Työmaailmassa puhutaan eturistiriidoista ja etsitään yhteistä säveltä, jotta jokainen voisi toimia ihanteellisesti niin ettei kukaan astu toinen toisensa varpaille vaan kaikilla on oikeudenmukainen mahdollisuus 'ylös yhtenä miehenä ja naisena nyt omaa – ja yhteistä – onnea rakentamaan...' Niin ainakin juhlapuheissa harmonisoidaan ja kai joissakin työyhteisöissä ihanne käy toteenkin. Organisaatiot lokeroineen eivät ole itsetarkoituksia vaan tarkoituksia. Mene tiedä. Ehkä. Ehkä ei. Ehkä joskus. Ehkä ei millään. Tai just jetsulleen sittenkin.
No, työelämän olen jättänyt ja palannut luonnon syliin. Luonnosta en paljon faktoja tiedä, mutta sen intuition tajuan, että vain ja ainoastaan vedessä, rannalla, metsässä, kalliolla henkeni kulkee ja sydän hakkaa voimallisesti, onnesta.
Autuudessani on yksi mutta. Reviirit. Vihainen lokkiemo ei sallisi minun uida pärskytellä, ei edes hiljaa liukua vedessä, missä se yksinvaltiaan ottein kalastelee poikasilleen aamiaista, lounasta, päivällistä ja illallista. Äitilintu syöksyy. Äitilintu rääkyy. Äitilintu lähettää liukumiinan yläilmoista. Äitilintu on hädissään.
Kun reviirikuhinassa eturistiriidat törmäävät, ovat hyvät neuvot tarpeen. Sujautan kaupungista pyöräilykypäräni mukaan reppuuni kun suunnistan taas kohti saarta. Uin kypärä päässäni.
On jotenkin suojatumpi olo. Ja nolottaa samalla. Mitä sanoo pyöräilykypärä päässään uiskentelevasta äitikästään eläinekologitytär, mitä tuumaavat naapurit: kas kummaa, tuoko olio on se saareensa paluumuuttaja. Outo on, kovin on vuosikymmenten aikana pilaantunut. Eksynyt pitkällä matkallaan lapsuutensa luonnollisuudesta. Raukkapelkuri, hurjaharja, kypäräuimari.
Ja yhä kummallisemmalta näyttäisin jos tekisin niin kuin luonnontieteilijä neuvoo: "Pujota kypärän koloihin nippusiteitä, ne auttavat: lokkiemo lentelee korkeammalla eikä tohdi syöksyä uhittelemaan päälaellesi. Niin Australiassa toimitaan, jos muu ei auta."
Minä uimassa lapsuusvedessä pyöräilykypärä päässä, nippusiteet huojumassa! Johan sille hevoset ja naapurin erkit ja lokinpojat nauraisivat. Ei nyt sentään. Pitää säilyttää itsekunnioitus ja kaapia esiin itse aiheutettu rohkeus.
Mitäs seuraavaksi? Työssä opin että ongelmat ovat ratkaisemista varten. Jos ei yksi keino tepsi, siirrytään vaiheeseen kaksi. Joskus se merkitsee periksiantamista, toisinaan eteenpäin puskemista, sisua, hikeä ja kyyneleitä.
Minä, kolmen lapsen äiti, ymmärrän sydänverellään poikasiaan puolustavaa lokkiemoa enkä kestä enää minuuttiakaan ajatusta, että hermostutan äidinvaistossaan kiehuvaa sisupussia. Antaa emon kasvattaa lapsiaan rauhassa.
Mökki sijaitsee parahultaisesti (Vaahteramäen Eemelin seikkailuista oppimani sana) niemessä, jonka toiselle syrjälle on rakennettu kestävä laituri. Jätän laiturin lokeille, jotka tuntuvat olevan majanmuutosta ylen tyytyväisiä. Siellä vahtii emo kahta poikastaan ja minua ynnä hajurakoa: tiedän nyt nahoissani mitä tarkoittaa 'poistua hiljaa takavasemmalle'. Laiturilla lokit seurustelevat, paskovat, pyrähtävät veteen, harjoittelevat uimista ja kisailevat ilmassa. Kasvamisen rauhaa!
Jäänkös nuolemaan näppejäni? Ehei. Nuolen mieluummin eläkerahojani, joita kaivelen kukkarostani: soudan mantereelle ja ostan toisen laiturin. Jospa se pysyisi käytössäni. Mies murahtelee: olet hassu mikä hassu – mutta ymmärtää, koska tuntee minut ja tunteeni. Tunne on vahva vaikuttaja ja suunnannäyttäjä. Nyt on kiihkeä halu löytää kompromissi tähän eturistiriitaan. Taikasana saaren taigassa on tällä kertaa laituri joka synnyttää toisen laiturin.
Kuopus saapuu.
Kaunokainen ihanainen, täynnä toivoa ja lupausta, kiertää niemennokan missä lokit ovat majailleet ja lipuu kohti rantaa. Ilta tuo illanrauhan. Laituri istuutuu penkereeseen kuin valettu, hiekka ottaa vastaan sileän puun.
Ilta vaihtuu yöksi. Suljen silmäni ja näen harmikseni painajaista aamusta, jossa entiseen malliin lokit kirkuvat, sillä tahdon aamu-uinnilleni ja ilma on sakeana tunnetta: molemmat kaipaavat omaa rauhaa. Ovatkohan lokit vallanneet kummatkin laiturit, mietin kun lähestyn unessani rantaa. Kuinka monta laituria (ja euroa) tarvitaan jotta lastu ja lokki saavat toinen toisistaan rauhan?
Aamu aukeaa. Herään. Otan pyyhkeeni ja käyn. On oudon hiljaista. Missä lokit? Mitä on tämä rauha mun rannallain, mitä on tämä hiljaisuus?
Kurkistan rantapuiden lomasta ja näen. Uusi laituri on saanut uudet ihailijat. Heitä olen kaivannut koko kesän ja nyt he ja heidän lapsensa saapuivat. Ja niemen takana, toisella laiturilla, lokit joko nukkuvat tai ovat muuten vaan "ihmisiksi".
Hiljaisuus hyväilee.
Laiturin juurelta löydän mesimarjan, samalta paikalta kuin vuonna 1950. Olen palannut kotiin.
Tarinamaanantai: Laituri
10 kommenttia:
Lastu, oletko äiti, jonka sisälle on tallennettu toimintaohje: Yritä olla mieliksi kaikille ja kaikkialla, niin lähelläsi on hyvä olla ja rauha kaikilla? Oman reviirin valtaus on tehtävä ja reviiriä on myös puolustettava eikä sovi sitä heti antaa muille. Mutta lokeille ja joutsenille laiturit voi antaakin. Talvella laiturisi ovat vain sinun.
KOhta sinulla on kaksi laituria, kun lokit lähtevät. Ensi kesänä hankit kolmannen ja sitten...
Hauskaa on tätä tekstiäsi lukea. Se on niin mukavan jutustelevaa, tulevaa ja menevää.
Minäkin olen tullut ja mennyt ja taas tullut. Vieläkö sinä menet, vai joko tulit? Minä menen, mutta tulen taas :-)
Mimosan luota kipaisin tänne ja en voi muuta kuin ihastella tekstiäsi. Niin kaunista ja koskettavaa kuvineen kaikkineen. Jätän tassun jäljen ja toivotan ihanaa saapuvan elokuun alkua!
Mesimarja, tuo lapsuuteni herkku. Niitä keräsimme jokisaaresta, ojanpientareilta. Taas aukesivat muistot, viimeinen kuvasi sen teki.
Kaunis tarina järven valtataistelusta. Reviiri on kallis asia, sekä linnuille että ihmiselle.
Sinulle se maksoi toisen laiturin, mutta sait paljon enemmän.
Ihanat joutsenet.
Tänä kesänä lokit tekivät pesän kivelle muutaman metrin päähän laituristani. Ei laiturille silti ollut menemistä kesäkuun lopulla, kun poikaset kuoriutuivat. Pian ne kuitenkin siirsivät lapsensa muualle ja nyt vallitsee rauha maassa. Ei vaan laiturilla;))
Taigasaaresta löytyy rauhaa rakastava Lastu. Ihana maanantain tarina!
Ihana kirjoitus, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että olet turhan empaattinen lokeillesi. Oma tila pitää olla sinullakin!
Sananjalka,
tärkeitä kysymyksiä esität. Pidä itsestäsi huolta, laulaa laulu. Lupaan pitää ;). Reviiri, oma paikka, on sekä fyysinen että psyykkinen tila.
Jos joutsenet innostuvat ensi keväänä tekemään pesän kakkoslaiturin viereen ja lokit ykkösen, olen varmaan kotvan kesää vailla laituria. Mutta katsotaan mitä ensi kevät tuo tullessaan.
Uuna,
Juu, kolmas laituri, hyvä idea! Ja jos senkin valtaavat perhettä kasvattavat linnut, niin neljäs... ;). Siinäpä miehelle nikkaroimista riittää ja naapureille ihmettelemistä ;). Rantaviiva täynnä laitureita. Tulisiko sitten sanomista jo siltäkin kantilta ;D
Lähdemme tänään taas saareen. Kesä on tulemista ja menemistä. Hyviä meno-paluita!
PS En pääse edelleenkään koneeltani kommentoimaan blogiisi. Onnistun kyllä lainakoneella (pc:llä) mutta välillä se on varattu. Joten Uunan siivillä nauttii hiljaisesti nautiskeleva lastulukija. Vaistoat varmaan ;D.
stansta,
kiitos! Onpa mukava nähdä tassusi jälki saaren taigassa. Samoin sinulle: kaunista elokuuta!
arleena,
mesimarja on harvinainen herkku. Sinäkin muistat sen maun lapsuudesta. Toivottavasti saat maistaa niitä vielä jokisaaressa. Yllätyin kun mesimarjat löysin. Vuosikymmenet humahtivat. Olin jälleen lapsi "messi" suussa.
Joutsenten hiljainen lipuminen "hätkähdytti" vastakohtaisuudellaan: olin tottunut lokkien kirkumiseen ja ärhentelyyn.
Famu falsetissa,
joku neuvoi minua: laita leikkikäärme, muovinen laiturille, niin saat lokeilta rauhan. En tohtinut. Raavin mietintämyssyä ja sieltä putkahti toinen laituri. On samalla iltaruskon ihailijalle auvoisa paikka.
On niin hauskaa seurata sinun saarikuvauksiasi. Nautin kaikin aistein.
Kaanon,
kiitos. Äitiys on vahva voima, olipa kyse ihmisestä tai eläimestä.
Obeesia,
kiitos.
Tärkeä muistutus: oma tila pitää olla.
Heinäkuun lähetessä loppuaan lokinpojat oppivat lentämään ja emon huoli hälveni, osin. Se suhtautui minuuun jo rauhallisemmin. Saas nähdä mikä on tilanne taas ensi keväänä.
Mua niin naurutti sun kypäräsi, mutta tärkeä on, sen ymmärrän.
Meinaan, on vastaava tilanne mullekkin tullut eteen.
Mun siskoni pojan mökillä kanssa samanlainen tilanne, ettei uskaltanut mennä uimaankaan, kun lokkiäiti oli poikasineen ottanut laiturin itselleen.
Ja kamala ääni ja meteli ja syöksyminen meitä kohti alkoi heti, kun jalkamme laiturille laitoimme.
Ja pelätä oikeesti sai, ettei päästä lähde puolta pois, kun puolisot meitä kohti syöksyivät!
Vaikka poikaset jo osasivat lentääkkin jo!
Harakka,
ai että sinullakin sama kokemus, voi että. Kuinkahan siskosi pojan mökin laiturilla nyt ovat asiat?
Olen taas palannut hetkeksi saarelta ja voin kertoa omat kuulumiset. Ihme ja kumma, kaikki lokit ovat poissa. Kuin maa olisi ne niellyt. Tai taivas ;). Nyt rannan ovat "vallaneet" joutsenet, jotka ovat hipihiljaa tai västäräkit, jotka heiluttavat iloisesti pyrstöään. Uivelot ja silkkiuikut ovat myös allan hiljaista "väkeä".
Lapsena en muista näillä samoilla rannoilla ollenkaan lokkeja. Liekö muisti mennyt vai eikö niitä silloin ollut. Pitää tentata siskot ja veli.
Lähetä kommentti