heidän ikänsä ja ulkomuotonsa jäävät hämärään mutta uni viestittää että samaa verta ja lihaa ovat, vain muuri on välissä.

Vanhus koputtaa muuria, joka on kasvanut hänen ja lasten välille niinä pitkinä vuosina, jolloin mies oli kiivennyt urallaan. Hän yrittää saada yhteyttä, mutta koputus hajoaa palasiksi ja kuolee. Lapset muurin toisella puolen nojaavat tiiliseinään, kuuntelevat hiljaisuuden huminaa ja tähyilevät taivaanrantaan, missä lipuu menneisyys isästä jota heillä ei ollut silloin kun he olivat pieniä ja olisivat hänen läsnäoloaan myötä- ja vastamäessä tarvinneet. Heidän polkupyöränsä oli rikki tai nuken käsi katkennut tai ilo simpukan löytymisestä olisi ollut kiva jakaa isän kanssa. Mutta ruokapöydän ympärillä oli isän tuoli tyhjä läpi heidän päiviensä, viikkojensa, kuukausiensa, vuosiensa.

Mitä enemmän isällä oli työssään valtaa, sitä ohuemmaksi kävi yhteys lapsiin ja korkeammaksi kasvoi muuri heidän välillään.

Vanhan miehen rystyset verestävät paljosta muuriin koputtamisesta; kop kop yltyy raapimiseksi ja epätoivoiseksi takomiseksi: lapset, lapset, isä täällä.

Yht'äkkiä minä, uneksija, näen muurin juurella särkyneensydämen, joka työntyy esiin maasta jota kastelevat vanhan miehen kyyneleet. Hänen särkynyt sydämensä luhistaa tiiliseinämän, ja lapset jotka ovat vuosien myötä kasvattaneet isänkaipuunsa vihaksi, kiipeävät muurin repeämästä isänsä luokse. He näkevät toisensa. Uni katkeaa juuri kun...

Herään.

Pellon pientareella kasvaa sydämiä! Otan häneltä saamani tunnustuksen ilolla vastaan. Sydän sykkii. Se elää. Elämä on jatkumo. Ja blogit muodostavat ketjut, joilla ei ole alkua eikä loppua, koska jokainen päivitys itsessään on täyteys. Kiitos, pellon pientareella, omasta blogistasi. Kiitos, blogiystävät, blogeistanne.

Kuinka ilahduttavaa onkaan saada ikioma tunnustus, ja sitten kun yritän lähettää sydäntä eteenpäin, nostan käteni pystyyn kun en osaa valita! Kaikki olette niin mahtavia. Sinä, sinä, sinä, sinä, sinä, sinä, sinä, sinä... jokainen erikseen ;). Tunnistathan kiitollisuuteni.

The "Love Ya" Award states: These blogs are exceeding charming. These kind bloggers aim to find and be friends. They are not interested in self-aggrandizement. Our hope is that when the ribbons of these prizes are cut, even more friendships are propagated. Please give more attention to these writers. Deliver this award to eight bloggers who must choose eight more and include this cleverly-written text into the body of their award.

***

Tyttäreni muuttaa heinäkuun lopulla (vähintäinkin) vuodeksi Australiaan. Hän palasi juuri tutkimusmatkalta Brasiliasta, kävi kääntymässä kotonaan ja lensi Englantiin. Sen jälkeen alkavat muuttotohinat. Australian luonto, luonnontutkimus, kutsuvat.

Brasiliasta hän lähetti terveisinään kuvia:
sikäläisiä käkiä päivää paistattamassa.




kukkuu, äet hoe, elähä hättäele

tervetuloa, Toivo

Kahdeksanvuotias Toivo sukeltaa saaren taigaan tottuneesti kuin olisi päästänyt siellä ilmoille ensiparkaisunsa ja sitten kun jalat kantavat, taapertanut tantereet, vaeltanut rantapenkereet, vaikka todellisuudessa retki mumminsa lapsuudensaareen on hänen elämässään järjestyksessä toinen. Mutta jotkut asiat voi omaksua oitis. Ikituttuja ovat. Tulevat jostain kaukaa. Ovat lähtemättömissä ensihetkestä lähtien. Saari ja lapsi. Niin kävi minulle, nelivuotiaalle, vuonna 1950. Niin myös Toivolle 2009.

Kun Toivo on laskenut veden pisarat – niitä on biljoona – ja kiertänyt kannot, tutkinut kivenkolot ja nähnyt iltaruskon, hän haluaa välttämättä nukkua yksin aitassa. Yksin? Eipä suinkaan, sillä mukaansa hän ottaa kirjansa voiman, Kapteeni Kalsarin, jonka askelten mukaan on opettanut mummilleen iltapäivän viipyilevinä tunteina kalsaritanssin. (Sen voisi nyt näyttää täälläkin, kun videoitu on, mutta "katsotaan" se nyt vain avoimin mielikuvituksin ja suljetuin silmin koska nolo-olo nostaa päätään. Antaapa estojen voida hyvin ja jätetään mummin esittämä haratanssi näyttämättä – toistaiseksi.)


Ensimmäisen yön Toivo nukkuu kuin tukki. Mutta saaren toisena iltana tuuli hurjistuu ja vaahtopäät mylvivät. Mummi on käynyt laulamassa aitassa iltalaulun, silittänyt pellavapäätä, kuunnellut, kuinka tämä suunnitteli kirjoittavansa kirjan, jota ei suinkaan aio jaella ilmaiseksi, vaan kuuden sivun lukeminen maksaa viisikymmentä senttiä. Hän on omaksunut hyvin, itse opiskeluna, kertotaulun moninaiset hyödyt ja laskeskelee, miten paljon saa rahaa, kun kirstun pohjalle kilahtaa joka kuudennella sivulla kolikko. Mitä paksumpi kirja, sitä pulleampi lompakko ja rikkaampi pikkumies. Juoni tarinaan ei ole tosin vielä valmis, mutta eiköhän se työtä tehdessä etene, tuumii laskija ja tuleva kirjailija. Mummi ei käy saarnaamaan lahjoittamisen ilosta. Voi antaa ja saada ilman kaupallisia hyötypäämääriä. Ei, vaan mummi nostaa kätensä suunsa eteen, jottei hymy paljastu, sillä minkäs sille voi, että asioilla on puolensa ja puolensa. Kolikoillakin. Mikä kauppamiehen alku Toivossa kyteekään.

– Nuku lapsonen pien, unten maille sun vien... Hyvvee yötä, kulta.
– Hyvää yötä, mummi.

Aitan ovi narahtaa, kun mummi sen avaa – ja parahtaa kun mummi sen sulkee; täytyy oikein punnertaa, ettei myrsky ja mylväys vie ovea mennessään.


Ilta tihenee myrskyssä ja täyttää mielen säikeet tajunnan ytimissä. Täyttä päätä on pää pelkkää säätä. Mummi katsoo mökin ikkunasta kohti aittaa. Kuinka Toivo pärjäilee? Vastaus on salaman nopea: aitan ovi avautuu räjähtäen sepposenselälleen ja päivänvalossa niin rohkea kapteeni ampaisee pyjaman helmat lepattaen läpi pimentyneen pihan, ryntää mökin ovesta sisään ja syöksyy mummin syliin. Hirsiaitta on täynnä ääniä, hän nyyhkii. Tuuli kiertää pitkin runkoa, ottaa vauhtia nurkista, paukuttaa ja kolkuttaa salvoksia kuin tulevan talven pakkasta kehisi, syöksyy ränniin, valuu maahan ja kypsyttää sateen, joka alun lempeän pisaroinnin jälkeen piiskaa kattoa – ja ajaa pienen pojan liikkeelle kohti mummia ja ukkia ja mökkiä.

Pian mökin piskuisessa tuvassa tuhisee kolme ulos- ja sisäänhengittäjää. Mummin uniapnealaite käy kuin takkatulen sytyttävä palje, puuh, suuh; ukin ajoittainen kuorsaus hukkuu tuulen pauhuun ja pieni Toivo makaa mökin lattialla patjalla peitoissaan – kuin kapaloissa – riemunkirjavan räsymaton päällä; hän on turvallisuudentunteessaan taas suuri ja vahva ja uni on syvä. Hänen äskeiset nyyhkytyksensä ja vavahtelevat hartiansa ovat tyyntyneet ja lepäävät nyt rauhassa ottamassa vastaan aamunkajoa, mikä lupailee mummin kanssa kisailua lautan valloittamisesta, olipa sää mikä tahansa.

Hyvää huomenta, Toivo! Aurinko odottaa.